Mielikuvaharjoittelun voimalla muutokseen

Oletteko kokeillut mielikuvaharjoittelua? Itse olen ja olin vähän yllättynyt, miten hyvin se toimi. Vaati kyllä vaan aika paljon aikaa.

Oma prosessini meni seuraavanlaisesti. 2008 olin elämäni isoimmassa painolukemassa. Rakastamani liikunta oli jäänyt ruuhkavuosien jalkoihin ja syömiset oli mitä oli. En ollut aikoihin ottanut edes juoksuaskelia, koska ajattelin, että juokseminen tuntuu niin pahalta etten edes yritä.

Sitten mietin, että mitä jos yrittäisinkin. Kuvittelin itseni ensin hölkkäämässä korttelin ympäri ja pikku hiljaa, koko ajan pidempiä ja pidempiä matkoja. Siis kuvittelin. Laitoin silmät kiinni ennen nukkumaanmenoa ja kuvittelin juoksevani. Tein tätä useamman kuukauden talvella.

Sitten koitti kevät ja lumet sulivat. Yksi kaunis päivä päätin, että kävelen 7km matkan töistä kotiin. Pari kilometriä käveltyäni, otin muutaman juoksuaskeleen ja lopulta juoksin koko loppumatkan kotiin. Tosi hitaasti hölkäten toki mutta kuitenkin.

Kotona oli melkoinen voittajaolo. Tajusin, että enhän mä siihen juoksemiseen kuolekaan, olin vaan tehnyt siitä pääni sisällä esteen, etten muka voi. Toki tiedän, ettei ole järkevää tehdä useamman kilometrin juoksulenkkiä silloin, jos ei ole aikoihin juossut mutta en vaan voinut lopettaa, kun olin aloittanut.

Siitä sitten lähti melko säännöllinen juoksentelu. Penikat vaivasivat välillä pidemmillä lenkeillä mutta intervallilenkit toimivat paremmin. Joka kerta kun lähdin ulos, tavoite oli vaan vähän happihypellä, vaikka vain korttelin ympäri. Melkein aina kuitenkin päädyin tekemään vähän pidemmän lenkin.

Kaikkein oleellisinta oli, että olin ylittänyt pääni sisällä olevan esteen. Mulle oli ihan sama kuinka paljon tai kuinka nopeasti juoksin. Juoksentelin vaan koska se oli hauskaa. Ostin silloin juoksukengätkin, ne oli noi vaaleansiniset Niket. Hyvin niillä hölkötteli, mulla on ne vieläkin.

Joskus vaan pitää ottaa hyppyä tuntemattomaan mutta ilman mielikuvaharjoittelua, en olisi sitä ehkä tullut tehneeksi. Mielen voima on ihmeellinen. Joskus vielä kokeilen sitä uudestaan. Ja silloin kun kokeilen, se ei lähde ajatuksesta ”nyt on pakko” vaan uteliaasta ajatuksesta ”mitäpä jos…”.

Blogissa näkyvät mainokset eivät ole blogin laittamia eikä hyväksymiä, eikä blogi saa niistä rahaa. Niitä ei saa pois ilman lisäkuluja.

.

.

.

.

.

.

.

.

..

.

.

.

 

Jäätävällä pokalla

”These shoes were not made for dancing” mietin, kun kaivoin kassistani kolmet eri korkkarit, jotka olin ottanut mukaan Biancaneven järjestämälle Heels -korkkaritanssitunnille. Tuntia oli tullut New Yorkista pitämään Yanis Marshall, yksi ehkä tunnetuimmista korkkareilla tanssivista miehistä.

Olen joskus yli 20 vuotta sitten tanssinut pienen pätkän kilpatanssia, joten tiesin, että tanssikorkkarin pohjan pitää luistaa, muuten pyörähdyksissä pohja tarttuu lattiaan ja polven nivelsiteet ovat vaarassa.

Jos olisin ollut fiksu, olisin käynyt etukäteen tanssitarvikeliikkeestä ostamassa joko tanssiin tarkoitetut korkokengät tai sitten jotain liukuvaa tarraa, mitä olisin voinut laittaa kenkieni päkiöiden alle. Mutta niin kaukaa viisas en valitettavasti ollut.

Vaihdoin nopeasti muutaman sanan tapahtuman organisoineen Elina Louerannan kanssa ja hän kertoi, että oli edellisenä päivänä ollut jo Yanisin Heels-tunneilla ja koreografiat olivat kuulemma nopeita ja vaikeita.

Katsoin ympärilleni ja huomasin, että paikalla oli useita pääkaupunkiseudun tanssinopettajia ja kaikki muutkin näyttivät ammattitanssijoilta tai vähintään aktiiviharrastajilta. Olin melkein tuplasti vanhempi ja tuplasti isompi, kuin valtaosa paikallaolleista.

Omasta edellisestä tanssitunnistani oli vierähtänyt jo ainakin nelisen vuotta ja sen jälkeen tapahtunut vatsalihasten erkaumaa, lantion virheasentoa, selän kroonista kipua ym. joita tässä viime aikoina yrittänyt kuntouttaa. Kylmä hiki alkoi nousta ohimoille.

Lämmittelyjen ja venyttelyjen jälkeen Yanis alkoi opettaa koreografiaa, joka oli suunniteltu Madonnan Papa don’t preach -biisiin. Koreografia oli nopea, siinä mentiin useita kertoja lattiatasoon ja ylös 15cm koroilla. Koreografia olisi ollut vaikea jo ilman korkkareitakin, saati sitten koroilla, jotka eivät luistaneet yhtään. Yanis itsekin päivitteli useita kertoja, kuinka nopea koreografia olikaan.

Mutta minähän olen sitä tyyppiä joka ei lannistu eikä luovuta kovin helpolla. Kokeilin kaikki mukana olleet korkkarini ja ne olivat jokainen ihan katastrofit mutta sinnillä mentiin koreografiaa eteenpäin. Yanis ja koko workshop oli juuri niin upea, kuin olin kuvitellutkin, joten otin vaan härkää sarvista ja tein sen minkä katastrofikengilläni pystyin.

Jotakuinkin kaikki muut tunnilla olijat olivat varustautuneet oikeilla kengillä ja selvästi treenanneet paljon tanssia, osan tiesin olevan ammattilaisia. Mutta jäätävällä pokalla vedin siellä ammattilaisten seassa ja pysyin joten kuten mukana vaikka kauhealta se varmasti näytti. Mutta ketä kiinnostaa, mitä muut ajattelevat, itseäni ja omia elämyksiäni varten olin sinne tullut.

Vanhin poikani on joskus sanonut, että mutsilla on ”zero fu*ks given” -elämänasenne, tarkoittaen, etten juurikaan piittaa siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Tälle periaatteelle uskollisena vedin homman loppuun niin hyvin kuin niillä spekseillä pystyin. Joskus vaan pitää haastaa itseään.

Kuten hieman pelkäsin, polven nivelside ei tykännyt kumipohjaisella korkkarilla pyörähtelystä, joten loppuvaiheessa jouduin painelemaan kylmäpussia polveen, jonka ihana Elina kylmälaukusta löysi. Mutta hengissä selvittiin ja olen suoraan sanottuna aika ylpeä itsestäni.

Ihan maailman fiksuin idea ei ehkä ole kylmiltään neljän vuoden tanssitauon jälkeen lähteä pro-tason korkkaritunnille väärin varustautuneena mutta en olisi voinut mistään hinnasta jättää Yanis Marshallia näkemättä. Onneksi ei polven pientä tälliä pahempia haavereita sattunut ja vaikka olisikin, niin voi pojat, olisi täysin ollut sen arvoista.

Tämän jälkeen olen yhä varmempi siitä, että koskaan ei pidä jättää asioita tekemättä siksi, että pelkää, mitä muut ajattelevat. Elämä on liian lyhyt sellaiseen. Jos haluaa kokea asioita, on joskus vaan kaivettava se jäätävä pokka ja voitettava pelkonsa.

Jos Yanis ei ole entuudestaan tuttu, Youtubesta löytyy videoita

These shoes were definitely not made for dancing!

Ps. Tuossa alla näkyy satunnaisesti mainoksia. Ne eivät ole blogin laittamia tai hyväksymiä, eivätkä liity mitenkään blogin aiheisiin. Niiden poistamisesta pitäisi maksaa WordPressille, mitä en tee. Joten jos haluat välttyä niiltä, älä scrollaa alemmaksi 🙂
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.