Läskifobiset koronameemit

Kuluneet viikot some on ollut täynnä ”hassuja” meemejä siitä, miten koronakaranteenissa lihotaan ja kun päästään pois, ollaan lihavampia kuin koskaan.

Joku lihoo, joku laihtuu, joku pysyy samana. Mitä sitten? Eikö pääasian pitänyt olla se, että ollaan edelleen elossa ja terveenä ja kiitollisia siitä. Pienet on murheet, jos tässä tilanteessa eniten huolettaa mahdollisesti lisääntyvät kilot. Ymmärrän kyllä jos lihominen huolettaa oman terveyden kannalta mutta meemit viittaavat puhtaasti ulkonäkökulmaan.

Tein tällaisen vastameemin, jonka voi halutessaan kopsata ja iskeä vastaukseksi jokaiseen läskifobiseen koronameemiin. Mulla on oikeudet vain kuvan tekstiin, itse kuva on lainattu The Sun lehdestä. Tuskin haastavat oikeuteen, ellei kaupalliseen tarkoitukseen käytä.

Alkuperäisessä meemissä oli vain kuva ja ensimmäinen lause kolmeen pisteeseen asti.

Rantakunto

.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
Ylhäällä tai alhaalla saattaa näkyä mainoksia, jotka eivät ole blogin sinne laittamia, eikä niiden kanssa ole blogilla mitään yhteistyökytköstä. Eikä niitä saa pois. Paitsi maksamalla, mitä en tee, koska tämä blogi on puhtaasti harrastus.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.

Et tarvitse itsekuria mihinkään

Jos kaipasit alkuvuoteen inspiroivaa huoneentaulua, minä: Pakilan Paulo Coelho askartelin sinulle sellaisen. Kas tässä:

Itsekuri on niille, joilla ei ole motivaatiota. Joku saattaa tässä kohtaa kysyä, että mitähän hittoa nyt taas, mutta minäpä selitän.

En usko itsekuriin, koska itselläni ei ole sellaista lainkaan. Olen äärimmäisen mukavuuden- ja nautinnonhaluinen. Tyypillinen hedonisti siis. Silti olen saavuttanut elämässäni vaikka millaisia tavoitteita ja tiedän, että pystyn saavuttamaan mitä tahansa, jos tavoite innostaa, inspiroi, kiinnostaa ja motivoi tarpeeksi.

Hulluinta on se, että mukavuudenhalu voi ajaa tekemään asioita, jotka näennäisesti vaikuttavat itsekurin aikaansaannoksilta. Mutta totuus on se, että esim. treeneihin meno on mulle monen muun asian lisäksi ”omaa aikaa”, kuten kivapuheen henkeen on tapana nykyään sanoa. Suoraan ja rehellisesti sanottuna se on tapa saada hetken rauhaa kiljuvilta kakaroilta eli rakkaalta jälkikasvultani.

Ja totuus on myös se, että valtaosa lajeista, joita olen treenannut, ei edes tunnu miltään treeniltä (korkeitaan ehkä seuraavina päivinä). Sillä hetkellä kun sitä tekee, laji vie niin mukanaan, että tunnin lopussa on ihan että äh, nytkö se jo loppui.

Jos teet sitä mitä rakastat ja rakastat sitä mitä teet, et tarvitse itsekuria. Niille jotka eivät ole löytäneet omaa lajiaan, neuvon vielä etsimään ja kokeilemaan. Mielikuvaa liikunnasta kannattaa myös avartaa. Jos intohimosi on esim. valokuvaaminen luonnossa, saatat huomaamattasi kävellä kymmeniä kilometrejä viikossa.

Mieti millaiset asiat on sun mielestä siisteintä, mitä ihminen voi tehdä housut jalassa ja integroi siihen mukaan liikettä tavalla tai toisella. Ilman housuja tehtävät asiatkin toki ovat useimmiten liikunnallisia. Housuilla tai ilman, saatat nyt jo salaliikkua enemmän kuin olet tiedostanut.

Pakkopullan suorittamiseen tarvitaan itsekuria ja jos itsekuria ei ole, on helpompi vaan vältellä asioita, jotka tuntuvat pakkopullalta. Miten tehdä pakkopullalta tuntuvista asioista kiinnostavia?

Otetaan vaikkapa tavaroiden järjestely; monen mielestä varmasti todella tylsää ja pakkopullaa mutta jotenkin Marie Kondo onnistui siitäkin tekemään kiinnostavaa. Käytännössä mihin tahansa voi halutessaan ”vihkiytyä” samalla tavalla. Alat ottamaan selvää jostain kiinnostavasta ja kohta huomaat tekeväsi sitä intoa piukassa.

Ihmiset, jotka peruskoulussa vihasivat hiihtoa, ovat ostaneet suksia ja sivakoivat metsässä aina kun mahdollista. Se onkin yhtäkkiä kivaa, kun kukaan ei pakota ja kun antaa itselleen mahdollisuuden löytää asiasta uusia puolia ja näkökulmia.

Motivaatio saattaa löytyä ajattelutavan muutoksella. Kokeile vaikka.

 

 

 

 

 

Ylhäällä tai alhaalla saattaa näkyä mainoksia, jotka eivät ole blogin sinne laittamia, eikä niiden kanssa ole blogilla mitään yhteistyökytköstä. Eikä niitä saa pois. Paitsi maksamalla, mitä en tee, koska tämä blogi on puhtaasti harrastus.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

Pics or didn’t happen

Ennen itse asiaan menoa pieni tiedotus: blogissa olevat mainokset eivät ole blogin sinne laittamia tai hyväksymiä, eikä blogi saa niistä rahaa. En myöskään pysty ottamaan niitä pois tai estämään ilman lisäkuluja.

Ja sitten asiaan.

Aloitin tämän blogin 2013 eli 5 vuotta sitten. Kirjoitukset painottuivat alussa pääasiassa liikuntaharrastuksiini. Blogin aloitettuani, monet tulivat kommentoimaan, että ”ai kun kiva, että säkin olet alkanut harrastamaan liikuntaa” ”ai sullakin on joku kuntoprojekti menossa?”

Ihmiset olivat yllättyneitä, kun kerroin, että olen itseasiassa harrastanut liikuntaa aina ja useita vuosia jopa treenannut joitain lajeja viikon melkein jokaisena päivänä. Tanssin aloitin alle kouluikäisenä ja treenasin sitä ala-asteella muutaman kerran viikossa, yläasteella ja lukiossa melkein päivittäin. Opiskeluaikoina tanssin lisäksi treenasin thainyrkkeilyä ja kuntonyrkkeilyä.

Taukojakin oli. Kun sain esikoisen, hänen 5 ensimmäistä elinvuottaan liikuntani oli pitkälti hyötyliikuntaa, sitten palasin pariksi vuodeksi kuntonyrkkeilyn ja tanssin pariin. Sitten oli taas pari vuotta hiljaisempaa mutta 2010-2013 innostuin taas treenaamaan kovempaa ja mukaan tuli myös voimailu. Kovan treenaamisen putken katkaisi 2014-2016 raskaudet ja synnytykset. Pääpaino oli vaunulenkeillä, fysioterapialla ja osteopatialla, kunnes nyt viimeisen vuoden aikana olen taas palannut kovempien treenien pariin.

Miksi ihmiset olivat niin yllättyneitä, kun kerroin, että olen liikkunut melkein aina. Yksi syy on varmasti se, että mielikuva liikunnallisesta ihmisestä on sellainen, jonka vartalo on lähes rasvaton. Toinen syy on se, etten ollut pitänyt erityisemmin meteliä liikuntaharrastuksistani.

Somen aikakaudella on niin totuttu, että jos et jatkuvasti päivitä tekemisiäsi someen kuvien tai tekstin muodossa, sitä ei ole tapahtunut. Kukaan ei usko, että olet käynyt salilla, ellet ota siellä selfietä. Itse en ole koskaan kehdannut saliselfieitä ottaa. Ainoat kuvat, mitä musta on saleilla otettu, on olleet lehtikuvaajien ottamia. Mutta ehkä pitäisi dokumentoida ahkerammin omia treenejään, koska ”pics or didn’t happen”.

Hassua on se, että tämänkin blogin aloitin treeniblogina, mutta melko vähän itse treenaamisesta on tullut kirjoiteltua vaan aiheet ovat pyörineet enemmän yleisen hyvinvoinnin ympärillä.

Ennen blogin aloittamista, pidin treeneistäni kirjaa HeiaHeiassa ja kerroin niistä jonkin verran somepäivityksissäni. Blogin aloitettuani media oli kiinnostunut ja tuntui olevan uutta ja erikoista, että ei-hoikka ihminen treenaa ja bloggaa siitä. Olin Hesarissa, Huomenta Suomessa, Inhimillisessä tekijässä ja Fit-lehdessä. Uutta ja ihmeellistä oli monelle myös se, että ei-hoikka ihminen ei treenaa laihtuakseen. Olin silloin 5 vuotta sitten ensimmäisiä Suomessa, joka toi tätä ajatusmallia esiin.

Monesta tuntui olevan käsittämätöntä, että lihava ihminen tekee jotain muutakin, kuin makaa sohvalla herkuttelemassa. Myös se, ettei lihava ihminen laihduta oli suorastaan anarkistista ja siksi nimesinkin blogin alussa anarkistiseksi treeniblogiksi.

Silti tuntui koko ajan olevan jonkinlainen pohjavire siitä, että jos en kerro treenaamisestani, ihmiset perustavat käsityksensä minusta ulkomuodostani syntyvään ennakkoluuloon. Ilmapiiri on se, että  jos lihava haluaa ihmisarvon, hänen pitää ansaita se joko olemalla ikuisella laihdutuskuurilla tai treenaamalla kovaa.

HeiaHeiasta luovuin ja liikkumisistani en raportoi enää säännöllisesti someen, ellei ole tapahtunut jotain erityistä, kuten vaikka viime viikonloppuna. En jaksa tehdä jokaisesta liikkumisestani numeroa, koska minun ei tarvitse todistella kenellekään mitään, enkä tarvitse keltään lupaa olla sellainen kuin olen. Tämänkään oivaltaminen ei ole aina ollut itselleni itsestäänselvää.

Tulen kertomaan blogissa edelleen treeneistä, silloin, kun on jotain erityistä kerrottavaa. Ja jonkun kuvan aina postaukseen laitan, liittyi se aiheeseen vaikka useimmiten ei. Lopulta me kaikki olemme tilivelvollisia omasta kunnostamme, terveydestämme ja elämästämme vain itsellemme.

Alla olevan kuva on otettu elokuussa 2013 Hesarin kuvaajan toimesta.

Jäätävällä pokalla

”These shoes were not made for dancing” mietin, kun kaivoin kassistani kolmet eri korkkarit, jotka olin ottanut mukaan Biancaneven järjestämälle Heels -korkkaritanssitunnille. Tuntia oli tullut New Yorkista pitämään Yanis Marshall, yksi ehkä tunnetuimmista korkkareilla tanssivista miehistä.

Olen joskus yli 20 vuotta sitten tanssinut pienen pätkän kilpatanssia, joten tiesin, että tanssikorkkarin pohjan pitää luistaa, muuten pyörähdyksissä pohja tarttuu lattiaan ja polven nivelsiteet ovat vaarassa.

Jos olisin ollut fiksu, olisin käynyt etukäteen tanssitarvikeliikkeestä ostamassa joko tanssiin tarkoitetut korkokengät tai sitten jotain liukuvaa tarraa, mitä olisin voinut laittaa kenkieni päkiöiden alle. Mutta niin kaukaa viisas en valitettavasti ollut.

Vaihdoin nopeasti muutaman sanan tapahtuman organisoineen Elina Louerannan kanssa ja hän kertoi, että oli edellisenä päivänä ollut jo Yanisin Heels-tunneilla ja koreografiat olivat kuulemma nopeita ja vaikeita.

Katsoin ympärilleni ja huomasin, että paikalla oli useita pääkaupunkiseudun tanssinopettajia ja kaikki muutkin näyttivät ammattitanssijoilta tai vähintään aktiiviharrastajilta. Olin melkein tuplasti vanhempi ja tuplasti isompi, kuin valtaosa paikallaolleista.

Omasta edellisestä tanssitunnistani oli vierähtänyt jo ainakin nelisen vuotta ja sen jälkeen tapahtunut vatsalihasten erkaumaa, lantion virheasentoa, selän kroonista kipua ym. joita tässä viime aikoina yrittänyt kuntouttaa. Kylmä hiki alkoi nousta ohimoille.

Lämmittelyjen ja venyttelyjen jälkeen Yanis alkoi opettaa koreografiaa, joka oli suunniteltu Madonnan Papa don’t preach -biisiin. Koreografia oli nopea, siinä mentiin useita kertoja lattiatasoon ja ylös 15cm koroilla. Koreografia olisi ollut vaikea jo ilman korkkareitakin, saati sitten koroilla, jotka eivät luistaneet yhtään. Yanis itsekin päivitteli useita kertoja, kuinka nopea koreografia olikaan.

Mutta minähän olen sitä tyyppiä joka ei lannistu eikä luovuta kovin helpolla. Kokeilin kaikki mukana olleet korkkarini ja ne olivat jokainen ihan katastrofit mutta sinnillä mentiin koreografiaa eteenpäin. Yanis ja koko workshop oli juuri niin upea, kuin olin kuvitellutkin, joten otin vaan härkää sarvista ja tein sen minkä katastrofikengilläni pystyin.

Jotakuinkin kaikki muut tunnilla olijat olivat varustautuneet oikeilla kengillä ja selvästi treenanneet paljon tanssia, osan tiesin olevan ammattilaisia. Mutta jäätävällä pokalla vedin siellä ammattilaisten seassa ja pysyin joten kuten mukana vaikka kauhealta se varmasti näytti. Mutta ketä kiinnostaa, mitä muut ajattelevat, itseäni ja omia elämyksiäni varten olin sinne tullut.

Vanhin poikani on joskus sanonut, että mutsilla on ”zero fu*ks given” -elämänasenne, tarkoittaen, etten juurikaan piittaa siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Tälle periaatteelle uskollisena vedin homman loppuun niin hyvin kuin niillä spekseillä pystyin. Joskus vaan pitää haastaa itseään.

Kuten hieman pelkäsin, polven nivelside ei tykännyt kumipohjaisella korkkarilla pyörähtelystä, joten loppuvaiheessa jouduin painelemaan kylmäpussia polveen, jonka ihana Elina kylmälaukusta löysi. Mutta hengissä selvittiin ja olen suoraan sanottuna aika ylpeä itsestäni.

Ihan maailman fiksuin idea ei ehkä ole kylmiltään neljän vuoden tanssitauon jälkeen lähteä pro-tason korkkaritunnille väärin varustautuneena mutta en olisi voinut mistään hinnasta jättää Yanis Marshallia näkemättä. Onneksi ei polven pientä tälliä pahempia haavereita sattunut ja vaikka olisikin, niin voi pojat, olisi täysin ollut sen arvoista.

Tämän jälkeen olen yhä varmempi siitä, että koskaan ei pidä jättää asioita tekemättä siksi, että pelkää, mitä muut ajattelevat. Elämä on liian lyhyt sellaiseen. Jos haluaa kokea asioita, on joskus vaan kaivettava se jäätävä pokka ja voitettava pelkonsa.

Jos Yanis ei ole entuudestaan tuttu, Youtubesta löytyy videoita

These shoes were definitely not made for dancing!

Ps. Tuossa alla näkyy satunnaisesti mainoksia. Ne eivät ole blogin laittamia tai hyväksymiä, eivätkä liity mitenkään blogin aiheisiin. Niiden poistamisesta pitäisi maksaa WordPressille, mitä en tee. Joten jos haluat välttyä niiltä, älä scrollaa alemmaksi 🙂
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.

Kehitys alkaa tyytyväisyydestä

Moni ehkä tietää sanonnan ”kehitys loppuu tyytyväisyyteen”. Siinä on ajatuksena, että itseensä ja tekemisiinsä tyytyväinen ei koe enää mitään kehittämisen tarvetta ja jää lepäilemään laakereilleen. Omasta mielestäni kyseinen sanonta on täyttä tuubaa.

Itseensä tyytymätön tai jopa itseään inhoava voi piiskatata itsevihansa vallassa itsestään jonkin aikaa tuloksia mutta usein syyllisyydessä ja negatiivisissa tunteissa kieriskely on henkisesti niin kuluttavaa, että positiivinen kehitys tyssää melko nopeasti. Itseensä tyytymätön harvoin myöskään uskoo itseensä ja omiin voimavaroihinsa.

Sen sijaan itseensä positiivisesti tai edes neutraalisti suhtautuva ajattelee, että olen ihan ok tyyppi ja juuri siksi haluan itselleni hyviä asioita ja pystyn kyllä kehittymään. Itseensä ja omiin voimavaroihinsa uskova tietää, että halutessaan pystyy muuttamaan omaa toimintaansa.

Pitkäjännitteinen elintapojen kohentaminen vaatii kokonaisvaltaista elämänhallintaa ja asennetta, joka kantaa pitkälle, ei vain projektin, kuurin tai muun väliaikaisen toiminnan yli. Itseensä peruspositiivisesti suhtautuvalla riittää sitkeyttä, se ei lopu ensimmäiseen takapakkiin, eikä edes pidempään huonompaan jaksoon.

Tyytyväinen ymmärtää, että vastoinkäymisiä ja muita turhauttavia tilanteita tulee ja menee, ne eivät kestä loputtomiin. ”This too shall pass” ajattelee perustyytyväinen, kun kakka osuu silloin tällöin tuulettimeen.

Kaiken ytimessä on se, että pitää itseään arvokkaana juuri sellaisena kuin on. Perustyytyväinen tietää, ettei hänen tarvitse muuttaa itsessään mitään, etenkään ketään muuta varten. Mutta kun kokee olevansa arvokas ja hyvä sellaisenaan, miksei voisi silti myös kehittää itseään, ihan vaan koska mä voin.

Privilege bias

Otsikon termille ei oikein ole hyvää suomennosta. Se voisi olla etuoikeutetun näkökulmaharha, kupla tai vääristymä. Se tarkoittaa sitä, että etuoikeutetussa asemassa oleva ei ymmärrä olevansa etuoikeutettu, eikä sellaisen asemaa, joka ei ole. Tämä voi olla esim. rikkaiden suhde köyhiin, miesten suhde naisiin, heterojen suhde seksuaalivähemmistöihin, hoikkien suhde lihaviin tai valkoihoisten suhde tummaihoisiin.

Usein esimerkiksi ihmetellään miksi lihavien haukkumisesta nostetaan meteliä mutta hoikkia ”saa” haukkua miten huvittaa.

Tehdään aluksi selväksi: kaikkien haukkuminen on väärin ja siksi myös hoikkien haukkuminen ei ole OK. Se on ihan yhtä huonoa käytöstä kuin lihavienkin haukkuminen ja jokainen normaalit käytöstavat omaava ihminen tajuaa, ettei mikään ulkonäköön perustuva nimittely ole oikein. Kuitenkin siinä missä lihavien haukkuminen, nimittely tms. on syrjintää, vastaava toiminta hoikkia kohtaan ei ole sitä. Kerron miksi.

Hoikkuus ja normaalipainoisuus on yhteiskunnassamme normi ja ihanne. Tämä muodostaa hoikkien ja lihavien välille valta-asetelman, jossa hoikalla on enemmän valtaa kuin lihavalla. Tämän takia lihaviin kohdistuu paljon mm. rakenteellista syrjintää, mitä hoikkiin ei kohdistu.

Rikkaille, valkoisille, hoikille, heteroille ja/tai miehille irvailu ei ole fiksua mutta se ei sisällä rakenteellista syrjintää samalla tavalla kuin irvailu köyhille, mustille, lihaville, seksuaalisille vähemmistöille tai naisille. Lyöminen henkisesti ja verbaalisesti on aina väärin mutta ylhäältä alaspäin lyöminen on enemmän väärin kuin alhaalta ylöspäin lyöminen.

Kun hoikka ihminen ihmettelee, miksi on ”sallitumpaa” haukkua hoikkia, hän ei tunnista silloin omaa etuoikeutettua asemaansa eikä osaa asettua toisen, vähemmän etuoikeutetun asemaan. Hoikkien haukkuminen on väärin ja huonoa käytöstä mutta syrjintää se ei ole niin kauan kuin yhteiskunta pitää hoikkuutta normina ja ihanteena.

Elämä on epäreilua eivätkä kaikki saa lähellekään samoja lähtökohtia. Saatat saada jo pelkästään geenilotossa huikean etulyöntiaseman muihin. Se, että pärjää elämässä paremmin etuoikeuksiensa ansiosta, ei tee kenestäkään parempaa ihmistä, ainoastaan onnekkaamman. Ihminen vain on taipuvainen selittämään omaa menestystään pelkästään omaksi ansiokseen, eikä usein halua myöntää tuurin vaikutusta.

Toisen ihmisen köyhyys, alkoholismi, lihavuus, syrjäytyminen tai jopa sairaudet halutaan laittaa kokonaan tämän ihmisen omaksi syyksi, koska halutaan sulkea silmät muiden olosuhteiden vaikutukselta ja uskoa niin lujasti omaan erinomaisuuteen ja nostaa itseään vähemmän onnekkaiden yläpuolelle. Toki näihin kaikkiin asioihin vaikuttaa myös yksilön omat valinnat. Masentavan usein silti ei. Valtaosaa vankiloihin  päätyvistä on elämä potkinut päähän jo lapsuudesta asti. Huonot lähtökohdat eivät silti toki poista yksilön omaa vastuuta. Toisen vahingoittamiseen täytyy olla nollatoleranssi.

Minun olisi helppo tuomita pitkäaikaistyöttömät laiskoiksi, kouluttamattomat tyhmiksi, alkoholistit ja tupakoitsijat itsekurittomiksi luusereiksi vain siksi, että itselleni on ollut todella helppoa olla ilman päihteitä tai kouluttautua korkealle. En kuitenkaan kuvittele, että nämä asiat johtuvat poikkeuksellisesta mielenlujuudestani tai yleisestä erinomaisuudestani. Nämä johtuvat pitkälti tuurista, joka minulle on napsahtanut niin geeniloton kautta, kuin senkin, millaiseen yhteiskunnalliseen asemaan ja tilanteeseen olen sattunut syntymään.

Jospa siis välillä uskaltaisimme astua alas etuoikeutetun jalustaltamme ja harjoittaa empatiaa niitä kohtaan, joilla ei ole käynyt yhtä hyvä tuuri. Empatiahan tarkoittaa samalle tasolle asettumista, ei siis hyysäämistä tai pään taputtelua, mitkä taas ovat ylhäältä alaspäin tapahtuvaa ei-tasavertaista toimintaa.

Asetutaan samalle tasolle ja kuunnellaan toista. Muuta ei tarvita.

Oheiset videot näyttävät konkreettisesti mitä tarkoittaa olla etuoikeutettu. Viimeisessä videossa havainnollistetaan hauskasti, mitä empatia tarkoittaa.

 

Väärin laihdutettu?

Lähes joka kerta kun kirjoitan siitä, miten en enää laihduta ja keskityn mieluummin pitämään pysyvästi pudottamani painon pois, se on jollekin ongelma. Koska en ole normaalipainossa eli alle BMI 25, moni katsoo, että painonpudotusta ei saisi vielä lopettaa, ennenkuin tuo maaginen raja on ylitetty. Väärin laihdutettu siis.

Olen nyt 9 vuotta pitänyt pudottamani kilot poissa, kun välissä olleita raskausaikoja ei lasketa. Kun kerron, että en laihduta vaan keskityn nyt pysyvään painonhallintaan saan kuulla, että ”ihannoin lihavuutta”, tai ”kehotan ihmisiä olla tekemättä ylipainolleen mitään”. Myös kerrotaan, että elintavoissani täytyy olla jotain vikaa, kun en ole kaikkea ylipainoa laihduttanut pois. Ja tehdään myös selväksi, että en voi olla terve, ennenkuin BMI on alle 25 (Newsflash: olen metabolisesti täysin terve, sokereissani, verenpaineessani tai kolesterolissani ei ole mitään vikaa)

Hassua on se, että jos keskittyy pitämään pudotetut kilot pois eli panostaa pysyvään painonhallintaan laihduttamisen sijaan, koetaan, että ”ei tee ylipainolleen mitään”. Että ainoastaan aktiivinen laihduttaminen lasketaan ylipainolle jotain tekemiseksi.

Kuitenkin tilastollinen fakta on, että 80-95% laihduttaneista lihoo kaiken takaisin. On varsin harvinaista, että ihminen, joka on pudottanut yli 10% painostaan, pitää pudotetun painon lopullisesti tai edes useita vuosia poissa.

Omalla kohdallani itse laihtuminen on melkein aina ollut helppoa, sen pudotetun painon pois pitäminen taas ollut huomattavasti vaikeampaa, välillä melkein mahdotonta. Nyt kun olen 9 vuotta pitänyt pudotetut kilot poissa, en voi väittää, että se edelleenkään kävisi itsestään. Joudun aika usein miettimään omaa ruokasuhdettani, harjoittelemaan intuitiivista syömistä jne.

Jää nähtäväksi joudunko tekemään tätä koko ikäni, jos haluan, että pudotetut kiloni pysyvät poissa vai tuleeko tästä lopulta automaatio. 9 vuodenkaan painonhallinnan jälkeen siitä ei ole tullut itsestäänselvää automaatiota ja tämä lienee syy miksi valtaosa laihduttaneista lihoo kaiken takaisin.

Pysyvää painonhallintaa kun ei voi tehdä itsekurin avulla, kukaan ei ”pidä itseään kiinni niskasta” lopun elämäänsä vaan pitää todella oppia ja sisäistää uusia toiminta- ja ajatusmalleja

Näiden syiden takia tuntuu todella absurdilta, että joidenkin mukaan ”en tee asialle mitään”, koska itseasiassa teen aika paljonkin.

Jos nyt jättäisin pysyvän painonhallinnan oppimisprosessin kesken ja lähtisin edelleen pudottamaan painoani, osaisinko pitää pudotettua painoa poissa vai tulisiko jälleen kerran kaikki kilot korkojen kera takaisin? Pidän tätä vaihtoehtoa valitettavasti erittäin todennäköisenä.

Mitään akuuttia terveydellistä pakkoa itselläni tällä hetkellä ei painon pudotukseen. Myöskään mitään muita lihavuuteen liittyviä vaivoja ja ongelmia ei ole. (Ne kivut, mistä tällä hetkellä kärsin, ovat tulleet painonpudotuksen jälkeen ja pahentuneet painon pudotessa lisää. Näin ollen kyseisillä kivuilla ei ole mitään tekemistä painon kanssa vaan ne johtuvat ihan muista syistä.)

Omien voimavarojensa suhteen tulee myös olla realistinen. Jos elää ruuhkavuosien huippua pienten lasten valvottaessa, on jo lihomisen estäminenkin  monelle saavutus. Etenkin silloin jos taustalla on suuria painonvaihteluja ja geneettistä altiutta ylipainoon. Ruokahalu ei ole pelkästään opittua eikä varsinkaan tahdonalaista. Ihmisen nälkä- ja kylläisyysmekanismit ovat vahvasti geneettisiä ja se hyvin pitkälti selittää isot erot yksilöiden välisissä painoissa. Geneettisistä syistä painonhallinta on toisille todella paljon vaikeampaa kuin toisille. Tämän allekirjoittanee kuka tahansa lihavuustutkijakin.

Jos olisin varma, että pysyvä painonhallinta tulee olemaan itselleni automaattista ja itsestäänselvää ja loputkin pudotetut kilot tulisivat varmasti pysymään poissa, saattaisin ehkä alkaakin pudottamaan painoa. Nyt en ole täysin varma, joten minimoin riskit ja pysyn tässä painossa, kunnes se on helppoa ja automaattista. Meneekö siihen vuosi vai koko loppuelämä kuka tietää, eikä sillä ole väliäkään niin kauan kuin akuuttia terveydellistä pakkoa ei ole.

Ylipaino tai edes lihavuus eivät ole sairauksia, ylipainoinen ihminen voi olla metabolisesti täysin terve, eikä ylipainolle ole olemassa mitään tautiluokitusta. Lihavuus on toki riski ja riskejä välttääkseen kannattaa välttää lihomista. Jos kuitenkin lihavuuteen on johtanut nimenomaan jojolaihduttaminen, on silloin myös laihduttamisella iso riski johtaa yhä suurempaan ylipainoon.

Jokainen yksilö punnitsee omia henkilökohtaisia riskejään ja sitä miten niiden kanssa toimii. Tällä hetkellä laihduttaminen saattaa tuoda itselleni suurempia terveysriskejä kuin terveyshyötyjä, joten siksi en laihduta. En ”ihannoi ylipainoa” tai ”kehota ihmisiä olemaan tekemättä ylipainolleen mitään” tai muita vastaavia väitteitä, jotka ovat syntyneet vain siitä, että perusteluitani ei ole vaivauduttu lukemaan otsikkoa pidemmälle.

Ylipäätään se, että kerron omista henkilökohtaisista valinnoistani, ei tarkoita sitä, että olen suosittelemassa kenellekään toiselle omia elintapojani tai yhtään mitään muutakaan. Eletään kukin tavallamme. Se mikä sopii minulle, voi olla katastrofi toiselle, eikä yksilöiden tilanteet ja taustat ole välttämättä mitenkään verrattavissa toisiinsa muutenkaan.

Allaolevista kuvista ylin ja alin on otettu 2010. Tuolloin en ollut ihan huippulukemissani enää mutta ehkä noin 10kg nykyistä painavampi. Keskimmäinen kuva on tuore. Ylimmässä ja alimmassa kuvassa olin ihan yhtä terve, onnellinen ja tyytyväinen itseeni, kuin keskimmäisessäkin kuvassa. Silti vältän palaamasta tuohon painoon enää, ihan vain minimoidakseni terveysriskejä vanhemmalla iällä. Ulkonäöllisiä syitä tälle ei ole, koska en koe näyttäväni ylemmässä ja alemmassa kuvassa yhtään huonommalta kuin keskimmäisessäkään.

 

 

Lihavuuden ihannointi

Säännöllisin väliajoin fitnessblogeissa ihmetellään, miksi jotkut fanittavat lihavia ihmisiä, esim. plus-koon malleja tai muita lihavia julkkiksia. Heidän mielestään lihavien ihmisten fanittaminen tarkoittaa sitä, että ihannoidaan epäterveellisiä elämäntapoja.

Itse en näe asiaa näin. Mielestäni ihmiset näissä tapauksissa pääsääntöisesti ihannoivat lihavan ihmisen itsetuntoa, asennetta, tyyliä tai jotain muuta kuin itse lihavuutta. Toki joukossa voi olla ihmisiä, jotka ihannoivat epäterveellisiä elämäntapoja tai itse lihavuuttakin, meitä on moneen junaan, joku voi ihannoita tupakointia tai huumeidenkäyttöäkin mutta harvemmin onneksi.

Tämä on vähän sama asia kuin väittäisi, että kaikki, jotka tykkäävät Snoop Dogin musiikista, kannattavat ja ihannoivat huumeidenkäyttöä. Itse näen asian niin, että voi ihan hyvin tykätä ko. artistin musiikista ja persoonasta, vaikkei olisikaan tämän kanssa samaa mieltä huumeidenkäytöstä.

Itse plus-kokoisena kannustan ihmisiä terveellisiin elämäntapoihin, vaikken niitä itse aina noudattaisikaan. Vaikka itselläni ei ole ylipainon aiheuttamia sairauksia, joku muu voisi minun elintavoillani sairastua vakavastikin, joten en mainosta sellaisia asioita, joista voisi olla jollekin haittaa. Liikunnan puolella olen yrittänyt antaa positiivista esimerkkiä siihen, että liikkuminen kannattaa aina ja että ylipainoinenkin voi saavuttaa varsin hyvän kunnon.

Ravintoneuvoja sen sijaan en anna, koska omat ruokailutottumukseni eivät ole niin moitteettomat, että olisin oikea henkilö siihen. Ei ne nyt mitenkään katastrofaalisetkaan ole, en esimerkiksi ole mikään roskaruuan tai karkin ystävä vaan pikemminkin laadukkaan ruuan ystävä ja kulinaristi. Mutta myös gourmet-ruuassa voi olla välillä liikaa rasvaa tai sokeria, joiden kanssa pitäisi terveyden vuoksi olla tarkempana kuin mitä itse olen.

Tiedostan toki riskit, kuten kuka tahansa muukin joka punnitsee nautinnon ja sen aiheuttaman riskin välistä suhdetta vaakakupeissaan. Jokainen aikuinen ihminen on kuitenkin itse vastuussa terveydestään ja päättää, mitä elämällään tekee. En arvostele tai tuomitse myöskään tupakoitsijoita vaikken itse poltakaan, niin kauan kun kukaan ei oman nenäni eteen tule savuttamaan esim. kesken ruokailuhetkeni, minulle on ihan sama kuinka paljon joku haluaa omia keuhkojaan tervata.

En myöskään koe, että julkisella paikalla tupakoiva ihminen mainostaisi epäterveellistä tapaansa tai hakisi sille erityistä hyväksyntää. Tupakoitsija voi kuitenkin muuten olla mainio tyyppi ja keskityn diggailemaan sitä puolta mieluummin, kuin käyttäisin energiaani hänen huonon elintapansa arvostelemiseen tai paheksumiseen.

Sama logiikka pätee mielestäni myös lihavien julkkisten/blogistien/mallien/mediapersoonien fanittamiseen. Näen, että siinä ihannoidaan ihmistä itsessään, persoonaa ja muita ominaisuuksia, ennemmin kuin ihmisen lihavuutta tai elintapoja. Ihminen ei ole vai ulkomuotonsa tai elintapojensa summa, meissä jokaisessa on niin paljon muitakin puolia, mistä tykätä.

Esteettiset mieltymykset ovat myös hyvin moninaisia. Kaikki eivät innostu yleisistä kauneuskäsityksistä vaan hyvin monenlaiselle ulkonäkötyypille löytyy faninsa. Niin myös lihaville. Kauneuden voi käsittää hyvin monilla eri tavoilla, eikä sekään välttämättä liity mitenkään siihen, mitä mieltä on jonkun elintavoista.

Kuva ei liity tapaukseen.

IMG_0875

 

 

Holhoaminen vs. aito välittäminen

Edellisen postauksen aiheesta kimposi muutama uusi ajatus. Jos kaverin ylipainosta, alkoholinkäytöstä tai mistä tahansa terveysriskistä huolestuminen ei ole ok, miten sitten voi osoittaa välittävänsä, jos ihan aidosti kokee, että huolelle on aihetta?

Monen mielestä herättely, ravistelu, kissan pöydälle nostaminen ja ”suoraan sanominen” ovat välittämistä silloinkin, kun herättelyn kohde ei itse ole kysynyt keneltäkään mielipidettä asioihinsa. Minusta nuo eivät ole välittäistä. Ne ovat holhoamista.

Ei kai länsimaissa kukaan aikuinen, täyspäinen ihminen voi elää niin tynnyrissä, ettei olisi koskaan kuullut tupakoinnin, ylipainon, alkoholin tai vaikkapa solariumin aiheuttamista terveysriskeistä. Kyllä valtaosa tietää. Jos joku ei suoraan kysy mielipidettä koskien henkilökohtaista terveysasiaansa, sitä ei tarvitse kertoa.

Itse en esimerkiksi polta mutta ei tulisi mieleenikään mennä tupakoiville ystävilleni paasaamaan tupakoinnin vaaroista ”välittämisen” nimissä. Lähden siitä oletuksesta, että he ovat aikuisia ihmisiä ja tietävät tasan tarkkaan kuinka epäterveellistä tupakointi on, ei minun sitä tarvitse heille kertoa.

Tupakointi on terveysriski ja jokainen aikuinen saa riskeerata oman terveytensä, kuten huvittaa, niin kauan, kun sillä ei aiheuta vahinkoa kenellekään muulle. Toisen aikuisen  ihmisen terveys ei vain yksinkertaisesti ole minun asiani.

Jokainen terveydellisen riskin ottaja punnitsee riskin ja nautinnon välistä suhdetta, millaisen riskin arvoista mikäkin nautinto on. Joku ihan aidosti voi haluta elää mieluummin lyhyen ja epäterveellisen elämän ”paheistaan” nauttien, kuin pitkän ja terveellisen elämän. Se on henkilökohtainen valinta. Kaikille terveys itsessään ei ole samanlainen arvo, sekin pitää hyväksyä.

Jos kuitenkin vaikuttaa siltä, että joku ystävä haluaisi tukea elintapojensa muutokseen, muttei osaa sanoa sitä ääneen, pyrkisin siihen, etten omalla toiminnallani ainakaan edesauttaisi epätoivottua toimintaa.

Kuuntelen enemmän, kuin tyrkytän omia mielipiteitäni, koska uskon, että siten autan kaveriani parhaiten. Se, että toinen kertoo ääneen asiastaan, auttaa häntä itse prosessoimaan asiaa omassa päässään, aina minun ei tarvitse niin paljon edes tuputtaa omia ajatuksiani. Kuuntelemisen voima on arvaamattoman suuri.

Pitää tuntea ystävä/läheinen aika hyvin, jotta tietää miten ja mistä asioista voi puhua. Jotkut läheiset voivat sanoa asioita melko suoraankin, jos on ihan varma siitä, että tuntee toisen rajat. Ne pitää tuntea todella hyvin, koska muuten suoraan sanominen on vain välittämiseksi verhottua ilkeilyä ja pätemistä.

Jos mistään noista ideoista ei ole apua ystävän tilanteeseen, voi hyvällä omallatunnolla nostaa kädet pystyyn, koska ainakin on yritetty. Tuon enempää ei kenenkään tarvitse ystävänsä tai aikuisen perheenjäsenensä terveysasioihin puuttua. Viimekädessä ratkaisun on jokaisen tehtävä itse ja silloin, kun se tehdään, voi kannustaa, tsemppata ja myötäelää niin paljon, kuin vain pystyy.

Tsekkaa myös loistava video, jossa Brené Brown selittää empatian ja sympatian eroa. Video oli itselleni todella valaiseva. Empatia on sitä, että ollaan ja myötäeletään toisen kanssa samalla tasolla. Holhoaminen ja päteminen eivät ole sitä. Ne eivät ole edes sympatiaa. Holhoaja asettaa itsensä toisen yläpuolelle ja se ei ole hedelmällinen tai tasavertainen asetelma millään tapaa. Lapsia holhotaan, ei tosia aikuisia.

IMG_2242

 

Kilopoliisit ja tekopyhät huolestujat

Mediassa, blogeissa ja keskustelupalstoilla ollaan nyt viimeiset vuodet oltu kovasti huolissaan ylipainosta. Siitä millaisia terveysriskejä se aiheuttaa ja millaisia kustannuksia siitä yhteiskunnalle koituu. (Vai koituuko edes, täältä lisätietoa.)

Kukka Laakso kirjoittaa täällä :

”Mutta, nyt olen seurannut useamman vuoden vartalo- ja hyvinvointi-ilmiöitä. Puheissa ja kirjoituksissa tuntuu toistuvan usein se, miten ”huolissaan” monet ovat toisten ihmisten ulkonäöstä. Oletteko huomanneet? Yllättävän usein tulee vastaan tämän tapaisia lausuntoja:

”me oltiin uimahallissa / rannalla / ravintolassa / kauppareissulla ja katseltiin siellä miten kauhean paksuja ja huonokuntoisia ihmiset ovat. He söivät kauhean epäterveellisesti ja olivat lihavia. Voi kamala. Kyllä me ollaan porukalla huolissaan.”

Kysymys: Miten kukaan voi omia oikeuden olla toisten yläpuolella, pelkästään ulkonäön tai ostoskorin perusteella? Hämmästellä, ”huolestua” ja arvostella toisen tekemisiä ja tapaa elää.

Eli, vaikka aiemmin ajattelin että ketään ei kiinnosta, niin nyt näyttää siltä, että jotakuta kuitenkin kiinnostaa. Jokaisella rannalla on ilmeisesti aina se oma painonvartija, joka tulee uintireissun jälkeen internettiin päivittelemään, mitä oikein näki.”

Olen Kukan kanssa samaa mieltä ja huvittuneena itsekin seurannut ilmiötä. Vaikea uskoa, että huolestujia oikeasti voisi kiinnostaa ventovieraiden ihmisten terveys tai muutkaan asiat noin paljon. Tai jos kiinnostaa, täytyy omien murheiden olla aika olemattomia. Sen sijaan huolestuminen on mitä näppärin tapa tuoda esille omaa erinomaisuuttaan elintapojen suhteen.

Oman erinomaisuuden esilletuomisessa ei sinänsä ole mitään pahaa, koska kukapa kissan hännän nostaisi, ellei kissa itse. Koko sosiaalinen media perustuu sille, että halutaan antaa hyvä kuva itsestä.

Ongelma on se, jos omaa erinomaisuutta korostetaan osoittelemalla toisten ihmisten vikoja. Mitä enemmän osoitellaan toisten ihmisten vikoja, sitä enemmän lisääntyy arvostelluksi tulemisen pelko, joka on tehokas lamauttamaan ihmiset kotisohville. Ylipainoiset eivät uskalla lähteä liikuntapaikoille, koska pelkäävät, että siellä on varmasti joku kilopoliisi kyttäämässä ”tursotuksia” tai  ”jenkkakahvoja”. Ja niin siellä todennäköisesti onkin.

Huolestumisen ja jeesustelun lisäksi syyllistytään myös silkkaan bodyshamingiin, kun käytetään ylipainoisten ruumiinosista hassunhauskoja ilmaisuja aina miestisseistä tynnyrivatsoihin.

Asiaa voidaan korjata sparraamalla ylipainoisten itsetuntoa. https://heftytraining.wordpress.com/2015/06/30/liikuntapaikkojen-kehtaajanaiset/ . Mutta kyllä kilopoliisien ja painojeesustelijoidenkin pitäisi katsoa peiliin ja miettiä, onko siitä omasta toiminnasta muille oikeasti mitään hyötyä vai pikemminkin haittaa.

Häpeäntunne ei kannusta ketään, se lamauttaa mutta se taitaa ollakin huolestujien tiedostamaton tarkoitus. Koska jos kaikki ylipainoiset laihtuisivat, mistä kilopoliisit sitten voisivat tuntea paremmuutta?

IMG_1373