Totuuden hetki InBodyssa

Kuopus täytti maaliskuussa yksi vuotta ja viimeisetkin imetykset on nyt taputeltu. Tuli aika kartoittaa mitä yli kolme vuotta kestänyt raskaus-imetys-raskaus-imetys rumba on tehnyt keholle. Suuntasin siis http://monnatreenaa.fitfashion.fi/ blogin PT Monnan InBody kehonkoostumusmittaukseen.

Olen käynyt Monnan InBody-mittauksessa viimeksi syksyllä 2012 ja sen jälkeen kävin loppuvuodesta 2013 Kisakallion InBodyssä, noiden välissä kehonkoostumus mitattiin Tanita laitteella (vähän vastaava impedanssilaite kuin InBody) jonkun kuntotestin yhteydessä. Viimeisimmästä mittauksesta on siis se 3,5 vuotta.

Tämä väliaika on tosiaan mennyt raskauksissa ja imetyksissä, jolloin mittaaminen on aika turhaa, kun mitään vertailukelpoisia tuloksia ei voi saada. Mulla esim. imetys pitää kehossa ylimääräistä 5kg nestevarastoa, joten tulos ei ole silloin luotettava. Kaikilla raskaudet ja imetykset vaikuttavat yksilöllisesti kehon nesteisiin, painoon yms.

Tämän viimeisen kolmen vuoden aikana olen siis raskauksissa saanut pahan vatsalihasten erkauman, lantion virheasennon, ärtyneen suolen oireyhtymän ja pahentuneen refluksin. Ja näiden myötä krooniset kovat selkä- ja vatsakivut. En ole nukkunut kunnolla kolmeen vuoteen pääasiassa em. syistä ja tietysti valvomista on tullut vauva-aikoina, lasten sairastellessa jne. Näillä spekseillä lienee selvää, että treenaaminen ei ole ollut samanlaista, kuin ennen raskauksia.

Kaikki katastrofin ainekset kehonkoostumuksen huonontumiselle olisivat siis kasassa. Mutta kuinka kävikään? Mittaukseen mennessäni olin ihan varma, että kaikki lihakset olisivat kadonneet. Mutta ei. Ihan hitunen oli jalkojen lihaksista kadonnut, muuten oltiin täysin samoissa lihasmassoissa, kuin silloin kun treenasin 5 kertaa viikossa.

Miten tämä on mahdollista? Jos 365 päivää vuodessa nostelee kymmeniä kertoja päivässä 14 kiloista taaperoa ja/tai 10 kiloista vauvaa, ei ne lihakset välttämättä täysin katoa vaikka muuten treenaaminen olisikin tauolla. Mun keskivartalon ja yläkropan lihakset olivat täysin samoissa massoissa, kuin silloin kun penkistä nousi 50kg. Nyt ei nouse mutta se johtuu enemmänkin lihasten hermotuksista, tekniikan ruostumisesta ja harjoituksen puutteesta.

Mitä muuta yllättävää tuloksista näkyi? Painoa oli tullut näiden raskauksien aikana lisää 2kg, pelkkää rasvaa siis, koska lihasmassa oli samoissa. Ei paljon mielestäni, ottaen huomioon, kuinka paljon varsinainen treenaaminen on vähentynyt.

Isoin muutos oli tapahtunut vyötärönympäryksessä, joka oli melkoisesti kasvanut erkauman takia mutta yllättävää oli, että viskeraalisen, eli sisäelinten ympärillä olevan rasvan määrä oli vähentynyt. Rasvaa koko kehoon on siis tullut 2kg lisää mutta se on tullut kaikki ihon alle, mikä ei ole sillä tapaa vaarallista, kuin sisäelinrasva.

Tämä siis kertoo lähinnä siitä, että vyötärönympäryksen kasvaminen johtuu täysin vatsalihasten venymisestä ja repeämisestä. Ärtyvän suolen ja refluksin aiheuttamat ”viimeisillään raskaana” -vatsaturvotus vain pahentaa erkaumaa ja estää lihaksia palautumasta.

Mitkä ovat fiilikset mittauksen jälkeen? Todella positiiviset! Olin erittäin ilahtunut huomatessani, että lihakseni eivät ole kadonneet minnekään, rasvaa ei ole tullut juurikaan ja etenkään yhtään sitä vaarallista sisäelinrasvaa. Vyötärön tilanne on erkauman suhteen yhtä paha kuin viimeiset 2 vuotta ja sen kuntoutumisen ennuste on aika huono, niin kauan kuin IBS ja refluksi pitävät sen kroonisesti turvonneessa ja venyneessä tilassa. Mutta näillä mennään. Ainakin tiedän, että olen tehnyt terveyteni eteen sen, mitä tässä tilanteessa ja näillä voimavaroilla on mahdollista. Sen on riitettävä.

 

 

 

Ylistys omalle kropalle

Naistenlehdissä usein kerrotaan, miten tulisi korostaa vartalonsa parhaita puolia, arvostaa kauneuttaan ja ulkonäköään. Ei siinä varsinaisesti mitään vikaa ole, mutta miksi keskittyä vain vartalon ulkonäköön, kun paljon kiinnostavampaa on se, mitä kropalla pystyy tekemään.

Niinpä haastan nyt jokaisen miettimään ja listaamaan niitä asioita, joista itse tykkää omassa vartalossaan ja nimenomaan sen toiminnassa, ei ulkonäössä. Unohdetaan nyt siis ne pitkät sääret ja muut länsimaiset kauneusihanteet ja keskitytään oleelliseen.

Oma listani on tässä:

-Mun kroppa on hyvä palautumaan. Oli sitten kysymys isosta leikkauksesta tai vaikeasta synnytyksestä, olen päässyt jalkeille ja palautunut toimintakykyiseksi nopeasti. Kudostyyppini on helposti elpyvää laatua.

-Olen vahva. Pystyn nostamaan ja liikuttamaan tarvittaessa lähes 100 kiloista ihmistä, aktiivisella treenillä varmasti painavampaakin. Saan melko helposti lisättyä voimaa ja kerättyä lihasmassaa.

-Hyvä peruskunto. Pitkienkin treenitaukojen jälkeen pystyn aina palauttamaan kuntoni entiselle tasolleen kohtuullisessa ajassa. Niin kestävyyden kuin lihaskunnonkin. Elämään on mahtunut aktiivisia jaksoja ja suvantovaiheita, eikä suvantovaiheissa ole koskaan tuntunut siltä, että hyvä kunto olisi menetetty lopullisesti. Sieltä on noustu niin monta kertaa, että asiaa ei tarvise enää epäillä.

-Notkeus. Vaikka yliliikkuvista nivelistä on haittaakin, on silti monessa suhteessa ihan kiva olla notkea. Liikkuvuudesta on paljon apua monessa lajissa.

-Koordinaatiokyky. Olen tanssinut yli 30 vuotta on/off. Tanssi, rytmitaju ja koordinaatiokyky ovat verissä, vaikka harrastuksen aktiivisimmista päivistä olisi aikaakin. Myös laskettelusuksilla pääsen mäet kaatumatta vaikka tätäkin lajia tulee harrastettua ehkä kerran kolmessa vuodessa. Asiat pysyvät lihasmuistissa yllättävän pitkään.

-Pystyn imettämään. Ei se mitään helppoa ollut mutta kuitenkin mahtavaa, että oma kroppa pystyy tuottamaan lapselle sellaista superfoodia.

-Olen perusterve. Refluksia ja muita pikkuvikoja lukuunottamatta olen pääsääntöisesti terve ja hyvinvoiva ihminen.

Tässä ne mitkä ensimmäisenä tulivat mieleen. Millainen sinun listasi olisi? Mistä jutuista olet tyytyväinen ja kiitollinen oman kroppasi toimintakyvyssä?

Asiaa kannattaa miettiä, koska meillä on vain tämä yksi elämä ja yksi kroppa. Se on tarkoitettu toimimaan ja tekemään asioita, eikä näyttelykappaleeksi. Arvosta sitä, mikä siinä toimii hyvin nyt. Jonain päivänä, kun olemme vanhempia, sen toimintakyky ei ole enää niin itsestäänselvää. Haluanko silloin havaita, että koko elämä meni kropan ulkonäköä ja muita epäoleellisuuksia murehtiessa, kun olisin voinut olla kiitollinen ja ihan fiiliksissä niin monista tärkeämmistäkin asioista.

IMG_1373

 

Univaje ja sokerikoukku

Univaje vaikuttaa ihmisiin hyvin eri tavoilla. Toisinaan univaje aiheuttaa ruokahaluttomuutta ja sen takia joillain saattaa jopa pudota paino, kun vauva valvottaa. Huomattavasti yleisempää kuitenkin tuntuu olevan unenpuutteen ruokahalua lisäävä vaikutus joka kohdistuu monilla etenkin sokeriin ja ylipäätään nopeisiin hiilihydraatteihin.

Usein puhutaan raskauskiloista ja joillekin niitä tuleekin reilusti, toisille taas ei yhtään. On hyvin yksilöllistä, kuinka raskaushormonit vaikuttavat ruokahaluun, turvotuksiin ja muuhun. Toisilla raskauskilot jäävät laitokselle, toisilla ne jämähtävät kroppaan lopullisesti. Ja kaikkea näiden väliltä.

Painoa ei kuitenkaan tuo pelkkä raskaus vaan ehkä jopa yleisempää lienee vauva-aikana kertyvät univajekilot. Joillakin tämä univajekausi saattaa kestää vuosia, jos perheessä on useampia pieniä lapsia. Aina vuoronperään jotakuta imetetään, joku on korvatulehduksessa tai muussa lastentaudissa ja siksi öisin ei nukuta.

Olen aina tykännyt suolaisesta enemmän kuin makeasta. Suklaastakin uppoaa paremmin vähäsokerisemmat raakasuklaat ja tummat suklaat. Mutta siinä vaiheessa, kun en ollut yli vuoteen nukkunut kunnolla ja univaje on äitynyt krooniseksi, muuttui elimistön toiminta ihan muuksi, kuin koskaan ennen.

Valvominen alkoi jo raskauden aikana (pahoinvointi, liitoskivut, helvetillinen hepatoosikutina) ja jatkui reilu puoli vuotta synnytyksen jälkeen, niin kauan, kun yösyötöt olivat mukana. Eihän niissä yösyötöissä mitään ongelmaa olisi, jos osaisi itse nukkua samalla mutta jos herää täysin virkeäksi keskellä yötä aina, kun vauvakin herää, univajetta kertyy kuukausien aikana liikaa. Päiväunia en myöskään osaa nukkua.

Univaje sai niin ylikierroksille, etten lopulta osannut nukkua, kuin muutaman tunnin vuorokaudessa. Väsyneet ja ylikuormittuneet aivot huusivat sokeria ja sitä oli saatava pysyäkseni tajuissani. Refluksin takia kahvi tai muut kofeiinipitoiset juomat eivät olleet vaihtoehto. Loppuraskaudesta refluksikin oli niin paha, että elin viimeiset kuukaudet pelkällä jäätelöllä ja närästyslääkkeillä, eikä se loppunut synnytykseen, koska vatsahapot olivat korventaneet kurkkutorven kroonisesti karrelle.

Vauvan ollessa puolivuotias, tultiin siihen tulokseen, että näin ei voi jatkua ja öisin on pakko alkaa nukkumaan. Päädyimme toteuttamaan yövierotuksen tassu-unikoululla, kun poika oli n.7kk ja sen jälkeen ollaankin sitten nukuttu 7-9h yössä. Ei niitä yösyömisiä ollut aiemminkaan, kuin 1-2 keskimäärin mutta ongelma oli tosiaan se, kun en osannut itse nukkua.

Jäätelöä siis kului. Sen sokeri piristi ja kylmä maitotuote helpotti refluksiani. Sokerin tuoma virkeys tosin oli vain hetkellistä ja kohta aivot taas huusivat lisää sokeria. Sokerikoukku oli valmis. Tässä tapauksessa ei voida puhua myöskään tunnesyömisestä, koska univaje on fyysinen tila, ei tunne. Aivojen tarve toimia on fyysinen fakta, kroonistuneessa unenpuutteessa ei auta vaikka suhde ruokaan olisi muuten kuinka terveellä pohjalla tahansa.

Nyt kun olen saanut muutaman viikon nukkua pääsääntöisesti 7-9h yössä, alan huomata, miten sokerikoukkukin alkaa pikkuhiljaa irrottaa otettaan. Enää yliväsyneet aivot eivät huuda niin lujaa sokeria, kun öisin saa nukkua.

Yövierotus saattaa vähentää maidontuotantoa niin, että imetys loppuu jo ennen aikojaan. Jos tavoitteena on taaperoimetys, kannattaa yövieroitusta harkita tarkkaan. Oma tavoitteeni oli imettää vähintään 6kk, joten kun se rajapyykki oli ohitettu, ei olisi ollut katastrofi, jos imetys olisi hyytynyt yövieroituksiin.

Tässä nyt kuitenkin vielä imetetään kun poika on 8,5kk. Vähentynyt se on mutta ei kokonaan tyssännyt. Itse olen tyytyväinen ja vauvallekin maistuu onneksi hyvällä ruokahalulla lähes kaikki ruoka, mitä tarjotaan.

Tämän oman kokemuksen pohjalta pistää miettimään, kuinka monella, ei vain pikkulasten vanhemmilla, sokerikoukku johtuu unenpuutteesta. Tietokoneen ja kännykän piristävässä valossa kukutaan liian myöhään (teen sitä itsekin) ja unen laatu on siksi huonoa.

Ei sitä ihan huvikseen sanota, että uni ja lepo ovat painonhallinnan ja hyvinvoinnin kulmakiviä. Kun tuo, ehkä oleellisin tukijalka lähtee alta, menee syöminen ihan hulluksi ja painonhallinta lähes mahdottomaksi. Syömisiä on ihan turha yrittää korjata järkevämmiksi, jos aivot eivät saa riittävästi lepoa.

Eikä pahassa univajeessa treenaaminenkaan ole järkevää. Kun uni saadaan kuntoon, alkavat muutkin asiat loksahdella paikoilleen melkein itsestään. Tämän asian suhteen ei todellakaan kannata mennä puuhun pylly edellä. Ensin nukkuminen kuntoon, sitten vasta treenit ja syömiset.

Oman kokemukseni perusteella voin siis suositella yövieroitusta ja vauvaystävällistä tassu-unikoulua. Unikouluohjeita on netti pullollaan mutta huudatusunikoulua ei nykypäivänä enää suositella. Eikä alle puolivuotiaalle suositella yhtään mitään unikoulua.

Jos toivotte tarkempaa postausta unikoulun ja yövierotuksen toteuttamisesta, laittakaa alle tai heftyn facebookiin kommenttia.

https://www.facebook.com/Heftytraining

IMG_0882