Kehopositiivisuuden mustamaalausta

Viimeaikoina olen lukenut useammankin kirjoituksen jossa kehopositiivisuutta mustamaalataan. Näissä kirjoituksissa kehopostitiivisuus ymmärretään aivan väärin, joko tahallisesti tai tahattomasti.

Tapaus 1. Eräs blogisti oli sitä mieltä, että kehopositiivisuus on mennyt liian pitkälle ja johtanut lihavuuden ihannoimiseen.

Myth busted: kehopositiivisuus ei ole, eikä ole koskaan ollut lihavuuden ihannointia. Kehopositiivisuus ei voi myöskään mennä liian pitkälle, koska kehopositiivisuus tarkoittaa tasa-arvoon pyrkimistä ja tasa-arvo ei voi mennä liian pitkälle. Jos se menisi ”liian pitkälle”, se ei ole enää tasa-arvoa, eikä edes siihen pyrkimistä.

Tapaus 2. Eräs lääkäri kirjoitti, että kehopositiivisuus on mennyt liian pitkälle, kun lääkärit eivät uskalla puhua potilailleen enää painosta.

Myth busted: kehopositiivisuus ei ole koskaan kieltänyt lääkäreitä puhumasta painosta, on ainoastaan keskusteltu siitä MITEN siitä painosta tulisi puhua, jotta siitä olisi jotain hyötyäkin. Nythän painopuheesta ei ole ollut mitään kansanterveydellistä hyötyä, koska kansa edelleen lihoo. Kyllä siitä saa ja pitääkin puhua, mutta MITEN, se on asian ydin. Tähän mennessä siitä on puhuttu aivan väärin ja kansanterveyttä vahingoittaen.

Jos lääkäri ei osaa tai uskalla puhua aiheesta, ongelma on hänen kommunikointitaidoissaan, joita kannattaa tällöin kehittää. Ongelma ei ole kehopositiivisuudessa.

Pro tip lääkäreille: Kysy ensin, älä oleta. Jos et tiedä mitään potilaasi elintavoista tai painohistoriasta, kysy ensin, ennen kuin oletat mitään. Vastaanotollesi tullut lihava ihminen on juuri saattanut pudottaa kymmeniä kiloja painostaan, jos et tiedä, mitä painolle ja/tai elintavoille on aiemmin jo tehty, älä jankuta painonpudotuksesta. Se ei motivoi ketään, päinvastoin.

Täällä mm. professori Mustajoki ehdottaa, miten painosta tulisi puhua, ehdotus on hyvä ja soisin jokaisen lääkärin käyttävän tätä lähestymistapaa. https://www.hs.fi/mielipide/art-2000005773581.html?share=38f709464f56d4e4f8249d3f7bf43718

Tapaus 3. Hoikka 50-vuotias Davina McCall laittaa Instagramiin itsestään bikinikuvia ja saa niistä haukkuja ja tappouhkauksia. Suomalainen personal trainer ja kolumnisti syyttää näistä kehopositiivisuutta. Hän kertoo: ”Body positivity -porukan pitäisi antaa kaikille lupa voida hyvin kropassaan ulkomuodosta huolimatta. Jos ette siihen pysty, voitte muuttaa aatteenne nimeksi body bullying.”

Myth busted: Davina McCallin haukkujat ja uhkailijat ovat nettirolleja, niitä voi saada kimppuunsa ihan mistä tahansa syystä. Jos joku heistä käyttää kehopositiivisuutta huonon käytöksensä perusteluna, se on väärin. Väärin ymmärtävät tai trollit eivät edusta kehopositiivisuutta, eikä koko aatetta voi leimata ja mustamaalata heidän huonon käytöksensä perusteella. McCallin tapauksessa trollit eivät syyllisty vain bodyshamingiin vaan myös ikäsyrjintään.

Kautta maailmanhistorian on käytetty aatteita vääryyksien verukkeena vaikka fiksummat tietävät, ettei se ole niiden alkuperäinen tarkoitus ja aina joukkoon mahtuu mätämunia, jotka käyttävät niitä väärin.

Kehopositiivisuus kuuluu kaikille, siihen ei kuulu hoikkien tai muidenkaan haukkuminen, arvostelu tai vähättely. Kehopositiivisuus tarkoittaa sitä, että kaikki ovat saman arvoisia kehon koosta, muodosta tai muista ominaisuuksista riippumatta.

En voi kuin ihmetellä, mistä tämä toistuva blogeissa ja kolumneissa esiintyvä väärin ymmärtäminen johtuu. Halutaanko kehopositiivisuutta mustamaalata tahallisesti vai onko kyseessä silkka ymmärtämättömyys? Onko liikaa vaadittu, että termeistä otetaan selvää, ennen kuin aletaan syyttelemään aivan väärää tahoa. Mikä voi olla motiivina tälle kehopositiivisuuden leimaamiselle?

Kehopositiivisuus on kehorauhan asialla, ihan kaikille, tasavertaisesti.

Tältä musta tuntuu, kun luen näitä väärin ymmärtävien kirjoituksia. Hieman raskasta. Kuinkakohan monta kertaa tätä samaa asiaa pitää vielä rautalangasta vääntää?

 

 

 

 

 

Ilmoitus: blogissa olevat mainokset eivät ole bloigin sinne laittamia tai hyväksymiä. Valitettavasti en saa niitä pois kuin maksamalla ja sitä en tee, koska tämä blogi ei ole kaupallinen, enkä saa tämän kirjoittamisesta tuloja.

.

.

.

.

.

.

.

..

.

…..

..

.

.

.

.

.

.

 

 

Pics or didn’t happen

Ennen itse asiaan menoa pieni tiedotus: blogissa olevat mainokset eivät ole blogin sinne laittamia tai hyväksymiä, eikä blogi saa niistä rahaa. En myöskään pysty ottamaan niitä pois tai estämään ilman lisäkuluja.

Ja sitten asiaan.

Aloitin tämän blogin 2013 eli 5 vuotta sitten. Kirjoitukset painottuivat alussa pääasiassa liikuntaharrastuksiini. Blogin aloitettuani, monet tulivat kommentoimaan, että ”ai kun kiva, että säkin olet alkanut harrastamaan liikuntaa” ”ai sullakin on joku kuntoprojekti menossa?”

Ihmiset olivat yllättyneitä, kun kerroin, että olen itseasiassa harrastanut liikuntaa aina ja useita vuosia jopa treenannut joitain lajeja viikon melkein jokaisena päivänä. Tanssin aloitin alle kouluikäisenä ja treenasin sitä ala-asteella muutaman kerran viikossa, yläasteella ja lukiossa melkein päivittäin. Opiskeluaikoina tanssin lisäksi treenasin thainyrkkeilyä ja kuntonyrkkeilyä.

Taukojakin oli. Kun sain esikoisen, hänen 5 ensimmäistä elinvuottaan liikuntani oli pitkälti hyötyliikuntaa, sitten palasin pariksi vuodeksi kuntonyrkkeilyn ja tanssin pariin. Sitten oli taas pari vuotta hiljaisempaa mutta 2010-2013 innostuin taas treenaamaan kovempaa ja mukaan tuli myös voimailu. Kovan treenaamisen putken katkaisi 2014-2016 raskaudet ja synnytykset. Pääpaino oli vaunulenkeillä, fysioterapialla ja osteopatialla, kunnes nyt viimeisen vuoden aikana olen taas palannut kovempien treenien pariin.

Miksi ihmiset olivat niin yllättyneitä, kun kerroin, että olen liikkunut melkein aina. Yksi syy on varmasti se, että mielikuva liikunnallisesta ihmisestä on sellainen, jonka vartalo on lähes rasvaton. Toinen syy on se, etten ollut pitänyt erityisemmin meteliä liikuntaharrastuksistani.

Somen aikakaudella on niin totuttu, että jos et jatkuvasti päivitä tekemisiäsi someen kuvien tai tekstin muodossa, sitä ei ole tapahtunut. Kukaan ei usko, että olet käynyt salilla, ellet ota siellä selfietä. Itse en ole koskaan kehdannut saliselfieitä ottaa. Ainoat kuvat, mitä musta on saleilla otettu, on olleet lehtikuvaajien ottamia. Mutta ehkä pitäisi dokumentoida ahkerammin omia treenejään, koska ”pics or didn’t happen”.

Hassua on se, että tämänkin blogin aloitin treeniblogina, mutta melko vähän itse treenaamisesta on tullut kirjoiteltua vaan aiheet ovat pyörineet enemmän yleisen hyvinvoinnin ympärillä.

Ennen blogin aloittamista, pidin treeneistäni kirjaa HeiaHeiassa ja kerroin niistä jonkin verran somepäivityksissäni. Blogin aloitettuani media oli kiinnostunut ja tuntui olevan uutta ja erikoista, että ei-hoikka ihminen treenaa ja bloggaa siitä. Olin Hesarissa, Huomenta Suomessa, Inhimillisessä tekijässä ja Fit-lehdessä. Uutta ja ihmeellistä oli monelle myös se, että ei-hoikka ihminen ei treenaa laihtuakseen. Olin silloin 5 vuotta sitten ensimmäisiä Suomessa, joka toi tätä ajatusmallia esiin.

Monesta tuntui olevan käsittämätöntä, että lihava ihminen tekee jotain muutakin, kuin makaa sohvalla herkuttelemassa. Myös se, ettei lihava ihminen laihduta oli suorastaan anarkistista ja siksi nimesinkin blogin alussa anarkistiseksi treeniblogiksi.

Silti tuntui koko ajan olevan jonkinlainen pohjavire siitä, että jos en kerro treenaamisestani, ihmiset perustavat käsityksensä minusta ulkomuodostani syntyvään ennakkoluuloon. Ilmapiiri on se, että  jos lihava haluaa ihmisarvon, hänen pitää ansaita se joko olemalla ikuisella laihdutuskuurilla tai treenaamalla kovaa.

HeiaHeiasta luovuin ja liikkumisistani en raportoi enää säännöllisesti someen, ellei ole tapahtunut jotain erityistä, kuten vaikka viime viikonloppuna. En jaksa tehdä jokaisesta liikkumisestani numeroa, koska minun ei tarvitse todistella kenellekään mitään, enkä tarvitse keltään lupaa olla sellainen kuin olen. Tämänkään oivaltaminen ei ole aina ollut itselleni itsestäänselvää.

Tulen kertomaan blogissa edelleen treeneistä, silloin, kun on jotain erityistä kerrottavaa. Ja jonkun kuvan aina postaukseen laitan, liittyi se aiheeseen vaikka useimmiten ei. Lopulta me kaikki olemme tilivelvollisia omasta kunnostamme, terveydestämme ja elämästämme vain itsellemme.

Alla olevan kuva on otettu elokuussa 2013 Hesarin kuvaajan toimesta.

Kehitys alkaa tyytyväisyydestä

Moni ehkä tietää sanonnan ”kehitys loppuu tyytyväisyyteen”. Siinä on ajatuksena, että itseensä ja tekemisiinsä tyytyväinen ei koe enää mitään kehittämisen tarvetta ja jää lepäilemään laakereilleen. Omasta mielestäni kyseinen sanonta on täyttä tuubaa.

Itseensä tyytymätön tai jopa itseään inhoava voi piiskatata itsevihansa vallassa itsestään jonkin aikaa tuloksia mutta usein syyllisyydessä ja negatiivisissa tunteissa kieriskely on henkisesti niin kuluttavaa, että positiivinen kehitys tyssää melko nopeasti. Itseensä tyytymätön harvoin myöskään uskoo itseensä ja omiin voimavaroihinsa.

Sen sijaan itseensä positiivisesti tai edes neutraalisti suhtautuva ajattelee, että olen ihan ok tyyppi ja juuri siksi haluan itselleni hyviä asioita ja pystyn kyllä kehittymään. Itseensä ja omiin voimavaroihinsa uskova tietää, että halutessaan pystyy muuttamaan omaa toimintaansa.

Pitkäjännitteinen elintapojen kohentaminen vaatii kokonaisvaltaista elämänhallintaa ja asennetta, joka kantaa pitkälle, ei vain projektin, kuurin tai muun väliaikaisen toiminnan yli. Itseensä peruspositiivisesti suhtautuvalla riittää sitkeyttä, se ei lopu ensimmäiseen takapakkiin, eikä edes pidempään huonompaan jaksoon.

Tyytyväinen ymmärtää, että vastoinkäymisiä ja muita turhauttavia tilanteita tulee ja menee, ne eivät kestä loputtomiin. ”This too shall pass” ajattelee perustyytyväinen, kun kakka osuu silloin tällöin tuulettimeen.

Kaiken ytimessä on se, että pitää itseään arvokkaana juuri sellaisena kuin on. Perustyytyväinen tietää, ettei hänen tarvitse muuttaa itsessään mitään, etenkään ketään muuta varten. Mutta kun kokee olevansa arvokas ja hyvä sellaisenaan, miksei voisi silti myös kehittää itseään, ihan vaan koska mä voin.

Melkein itkin TV:ssä

Maanantaina TV:ssä, perjantaina Areenalla ja tänään jo pientä esimakua Areenalla https://areena.yle.fi/1-4245685

Eli jännityksellä odotettu Jenny+ ohjelma! Miksi jännityksellä odotettu. Itselleni siksi, että vilahdan ohjelmassa elokuun Body Pridessä kuvatuissa osuuksissa.

Sain katsoa ohjelman ennakkoon ja vaikka siinä on paljon hauskoja osuuksia, siinä on myös kohtia, missä silmien hikoilua on vaikea välttää.

Kuvausryhmä esitti minulle myös vaikean kysymyksen, johon vastaaminen herkistymättä oli melko vaikeaa. Itse kysymystä ohjelmassa ei kuulla, ainoastaan vastaukseni. Kysymyksen voin paljastaa myöhemmin.

Itsensä näkeminen kuvattuna on aina yhtä tuskallista. Siinä tulee sama ilmiö kun kuulee omaa nauhoitettua ääntään ”enhän mä kuulosta oikeasti tuolta yhtään!”. Itseäni liikkuvasta kuvasta katsellessani on aina sama olo: ”miksi vääntelen naamaani noin kummallisesti?”

Ohjelma on kuitenkin ihan täyttä asiaa ja suosittelen sen katsomista jokaiselle, joka on joskus kärsinyt minkäänlaisista ulkonäköpaineista.

 

Jenny Lehtinen ja Saara Sarvas sekä pari muuta vaakakapinallista elokuun Body Pridessä. Jos et ollut paikalla, katso ohjelmasta, kuinka mahtava meininki siellä oli.

Pessimismillä kehopositiiviseksi

Tässä videossa kerrotaan hauskasti, että vihaisuus johtuu liiasta toiveikkuudesta ja optimistista. Ihminen joka ajattelee kaiken menevän kuin Strömsössä, joutuu jatkuvasti pettymään ja on siksi vihainen.

Mietin voisiko myös oman kehon vihaamisen syynä olla liika toiveikkuus ja optimismi? Se, että ei olla ihan realisteja sen suhteen, millainen oma vartalo voi parhaimmillaankaan olla ja millainen keskivertovartalo ylipäätään on.

Itselleni vihan tunne on todella harvinainen, enkä nykyään vihaa myöskään kroppaani, suhtaudun asioihin melko neutraalisti, eikä ylipainoinen vartaloni aiheuta itsessäni minkäänlaisia inhonväristyksiä. Pystyn olemaan alasti peilin edessä ja ajattelemaan, että ihan OK. Negatiivisimmillanikin ajatus on korkeintaan ”meh”.

Mietin, että syy ehkä onkin perus pessimismissäni, joka positiivisimmillaankin äityy korkeintaan realismiksi. Ajattelen, että valtaosalla on makkaroita, ryppyjä ja selluliittiä ja vertaan itseäni ennemmin uimahallin mummoihin, kuin mainoksen bikinimalliin.

Olen myös ollut joskus hoikka ja olin silloin vartalooni vielä vähemmän tyytyväinen kuin nyt. Olin laihduttanut alipainon rajalle mutta sen sijaan, että vartalostani olisi tullut haaveideni mukainen, se olikin jotain ihan muuta: romuluinen, kolkko ja kirveellä veistetty, ei lainkaan sellainen siro, kuin monilla muilla hoikilla. Olin jokseenkin pettynyt lopputulokseen. Se ei vastannut yhtään sitä mielikuvaa jollaiseksi luulin laihduttuani tulevan. Olin ollut kehoni suhteen liian epärealistinen, toiveikas ja optimistinen ja siksi petyin. Vaikka laihduttaisi kaiken rasvan vartalostaan ei rotevaa luustoa pysty siroksi saamaan.

Jos ajatellaan myös ulkonäköä, tiedän, että nykypäivänä hyvin hoikaksi laihduttuani en olisi enää pelkästään romuluinen, kolkko ja kirveellä veistetty vaan hyvin todennäköisesti myös nykyistä huomattavasti ryppyisempi ja veltostumiseen taipuvainen ihoni tulisi roikkumaan joka puolelta kuin tyhjentynyt ilmapallo. Ei tunnu houkuttelevalta sekään ajatus. Roikkuvat nahkat eivät ole vain esteettinen ongelma vaan ne myös saattavat aiheuttaa ihon tulehtumista.

Koska omaan hoikkuuteeni liittyvät mielikuvani ovat melko negatiivisia ja toisaalta myös realistisia, en voi välttyä ajattelemasta, että ehkä tämänhetkinen tilanne onkin ihan OK. Se voisi olla huonompikin ja on ollutkin sitä.

Tunnistan myös omat voimavarani ja ymmärrän, että näillä kilometreillä ja elämäntilanteeni kuormittavuudella en tule tekemään dramaattista elämäntapamuutosta luultavasti seuraavaan vuosikymmeneen ja sen jälkeen olenkin jo yli 50 vuotta jolloin keskityn ehkä mieluummin ihmettelemään vaihdevuosia ja odottamaan lapsenlapsia. Toivon, että nykyiset elintapani ja pitkäjännitteinen painonhallintani tulevat pitämään ainakin pahimmat terveysriskit loitolla. Se riittää.

Unelmani liittyvät nykyään aivan muihin asioihin kuin painoon tai hoikkuuteen. Ja siitä olen todella onnellinen.

 

Tämä kuva on otettu melko lähellä aikuisikäni alinta painoani.

Väärin laihdutettu?

Lähes joka kerta kun kirjoitan siitä, miten en enää laihduta ja keskityn mieluummin pitämään pysyvästi pudottamani painon pois, se on jollekin ongelma. Koska en ole normaalipainossa eli alle BMI 25, moni katsoo, että painonpudotusta ei saisi vielä lopettaa, ennenkuin tuo maaginen raja on ylitetty. Väärin laihdutettu siis.

Olen nyt 9 vuotta pitänyt pudottamani kilot poissa, kun välissä olleita raskausaikoja ei lasketa. Kun kerron, että en laihduta vaan keskityn nyt pysyvään painonhallintaan saan kuulla, että ”ihannoin lihavuutta”, tai ”kehotan ihmisiä olla tekemättä ylipainolleen mitään”. Myös kerrotaan, että elintavoissani täytyy olla jotain vikaa, kun en ole kaikkea ylipainoa laihduttanut pois. Ja tehdään myös selväksi, että en voi olla terve, ennenkuin BMI on alle 25 (Newsflash: olen metabolisesti täysin terve, sokereissani, verenpaineessani tai kolesterolissani ei ole mitään vikaa)

Hassua on se, että jos keskittyy pitämään pudotetut kilot pois eli panostaa pysyvään painonhallintaan laihduttamisen sijaan, koetaan, että ”ei tee ylipainolleen mitään”. Että ainoastaan aktiivinen laihduttaminen lasketaan ylipainolle jotain tekemiseksi.

Kuitenkin tilastollinen fakta on, että 80-95% laihduttaneista lihoo kaiken takaisin. On varsin harvinaista, että ihminen, joka on pudottanut yli 10% painostaan, pitää pudotetun painon lopullisesti tai edes useita vuosia poissa.

Omalla kohdallani itse laihtuminen on melkein aina ollut helppoa, sen pudotetun painon pois pitäminen taas ollut huomattavasti vaikeampaa, välillä melkein mahdotonta. Nyt kun olen 9 vuotta pitänyt pudotetut kilot poissa, en voi väittää, että se edelleenkään kävisi itsestään. Joudun aika usein miettimään omaa ruokasuhdettani, harjoittelemaan intuitiivista syömistä jne.

Jää nähtäväksi joudunko tekemään tätä koko ikäni, jos haluan, että pudotetut kiloni pysyvät poissa vai tuleeko tästä lopulta automaatio. 9 vuodenkaan painonhallinnan jälkeen siitä ei ole tullut itsestäänselvää automaatiota ja tämä lienee syy miksi valtaosa laihduttaneista lihoo kaiken takaisin.

Pysyvää painonhallintaa kun ei voi tehdä itsekurin avulla, kukaan ei ”pidä itseään kiinni niskasta” lopun elämäänsä vaan pitää todella oppia ja sisäistää uusia toiminta- ja ajatusmalleja

Näiden syiden takia tuntuu todella absurdilta, että joidenkin mukaan ”en tee asialle mitään”, koska itseasiassa teen aika paljonkin.

Jos nyt jättäisin pysyvän painonhallinnan oppimisprosessin kesken ja lähtisin edelleen pudottamaan painoani, osaisinko pitää pudotettua painoa poissa vai tulisiko jälleen kerran kaikki kilot korkojen kera takaisin? Pidän tätä vaihtoehtoa valitettavasti erittäin todennäköisenä.

Mitään akuuttia terveydellistä pakkoa itselläni tällä hetkellä ei painon pudotukseen. Myöskään mitään muita lihavuuteen liittyviä vaivoja ja ongelmia ei ole. (Ne kivut, mistä tällä hetkellä kärsin, ovat tulleet painonpudotuksen jälkeen ja pahentuneet painon pudotessa lisää. Näin ollen kyseisillä kivuilla ei ole mitään tekemistä painon kanssa vaan ne johtuvat ihan muista syistä.)

Omien voimavarojensa suhteen tulee myös olla realistinen. Jos elää ruuhkavuosien huippua pienten lasten valvottaessa, on jo lihomisen estäminenkin  monelle saavutus. Etenkin silloin jos taustalla on suuria painonvaihteluja ja geneettistä altiutta ylipainoon. Ruokahalu ei ole pelkästään opittua eikä varsinkaan tahdonalaista. Ihmisen nälkä- ja kylläisyysmekanismit ovat vahvasti geneettisiä ja se hyvin pitkälti selittää isot erot yksilöiden välisissä painoissa. Geneettisistä syistä painonhallinta on toisille todella paljon vaikeampaa kuin toisille. Tämän allekirjoittanee kuka tahansa lihavuustutkijakin.

Jos olisin varma, että pysyvä painonhallinta tulee olemaan itselleni automaattista ja itsestäänselvää ja loputkin pudotetut kilot tulisivat varmasti pysymään poissa, saattaisin ehkä alkaakin pudottamaan painoa. Nyt en ole täysin varma, joten minimoin riskit ja pysyn tässä painossa, kunnes se on helppoa ja automaattista. Meneekö siihen vuosi vai koko loppuelämä kuka tietää, eikä sillä ole väliäkään niin kauan kuin akuuttia terveydellistä pakkoa ei ole.

Ylipaino tai edes lihavuus eivät ole sairauksia, ylipainoinen ihminen voi olla metabolisesti täysin terve, eikä ylipainolle ole olemassa mitään tautiluokitusta. Lihavuus on toki riski ja riskejä välttääkseen kannattaa välttää lihomista. Jos kuitenkin lihavuuteen on johtanut nimenomaan jojolaihduttaminen, on silloin myös laihduttamisella iso riski johtaa yhä suurempaan ylipainoon.

Jokainen yksilö punnitsee omia henkilökohtaisia riskejään ja sitä miten niiden kanssa toimii. Tällä hetkellä laihduttaminen saattaa tuoda itselleni suurempia terveysriskejä kuin terveyshyötyjä, joten siksi en laihduta. En ”ihannoi ylipainoa” tai ”kehota ihmisiä olemaan tekemättä ylipainolleen mitään” tai muita vastaavia väitteitä, jotka ovat syntyneet vain siitä, että perusteluitani ei ole vaivauduttu lukemaan otsikkoa pidemmälle.

Ylipäätään se, että kerron omista henkilökohtaisista valinnoistani, ei tarkoita sitä, että olen suosittelemassa kenellekään toiselle omia elintapojani tai yhtään mitään muutakaan. Eletään kukin tavallamme. Se mikä sopii minulle, voi olla katastrofi toiselle, eikä yksilöiden tilanteet ja taustat ole välttämättä mitenkään verrattavissa toisiinsa muutenkaan.

Allaolevista kuvista ylin ja alin on otettu 2010. Tuolloin en ollut ihan huippulukemissani enää mutta ehkä noin 10kg nykyistä painavampi. Keskimmäinen kuva on tuore. Ylimmässä ja alimmassa kuvassa olin ihan yhtä terve, onnellinen ja tyytyväinen itseeni, kuin keskimmäisessäkin kuvassa. Silti vältän palaamasta tuohon painoon enää, ihan vain minimoidakseni terveysriskejä vanhemmalla iällä. Ulkonäöllisiä syitä tälle ei ole, koska en koe näyttäväni ylemmässä ja alemmassa kuvassa yhtään huonommalta kuin keskimmäisessäkään.