Miltä laihuus tuntuu?

Kate Moss on sanonut jotain sellaista kuin: ”Nothing tastes as good as skinny feels”. Koska olen itse ollut joskus laiha, voin olla Mossin kanssa eri mieltä. En ollut yhtään sen onnellisempi tai hyvinvoivempi hoikkana, kuin painavampanakaan. Enkä edes ollut terveempi tai hyväkuntoisempikaan, toisin kuin terveyspuheissa annetaan usein ymmärtää.

Ulkonäköseikoista voidaan olla montaa mieltä. 22-vuotiaana, kun olin laihtunut aikuisiän alimpaan painooni, joka oli jotain BMI 19 luokkaa, monen mielestä näytin hyvältä. Jonkun mielestä ei ollut tarpeeksi muotoja. Sellaista se kai aina on ulkonäön kanssa, kaikkia ei voi miellyttää vaikka olisi minkä kokoinen tai näköinen tahansa. Eikä tarvitsekaan.

Itse olin ulkonäössäni joihinkin asioihin silloin tyytyväinen ja joihinkin en. Sama tilanne oli melkeinpä jokaisessa mahdollisessa painossa ja koossa: aina oli jossain jotain liikaa tai liian vähän. Nykyään tällaiset asiat eivät onneksi ole elämässäni enää niin tärkeitä kuin nuorempana.

Fyysisesti paremmassa kunnossa olen ollut mm. 2011-2012, jolloin BMI oli jossain 28 kieppeillä. Lihaskunto oli parempi kuin koskaan, eikä kestävyyskuntokaan hävinnyt nuoruusvuosille. Rasvamassaa oli enemmän kuin hoikimpina vuosinani mutta niin oli lihastakin. Lihasta oli enemmän kuin koskaan elämässäni ja sen kyllä huomasi ja tunsi.

Silloin kun olin hoikimmillani, en todellakaan ollut elämäni onnellisimmassa tilassa, pikemminkin päinvastoin. Hoikkuus oli sekavan elämäntilanteen seurausta, ei merkki tasapainosta tai hyvinvoinnista. Tämän takia pidän arveluttavana kehua jonkun laihtumista, ellei tiedä mikä siihen on syynä. Joku voi laihtua myös vakavan sairauden tai menetyksen takia, siksi hoikistuneen ulkomuodon kehuminen automaattisesti ei kannata. Oman hoikkuuteni syy ei ollut mitään niin vakavaa onneksi kuitenkaan. Tavallista nuoruuden tempoilua ja angsteilua.

Hoikkuuteni saavutin silloin silkalla syömättömyydellä, mikä myöhemmän elämän ja painonhallinnan kannalta osoittautui todella huonoksi ideaksi. Sain aineenvaihduntani ja nälänhallintajärjestelmäni niin sekaisin, että kropastani tuli entistä tehokkaampi rasvankerääjä. Tämä johti lopulta jojo-kierteeseen.

Kate Mossin kanssa olen eri mieltä, koska pelkkä laihuus ei ole ollut itselleni se autuaaksi tekevä seikka. Hyvä kunto ylipainoisena tuntuu itselleni paremmalta, kuin laihuus. Jokaisella on varmasti ihan oma yksilöllinen hyvän olon painonsa ja kuntonsa. Jollekin toiselle ihmiselle hoikkuus saattaa ihan aidosti olla onnelliseksi tekevä asia. Ei ole minun tehtäväni arvioida asiaa kenenkään muun puolesta. Eikä muiden tehtävä ole arvioida minun hyvinvointiani painoni perusteella.

Keksin myös monia ruokia, jotka maistuvat paremmalta kuin miltä laihuus tuntuu. Itselleni laihuus ei vain enää ole ollut sen arvoista, että jättäisin sen takia kulinaristisen elämäntapani. Jos joskus olen terveyden takia siinä tilanteessa, että ruokavalioon täytyy tehdä muutoksia, sitten ne tehdään. Pelkkä hoikkuus ei kuitenkaan ole tarpeeksi suuri motivaattori itselleni.

Kuvat on kännykällä räpsitty vanhasta albumista, joten siksi heikko laatu. Kuvat on otettu luultavasti joskus 1999, jolloin olin 22-vuotias. Näissä kuvissa olen melko lähellä sitä alinta aikuisiän painoani. Tyylikin oli vähän eri kuin nykyään.

2016-01-21-5677 2016-01-21-5670 2016-01-21-5673

Hyvä kunto ja geenit

Antti Huuskosen väitöskirja geenien vaikutuksesta kuntoon ja ylipainoon vaikuttaa mielenkiintoiselta: http://www.iltalehti.fi/laihdutus/2013031516787512_lh.shtml

Jos tulkitsen noita tuloksia oikein, ymmärrän asian niin, että jokainen voi vaikuttaa omaan kuntoonsa ja painoonsa mutta geeneistä johtuen se on joillekin hyvin helppoa ja toisille taas äärimmäisen vaikeaa.

Itse olen sitä tyyppiä, joka saa helposti vähäiselläkin energiansaannilla voimaa ja lihasmassaa mutta valitettavasti myös erittäin helposti rasvamassaa. Ja se rasva myös palaa tuskastuttavan hitaasti. Aerobinen kuntoni myös palautuu pitkienkin passiivisten jaksojen jälkeen suhteellisen helposti hyvään tasoonsa kun alkaa treenaamaan. Mutta tällaisilla geeneillä on luultavasti selvitty hyvin nälkävuosista ja jääkausista. Siispä en väheksy niitä yhtään.

En sitten tiedä olisiko kivempi olla sitä tyyppiä joka ei kerää rasvaa mutta ei saa kovin helposti lihastakaan ja jonka kuntokaan ei treenaamisesta huolimatta kauheasti nouse. Tätäkin tyyppiä on paljon, ulkoisesti hoikan näköisiä mutta silti melko rapakuntoisia. Ja sitten on tietty kaikkia mahdollisia variaatioita genetiikasta riippuen.

Näin ollen on aika selvää, että ihmisille pitäisi olla hyvin yksilöllisesti räätälöidyt treeniohjelmat ja ruokavaliot jotta tuloksia syntyy. On toki selvää, että maratoonarilla ja voimailijalla on erilaiset kropat vaikka genetiikka olisi täysin sama, kuten näillä kaksosilla:

ImageEro on kuitenkin yllättävän pieni, ottaen huomioon, että lajit ovat niin erilaiset. Kummallakin eittämättä on sellaiset geenit jotka edesauttavat sekä hyvää aerobista- että lihaskuntoa. Lajivalinnalla voi siis vaikuttaa vartalonmalliin, tiettyyn pisteeseen asti. Mutta sen pisteen määräävät geenit.

Oli genetiikka mikä tahansa, uskoisin, että liikunnasta on kuitenkin jokaiselle hyötyä, kunhan löytää sen oman lajinsa josta tykkää ja johon oma keho reagoi parhaiten. Itse preferoin tuota tykkäämis-aspektia. Elämä on liian lyhyt, että kannattaisi liikaa murehtia sitä miltä kroppa näyttää kun ulkonäöstä huolimatta voi saada aikamoiset kiksit kaikesta siitä, mitä sillä kropalla pystyykään tekemään.