Älä onnittele laihdutussaavutuksesta

Edellisessä postauksessa kirjoitin siitä, kuinka olen laihtunut viimeisen 12-13 vuoden aikana (2008 jälkeen) n. 25-30kg. Osa tulehduksellisen sairauden takia, osa selän kuntoutuksen sivutuotteena, osa kuntoilutavotteiden sivutuotteena ja osa dieettilaihduttamisesta luopumisen seurauksena.

Siitä huolimatta moni luki postauksen ”laihdutuskertomuksena” ja tuli onnittelemaan ”laihdutussaavutuksesta”. En tiedä miten on mahdollista ymmärtää kirjoitettu niin väärin. Ehkä jos viitsii lukea vain otsikon ja vetää loput johtopäätökset ja oletukset omasta hatusta.

En tiedä miten voisin asian selvemmin ilmaista, mutta laihtuminen ja laihduttaminen ovat eri asioita. Laihduttaminen on tarkoituksellista painonpudotusta eli toimintaa, jonka ensisijainen tarkoitus on tähdätä painon alenemiseen ja kehon koon pienenemiseen. Laihtumista taas voi tapahtua myös tahattomasti, esim. sairauden seurauksena.

Koska mun tapauksessa on ollut kyse laihtumisesta, ei laihduttamisesta, pidän absurdina ja jopa tökerönä, että tullaan onnittelemaan ”laihdutussaavutuksesta”. Se kertoo kommentoijasta sen, kuinka pointtini on mennyt viuhuen ohi, eikä olla vaivauduttu perehtymään siihen, mitä laihtunut henkilö on laihtumisestaan kertonut.

Mun tapauksessa sairaudesta johtunut laihtuminen oli todella kivuliasta ja tuskallista. Kivut olivat pahimmillaan pahemmat kuin synnyttäminen. Jollain paino saattaa pudota esim. mielenterveysongelmien takia, lievien terveysongelmien takia tai kuolemanvakavien sairauksien takia, kuten syövän takia.

Jos et tiedä tai täysin ymmärrä, miksi joku on laihtunut, älä hyvä ihminen mene onnittelemaan laihdutussaavutuksesta. Laihdutussaavutuksesta voit onnitella, jos olet täysin varma, että kyse on tarkoituksellisesta painonpudotuksesta, eli siitä, että henkilö on tarkoituksella laihduttanut ensisijaisesti siksi, että haluaa olla pienempi ja kevyempi ja haluaa asiasta kehuja ja että laihtumisen taustalla ei ole syömishäiriötä.

Mun tapauksessa kyse ei ole vuoden 2012 jälkeen ollut siitä. 2008-2010 tein vielä ”pakko olla laihempi” -paniikkiliikkeitä, kunnes 2010-2013 välillä aloin oivaltaa mitä oikeasti haluan. Ja tuon jälkeen motiivini ei enää hetkeäkään ole ollut se, että kokisin tarvetta olla pienempi tai kevyempi. Tai se, että olisin kokenut lihavamman minäni huonommaksi kuin hoikemman minäni.

Minun 25-30kg painavammassa olotilassa ei ollut mitään vikaa. En näyttänyt mielestäni ulkonäöllisesti yhtään sen huonommalta kuin nytkään, eikä mikään sairauteni tai kehoni kivuliaampi tila johtunut lihavuudesta. Elämässäni v. 2000-2008 tapahtuneesta liikunnan vähentymisestä osittain ehkä johtui. Mutta olen täysin varma, että pelkästään liikunta ja lääketieteellinen- sekä fysioterapeuttinen hoito olisivat auttaneet kaikkiin kehoni ongelmiin, vaikken olisi laihtunut grammaakaan.

On fysiikan laki, että ihminen voi laihtua vain jos kulutus on isompaa kuin energiansaanti. On faktaa, että mun kulutus on 2008-2021 ollut energiansaatiin verrattuna huomattavasti suurempaa kuin 2000-2008. Liikunta on ollut oleellinen osa mun elämää aina, paitsi 2000-2008. Tähän on monia syitä, joista ei tässä sen enempää. Yksikään syistä ei ollut itsekurin puute tai laiskuus, eikä liikunta palannut elämääni itsekurin, minkään ryhtiliikkeen tai laihduttamisen takia.

Mä olen rakastanut liikuntaa aina. Mulla vaan oli elämässäni tuo ajanjakso 2000-08 jolloin fokus oli muualla monista eri syistä ja siksi lihoin. Ja mitä sitten? Se on vain elämää. Ajanjaksoja tulee ja menee. Joskus voi taas tulla eteen vastaava ajanjakso. Paino voi vaihdella, koska life happens. Juuri tästä syystä on absurdia onnitella ja ylistää jostain niin triviaalista asiasta, kuin painon putoamisesta.

Kuvissa liikuntaa aina rakastanut ihminen tekee rakastamaansa asiaa.

.

.

.

.

.

.

Blogin yhteydessä olevat mainokset eivät ole blogin sinne laittamia tai hyväksymiä, eikä blogi saa niistä rahaa. En myöskään pysty ottamaan niitä pois tai estämään ilman lisäkuluja. Koska blogi ei ole millään tasolla kaupallinen (en hyödy mainoksista enkä klikkauksista), joudutte vain kestämään.

Et tarvitse itsekuria mihinkään

Jos kaipasit alkuvuoteen inspiroivaa huoneentaulua, minä: Pakilan Paulo Coelho askartelin sinulle sellaisen. Kas tässä:

Itsekuri on niille, joilla ei ole motivaatiota. Joku saattaa tässä kohtaa kysyä, että mitähän hittoa nyt taas, mutta minäpä selitän.

En usko itsekuriin, koska itselläni ei ole sellaista lainkaan. Olen äärimmäisen mukavuuden- ja nautinnonhaluinen. Tyypillinen hedonisti siis. Silti olen saavuttanut elämässäni vaikka millaisia tavoitteita ja tiedän, että pystyn saavuttamaan mitä tahansa, jos tavoite innostaa, inspiroi, kiinnostaa ja motivoi tarpeeksi.

Hulluinta on se, että mukavuudenhalu voi ajaa tekemään asioita, jotka näennäisesti vaikuttavat itsekurin aikaansaannoksilta. Mutta totuus on se, että esim. treeneihin meno on mulle monen muun asian lisäksi ”omaa aikaa”, kuten kivapuheen henkeen on tapana nykyään sanoa. Suoraan ja rehellisesti sanottuna se on tapa saada hetken rauhaa kiljuvilta kakaroilta eli rakkaalta jälkikasvultani.

Ja totuus on myös se, että valtaosa lajeista, joita olen treenannut, ei edes tunnu miltään treeniltä (korkeitaan ehkä seuraavina päivinä). Sillä hetkellä kun sitä tekee, laji vie niin mukanaan, että tunnin lopussa on ihan että äh, nytkö se jo loppui.

Jos teet sitä mitä rakastat ja rakastat sitä mitä teet, et tarvitse itsekuria. Niille jotka eivät ole löytäneet omaa lajiaan, neuvon vielä etsimään ja kokeilemaan. Mielikuvaa liikunnasta kannattaa myös avartaa. Jos intohimosi on esim. valokuvaaminen luonnossa, saatat huomaamattasi kävellä kymmeniä kilometrejä viikossa.

Mieti millaiset asiat on sun mielestä siisteintä, mitä ihminen voi tehdä housut jalassa ja integroi siihen mukaan liikettä tavalla tai toisella. Ilman housuja tehtävät asiatkin toki ovat useimmiten liikunnallisia. Housuilla tai ilman, saatat nyt jo salaliikkua enemmän kuin olet tiedostanut.

Pakkopullan suorittamiseen tarvitaan itsekuria ja jos itsekuria ei ole, on helpompi vaan vältellä asioita, jotka tuntuvat pakkopullalta. Miten tehdä pakkopullalta tuntuvista asioista kiinnostavia?

Otetaan vaikkapa tavaroiden järjestely; monen mielestä varmasti todella tylsää ja pakkopullaa mutta jotenkin Marie Kondo onnistui siitäkin tekemään kiinnostavaa. Käytännössä mihin tahansa voi halutessaan ”vihkiytyä” samalla tavalla. Alat ottamaan selvää jostain kiinnostavasta ja kohta huomaat tekeväsi sitä intoa piukassa.

Ihmiset, jotka peruskoulussa vihasivat hiihtoa, ovat ostaneet suksia ja sivakoivat metsässä aina kun mahdollista. Se onkin yhtäkkiä kivaa, kun kukaan ei pakota ja kun antaa itselleen mahdollisuuden löytää asiasta uusia puolia ja näkökulmia.

Motivaatio saattaa löytyä ajattelutavan muutoksella. Kokeile vaikka.

 

 

 

 

 

Ylhäällä tai alhaalla saattaa näkyä mainoksia, jotka eivät ole blogin sinne laittamia, eikä niiden kanssa ole blogilla mitään yhteistyökytköstä. Eikä niitä saa pois. Paitsi maksamalla, mitä en tee, koska tämä blogi on puhtaasti harrastus.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

Motivaation ylläpysymisen salaisuus

Tammikuu on jo vuosia ollut kuntosalien ja liikuntakeskusten kiireisin kuukausi. Vuoden vaihtuessa iso joukko ihmisiä päättää aloittaa uuden elämän ja tehdä kuntoremontin. Tyypillisesti helmikuun lopulla saleilla on jo huomattavasti väljempää.

Miksi näin käy? Vaikka pyhästi vannotaan, että nyt elämä muuttuu, siihen ei lopulta pystytäkään kovin pitkäjännitteisesti. Sohva alkaa kutsua, aikataulut eivät natsaa ja flunssia alkaa tulla. Äkkiseltään voisi luulla, että syy tähän on itsekuri. Väitän kuitenkin, että motivaation saa pidettyä yllä jopa vuosia myös hyvin alhaisella, lähes olemattomalla itsekurilla. Itseasiassa liian hyvä itsekuri saattaa jopa olla motivaatiolle myrkkyä. Usein juuri itsekurin voimalla treeni on aloitettu aivan liian kovalla teholla. Ylimitoitetuista odotuksista tiputaan alas korkealta ja kovaa.

Liian kova teho ei vaikuta pelkästään siihen, että motivaatio ei pysy yllä, se vaikuttaa myös vastustuskykyyn niin, että alkaa tulla vähän väliä flunssia ja siihen ne treenit sitten tyssäävätkin. Ja elämäntapamuutos usein aloitetaan nimenomaan tammikuussa jolloin kaikki epidemiat jylläävät pahimmillaan. Alkuinnostuksen kourissa ihmiset eivät malta pysyä kipeinä pois salilta ja tartuttavat laitteiden kahvojen kautta muutkin.

Kroppa ei myöskään kestä liian kovaa alkua. Tulee huomattavasti helpommin revähdyksiä, nyrjähdyksiä ja muita kipuja, jotka ovat omia syömään motivaatiota tai jopa pysäyttämään uuden harrastuksen heti alkuunsa.

Itse olen harrastanut lähestulkoon koko elämäni liikuntaa. Viimeisin pidempi tauko säännöllisistä liikuntaharrastuksista oli 2007-2009 ilman mitään ihmeempää syytä ja sitten 2014-2016 raskauksien takia. Raskauksienkin aikana voi toki treenata, mikäli ne ovat helppoja, omani eivät olleet.

Salille palasin keväällä 2017, kun kuopus oli 1v. Sitä ennen olin käynyt säännöllisesti fysioterapiassa ja osteopaatilla vatsalihasten erkauman aiheuttaman lantion virheasennon ja selkäkipujen takia.

Oma oleellisin motivaationi liikkumiselle on ollut kivuton elämä. Tein valtavasti salapoliisin työtä vatsalihasten erkauman suhteen ja selvitin, mikä liikunta auttaa siihen ja mikä pahentaa tilannetta. Kahden vuoden selvittelyn jälkeen olen löytänyt hyvän kombon, millä kivut pysyvät hallinnassa. Treenejä en voi jättää väliin, koska kivut palaavat oitis.

Silti, vaikka tiedän, että treeneihin on pakko mennä, jos en halua kipuja, on sohvan kutsu todella kova. Olen perusluonteeltani mukavuudenhaluinen ja nautintokeskeinen. Miten tällainen ihminen saa silti itsensä säännöllisesti treeneihin? Salaisuuteni tähän on se, että asetan riman todella matalalle.

Joka viikko ennen salia tuntuu siltä, ettei yhtään huvita, ei vois vähempää kiinnostaa. Tiedän kuitenkin, että jos menen edes soutamaan vartiksi, saan elää selkäkivutonta elämää viikon. Laitan siis tavoitteekseni, että mitään muuta ei tarvitse tehdä kuin soutaa vartti, vähän venytellä ja sit himaan. Lähes joka kerta päädyn tekemään soutamisen lisäksi aika kovatehoisen voimatreenin. En aina. Välillä ei vaan irtoa ja silloin soudan ja teen kevyemmän treenin. Sekin on ok, koska ylittää hulppeasti tavoitteeni.

Toinen mitä tällä hetkellä treenaan, on Hypopressive, se on vähän joogan ja pilateksen tyyppistä treeniä, joka keskittyy keskivartaloon ja siinä on todella ovela tekniikka. Siinä otetaan erilaisia asentoja, jännitetään vartalon muita lihaksia paitsi keskivartaloa ja luodaan erityisellä hengitystekniikalla ja hengityksen pidätyksellä alipaine vatsaan. Auttaa nimenomaan vatsalihasten erkaumaan. Mm. Schwarzenegger treenasi tällä tekniikalla keskivartalonsa kisakuntoon silloin kun kilpaili kehonrakennuksessa.

Hypopressivesta löytyy paljon tutoriaaleja YouTubesta mutta itse ymmärsin tekniikan vasta käytyäni muutaman kerran lähiohjauksessa. Suosittelen erityisesti vatsalihasten erkauman kuntoutukseen vaikka tekniikassa on myös asentoja, jotka eivät sovi erkaumalle. Perehtynyt ohjaaja neuvoo asiasta tarkemmin.

Takaisin motivaatioon. Ohjatut hypopressive-tunnit eivät ole ihan halpoja, joten se myös motivoi menemään treeneihin, koska pois jääminen ilman lääkärintodistusta olisi silkkaa rahanmenetystä. Omat treenini ovat säännöllisesti viikottain tapahtuvia, etukäteen maksettuja ja kalenteriin merkattuja. Niistä olen pois vain sairastamisten tai matkojen takia. Treenit ovat myös omaa aikaani, jota pienten lasten vanhemmilla on tunnetusti vähän.

Motivaatiota saan myös siitä, jos liikuntamuoto on erityisen hauska tai nautinnollinen esim. hot jooga talvipakkasilla tai pyöräily aurinkoisessa leudossa säässä tai tanssitunti, jossa on ihan törkeän hyvät musat. Olen hedonisti ja hyödynnän sitä sumeilematta treenejäni valitessani. Myös Hypopressive on varsin nautinnollista.

2009 kun palasin pitkän tauon jälkeen liikunnan pariin, aloitin lempeällä Hatha-joogalla. Sitä tehtyäni alkoi nälkä kasvaa syödessä ja vuosi treenitauon päättymisen jälkeen treenasin jo 6 kertaa viikossa eri lajeja, koska elämäntilanne salli sen silloin aikataulullisestikin. Nyt ei salli vielä mutta se päivä taas koittaa. Hyvää kannattaa odottaa.

Sellainen asenne, että oikeaa liikuntaa olisi vain hyperintensitycrossfittriathlonmaraton vähintään 5 kertaa viikossa, on varma kuolema motivaatiolle, etenkin jos lähtee sohvaperunatasolta. Oikeasti koiran ulos vieminenkin on liikuntaa. Lempeä alku ja rauhallinen, nautinnollinen eteneminen takaa sen, että liikunta muodossa tai toisessa jatkuu niin kauan, kuin jalka edes auttavasti nousee.

Kuva Biancaneve

 

.

.

.

.

.

.

Ps. Tuossa alla ja yllä näkyy satunnaisesti mainoksia. Ne eivät ole blogin laittamia tai hyväksymiä, eivätkä liity mitenkään blogin aiheisiin. Niiden poistamisesta pitäisi maksaa WordPressille, mitä en tee, koska kirjoitan blogia harrastuksekseni, en työkseni.

.

.

.

.

.

.

 

Kehitys alkaa tyytyväisyydestä

Moni ehkä tietää sanonnan ”kehitys loppuu tyytyväisyyteen”. Siinä on ajatuksena, että itseensä ja tekemisiinsä tyytyväinen ei koe enää mitään kehittämisen tarvetta ja jää lepäilemään laakereilleen. Omasta mielestäni kyseinen sanonta on täyttä tuubaa.

Itseensä tyytymätön tai jopa itseään inhoava voi piiskatata itsevihansa vallassa itsestään jonkin aikaa tuloksia mutta usein syyllisyydessä ja negatiivisissa tunteissa kieriskely on henkisesti niin kuluttavaa, että positiivinen kehitys tyssää melko nopeasti. Itseensä tyytymätön harvoin myöskään uskoo itseensä ja omiin voimavaroihinsa.

Sen sijaan itseensä positiivisesti tai edes neutraalisti suhtautuva ajattelee, että olen ihan ok tyyppi ja juuri siksi haluan itselleni hyviä asioita ja pystyn kyllä kehittymään. Itseensä ja omiin voimavaroihinsa uskova tietää, että halutessaan pystyy muuttamaan omaa toimintaansa.

Pitkäjännitteinen elintapojen kohentaminen vaatii kokonaisvaltaista elämänhallintaa ja asennetta, joka kantaa pitkälle, ei vain projektin, kuurin tai muun väliaikaisen toiminnan yli. Itseensä peruspositiivisesti suhtautuvalla riittää sitkeyttä, se ei lopu ensimmäiseen takapakkiin, eikä edes pidempään huonompaan jaksoon.

Tyytyväinen ymmärtää, että vastoinkäymisiä ja muita turhauttavia tilanteita tulee ja menee, ne eivät kestä loputtomiin. ”This too shall pass” ajattelee perustyytyväinen, kun kakka osuu silloin tällöin tuulettimeen.

Kaiken ytimessä on se, että pitää itseään arvokkaana juuri sellaisena kuin on. Perustyytyväinen tietää, ettei hänen tarvitse muuttaa itsessään mitään, etenkään ketään muuta varten. Mutta kun kokee olevansa arvokas ja hyvä sellaisenaan, miksei voisi silti myös kehittää itseään, ihan vaan koska mä voin.

Mitä teen kun ”repsahdan”?

Repsahdus on sana, jota usein käytetään tilanteesta, jolloin on päätynyt herkuttelemaan enemmän, kuin oli ajatellut. Sanaan liittyy ajatus siitä, että ihmisen tulee pitää itseään ”ruodussa” tai ”niskasta kiinni”. Eli kontrolloida tekemisiään, usein juuri syömisiään ja liikkumisiaan. Repsahdus tapahtuu silloin, kun tämä jatkuva kontrolli pettää. En ole koko sanan suurin fani.

Nyt on iltapäivä ja olen syönyt tänään jo sipsejä, karkkia ja jäätelöä. Mitä asialle pitäisi tehdä? Ennen olisin kierinyt ensin itsesyytöksissä, kuinka itsekuriton paska olenkaan ja sitten olisin painellut paniikkinappulaa, vannonut syömälakon nimiin ja lähtenyt pakkoliikkumaan ja kuluttamaan ylimääräistä energiaa himotreenillä.

Entä nyt? Ensin kartoitan tilanteen: hiilarihimoni on tänään poikkeuksellisen suuri, koska lasten korvatulehdusten takia en ole nukkunut kunnolla moneen päivään ja menkat ovat myös tänään alkamassa. Täysin loogista, ei mitään tekemistä itsekurin kanssa. Itsesyytökset olisivat tässä kohdassa totaalista ajanhukkaa ja söisivät motivaatiota pitkällä tähtäimellä.

Mitä teen? Keep calm and carry on. Koitan pitää loppupäivän ruokarytmin normaalina ja syödä vähintään 500g kasviksia. En lähde näin väsyneenä treenaamaan kovaa, vaan teen korkeintaan pienen palauttavan kävelylenkin tai venyttelen. Järjestän myös lasten hoidon niin, että saan nukuttua edes yhden kokonaisen yön ja hyvin nukutun yön jälkeen syöminenkin normalisoituu, sekä treeni kulkee.

En epäile hetkeäkään, etteikö näin tapahtuisi, koska nälkä- ja kylläisyysmekanismini toimivat nykyään jo melko normaalisti silloin, kun saan nukkua riittävästi. Levänneenä myös treenaaminen on kivaa, ei ikinä pakkopullaa.

Professori Mustajoki totesi jossain hyvin, että itsekuri on kuin lihas, jossain vaiheessa se herpaantuu. Siksi pidemmän päälle ihmisen elintavat eivät voi olla pelkän itsekurin ja kontrolloinnin varassa. On löydettävä tasapaino muilla keinoilla.

On nukuttava riittävästi, saatava stressi inhimilliselle tasolle ja normalisoitava ruokarytmi, jotta nälkä- ja kylläisyysmekanismit alkavat taas toimia, kuten niiden kuuluu. On löydettävä mielekäs tapa liikkua. Kun näin tapahtuu, itsekuria ei juurikaan tarvita vaan terveellinen elämä tapahtuu itsestään ja intuitiivisesti.

Motivaatiota kuitenkin tarvitaan, jotta uneen, stressitasoihin ja muihin kompastuskiviin jaksaa kiinnittää riittävästi huomiota. Itselleni ne ovat jaksaminen ja terveys sekä se, että päätä on tullut näiden asioiden suhteen lyötyä seinään ihan riittävästi yhden elämän tarpeisiin.

On päiviä, jolloin syön huipputerveellisesti ja liikun paljon ja sitten on päiviä, jolloin makaan sohvalla ja syön herkkuja. Sitä kutsutaan tasapainoksi. Sitä kutsutaan myös elämäksi. Kaikilla on oikeus elää itselleen sopivaa elämää.

Rentouttavaa viikonloppua!

Tykkää Heftystä myös Facebookissa:

https://www.facebook.com/Heftytraining/

 

Väärin laihdutettu?

Lähes joka kerta kun kirjoitan siitä, miten en enää laihduta ja keskityn mieluummin pitämään pysyvästi pudottamani painon pois, se on jollekin ongelma. Koska en ole normaalipainossa eli alle BMI 25, moni katsoo, että painonpudotusta ei saisi vielä lopettaa, ennenkuin tuo maaginen raja on ylitetty. Väärin laihdutettu siis.

Olen nyt 9 vuotta pitänyt pudottamani kilot poissa, kun välissä olleita raskausaikoja ei lasketa. Kun kerron, että en laihduta vaan keskityn nyt pysyvään painonhallintaan saan kuulla, että ”ihannoin lihavuutta”, tai ”kehotan ihmisiä olla tekemättä ylipainolleen mitään”. Myös kerrotaan, että elintavoissani täytyy olla jotain vikaa, kun en ole kaikkea ylipainoa laihduttanut pois. Ja tehdään myös selväksi, että en voi olla terve, ennenkuin BMI on alle 25 (Newsflash: olen metabolisesti täysin terve, sokereissani, verenpaineessani tai kolesterolissani ei ole mitään vikaa)

Hassua on se, että jos keskittyy pitämään pudotetut kilot pois eli panostaa pysyvään painonhallintaan laihduttamisen sijaan, koetaan, että ”ei tee ylipainolleen mitään”. Että ainoastaan aktiivinen laihduttaminen lasketaan ylipainolle jotain tekemiseksi.

Kuitenkin tilastollinen fakta on, että 80-95% laihduttaneista lihoo kaiken takaisin. On varsin harvinaista, että ihminen, joka on pudottanut yli 10% painostaan, pitää pudotetun painon lopullisesti tai edes useita vuosia poissa.

Omalla kohdallani itse laihtuminen on melkein aina ollut helppoa, sen pudotetun painon pois pitäminen taas ollut huomattavasti vaikeampaa, välillä melkein mahdotonta. Nyt kun olen 9 vuotta pitänyt pudotetut kilot poissa, en voi väittää, että se edelleenkään kävisi itsestään. Joudun aika usein miettimään omaa ruokasuhdettani, harjoittelemaan intuitiivista syömistä jne.

Jää nähtäväksi joudunko tekemään tätä koko ikäni, jos haluan, että pudotetut kiloni pysyvät poissa vai tuleeko tästä lopulta automaatio. 9 vuodenkaan painonhallinnan jälkeen siitä ei ole tullut itsestäänselvää automaatiota ja tämä lienee syy miksi valtaosa laihduttaneista lihoo kaiken takaisin.

Pysyvää painonhallintaa kun ei voi tehdä itsekurin avulla, kukaan ei ”pidä itseään kiinni niskasta” lopun elämäänsä vaan pitää todella oppia ja sisäistää uusia toiminta- ja ajatusmalleja

Näiden syiden takia tuntuu todella absurdilta, että joidenkin mukaan ”en tee asialle mitään”, koska itseasiassa teen aika paljonkin.

Jos nyt jättäisin pysyvän painonhallinnan oppimisprosessin kesken ja lähtisin edelleen pudottamaan painoani, osaisinko pitää pudotettua painoa poissa vai tulisiko jälleen kerran kaikki kilot korkojen kera takaisin? Pidän tätä vaihtoehtoa valitettavasti erittäin todennäköisenä.

Mitään akuuttia terveydellistä pakkoa itselläni tällä hetkellä ei painon pudotukseen. Myöskään mitään muita lihavuuteen liittyviä vaivoja ja ongelmia ei ole. (Ne kivut, mistä tällä hetkellä kärsin, ovat tulleet painonpudotuksen jälkeen ja pahentuneet painon pudotessa lisää. Näin ollen kyseisillä kivuilla ei ole mitään tekemistä painon kanssa vaan ne johtuvat ihan muista syistä.)

Omien voimavarojensa suhteen tulee myös olla realistinen. Jos elää ruuhkavuosien huippua pienten lasten valvottaessa, on jo lihomisen estäminenkin  monelle saavutus. Etenkin silloin jos taustalla on suuria painonvaihteluja ja geneettistä altiutta ylipainoon. Ruokahalu ei ole pelkästään opittua eikä varsinkaan tahdonalaista. Ihmisen nälkä- ja kylläisyysmekanismit ovat vahvasti geneettisiä ja se hyvin pitkälti selittää isot erot yksilöiden välisissä painoissa. Geneettisistä syistä painonhallinta on toisille todella paljon vaikeampaa kuin toisille. Tämän allekirjoittanee kuka tahansa lihavuustutkijakin.

Jos olisin varma, että pysyvä painonhallinta tulee olemaan itselleni automaattista ja itsestäänselvää ja loputkin pudotetut kilot tulisivat varmasti pysymään poissa, saattaisin ehkä alkaakin pudottamaan painoa. Nyt en ole täysin varma, joten minimoin riskit ja pysyn tässä painossa, kunnes se on helppoa ja automaattista. Meneekö siihen vuosi vai koko loppuelämä kuka tietää, eikä sillä ole väliäkään niin kauan kuin akuuttia terveydellistä pakkoa ei ole.

Ylipaino tai edes lihavuus eivät ole sairauksia, ylipainoinen ihminen voi olla metabolisesti täysin terve, eikä ylipainolle ole olemassa mitään tautiluokitusta. Lihavuus on toki riski ja riskejä välttääkseen kannattaa välttää lihomista. Jos kuitenkin lihavuuteen on johtanut nimenomaan jojolaihduttaminen, on silloin myös laihduttamisella iso riski johtaa yhä suurempaan ylipainoon.

Jokainen yksilö punnitsee omia henkilökohtaisia riskejään ja sitä miten niiden kanssa toimii. Tällä hetkellä laihduttaminen saattaa tuoda itselleni suurempia terveysriskejä kuin terveyshyötyjä, joten siksi en laihduta. En ”ihannoi ylipainoa” tai ”kehota ihmisiä olemaan tekemättä ylipainolleen mitään” tai muita vastaavia väitteitä, jotka ovat syntyneet vain siitä, että perusteluitani ei ole vaivauduttu lukemaan otsikkoa pidemmälle.

Ylipäätään se, että kerron omista henkilökohtaisista valinnoistani, ei tarkoita sitä, että olen suosittelemassa kenellekään toiselle omia elintapojani tai yhtään mitään muutakaan. Eletään kukin tavallamme. Se mikä sopii minulle, voi olla katastrofi toiselle, eikä yksilöiden tilanteet ja taustat ole välttämättä mitenkään verrattavissa toisiinsa muutenkaan.

Allaolevista kuvista ylin ja alin on otettu 2010. Tuolloin en ollut ihan huippulukemissani enää mutta ehkä noin 10kg nykyistä painavampi. Keskimmäinen kuva on tuore. Ylimmässä ja alimmassa kuvassa olin ihan yhtä terve, onnellinen ja tyytyväinen itseeni, kuin keskimmäisessäkin kuvassa. Silti vältän palaamasta tuohon painoon enää, ihan vain minimoidakseni terveysriskejä vanhemmalla iällä. Ulkonäöllisiä syitä tälle ei ole, koska en koe näyttäväni ylemmässä ja alemmassa kuvassa yhtään huonommalta kuin keskimmäisessäkään.

 

 

Itsekurilla lihavaksi

Otsikko kuulostaa varmasti monesta käsittämättömältä. Eikö se ole juuri itsekuri jolla ihmisen pitäisi saada pidettyä syömisensä ja liikkumisensa kunnossa ja siten itsensä normaalipainoisena? ”Pitää ottaa itseään niskasta kiinni”, ”pitää palata taas ruotuun”, ”mind over matter”.

Koko elämänsä tulisi pidellä itseään niskasta kiinni ja olla asennossa ruodussa. Kuulostaa aika ankealta. Vähän sellaista löysässä hirressä roikkumista. Ja sitä se juuri onkin. Valtaosa ihmisistä ei pysty olemaan ruodussa 365 päivää vuodessa 24/7 koko lopun elämäänsä. Osan elämästään kyllä pystyy, näinhän toimivat esim. monet huippu-urheilijat aktiiviuransa aikana.

Itsekuri tarkoittaa oman käytöksensä hallitsemista. Itsekuria harjoittava ihminen kieltäytyy hetkellisistä haluista ja mielihyvän hankkimisesta korkeamman päämäärän vuoksi. Tätä kutsutaan lykätyksi tarpeiden tyydytykseksi.

Jotta ihminen laihtuu, hänen tulee kuluttaa energiaa enemmän, kuin mitä energiaa saadaan. Evoluutiossa elimistömme on kehittynyt vastustamaan tätä. Valtaosan elimistöillä on tehokkaita keinoja suojautua laihtumista vastaan. Toisilla mekanismi on vahvempi kuin toisilla, tämä johtuu puhtaasti geeneistä.

Koska elimistömme vastustaa laihtumista, pyrimme tietoisesti hallitsemaan kehoamme itsekurin avulla. Kiellämme, rajoitamme ja kontrolloimme. Mutta koska syöminen ei ole vain mielihyvän hankkimista vaan elossapysymisen ehto, emme voi loputtomiin sivuuttaa nälkäsignaalejamme. Tai voimme, sitä kutsutaan anorexia nervosaksi ja siihen voi kuolla.

Monella kuitenkin elimistö laittaa hanttiin ennen kuin anoreksiaan ajaudutaan. Elimistö hidastaa aineenvaihduntaansa, laittaa nälkäviestit kovemmille kierroksille ja joidenkin tutkimusten mukaan jopa suoliston bakteerikanta alkaa manipuloimaan aivojamme niin, että söisimme enemmän. http://www.tiede.fi/artikkeli/uutiset/kilot-kertyvat-aivoissa-asti

Itsekurin avulla voi taistella elimistöään vastaan vain tiettyyn pisteeseen asti. Tämä piste on ihmisillä hyvin yksilöllinen. Valtaosalla elimistö kuitenkin voittaa jossain vaiheessa ja lihominen lähtöpisteeseen ja usein sen ylikin alkaa. Tämä siksi, että vararavintoa olisi tarpeeksi silloin kun uusi nälänhätä eli tässä tapauksessa laihdutuskuuri taas koittaa.

Nälänhallinta ja kylläisyysmekanismi on virittynyt tekemään kaikkensa, jotta elimistömme saavuttaisi takaisin menetetyn rasvan. Jos nälkäsignaalia on sivuutettu pelkän itsekurin avulla jo pitkään, yleensä elimistö lopulta voittaa. Kuten professori Mustajoki toteaa: tahdonvoimakin lopulta väsyy kuin lihas.

http://www.hs.fi/tiede/art-2000005025205.html

Kun tämä prosessi toistetaan useita kertoja on syntynyt ilmiö nimeltä jojo-laihdutus. Kun äärimmäisen vahvalla itsekurilla varustettu ihminen alkaa taas taistelemaan elimistöään, biologiaa ja evoluutiota vastaan, itsekuri kantaa taas tiettyyn pisteeseen mutta hyvin harvoin loputtomiin ja elimistö saa kantajansa palauttamaan painon taas lähtöpisteeseen ja mieluiten sen yli.

Vuosia näin toimimalla, päädymme lopulta alkuperäistä lähtöpistettä korkeampaan painoon, josta on joka kerta vaikeampaa päästä alas, kun aineenvaihdunta, nälänhallintajärjestelmä ja kylläisyysmekanismi on itsekurin voimalla sekoitettu liian monta kertaa.

Näin saamme äärimmäisen vahvalla, ehdottomalla ja joustamattomalla itsekurillamme itsemme lihaviksi.

Tämän takia liian vahva itsekuri voi olla elinikäisen painonhallinnan kannalta huono asia. Vahva itsekuri joustamattomine kontrollointeineen ei opeta kenellekään kohtuutta, joustavuutta tai sallivaa kieltäytymistä mitkä taas ovat tutkitusti pysyvän painonhallinnan edellytyksiä.

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/01/08/ravitsemusasiantuntija-patrik-borg-itsekuri-ja-syyllistyminen-eivat-auta

Jos olet jo liian monta kertaa lyönyt pääsi samaan itsekuri-ansaan, on aika miettiä uusia keinoja. Siitä lisää myöhemmin.

IMG_0468

 

Syy on sinussa! Vai onko?

Lotta Backlund kirjoittaa 1/2014 Fit Laihdu lehden kolumnissaan:

”Liikakilojen syy ei ole geeneissä tai kiireessä, vaan sinussa.”

Tässä pyöritään taas tuon syyllistämisaiheen ympärillä, mistä olen kirjoittanut muutaman kerran aiemminkin. Olen Lotan kanssa eri mieltä. Liikakilojen syy ei lähes koskaan ole jossain yhdessä yksittäisessä asiassa, kuten ylipainoisen korvien välissä, se on aina monen asian summa. Väitän, että osuus, mihin ihminen itse pystyy vaikuttamaan, vaihtelee yksilöittäin kovasti.

Jollekin ylipaino on suurelta osin oma valinta, jolloin ehkä vain muutama prosentti johtuu syistä, joihin ei voi vaikuttaa. Mutta jollakulla toisella itsestä riippumattomien syiden osuus voi olla paljon suurempi vaikka 60% tai 90%. Tällöin taustalla on usein joku terveydellinen ongelma: lääkitys, sairaus, syömishäiriö tai muu. Ja näillä spekseillä painonhallintakin on huomattavasti vaikeampaa, kuin jollekulle toiselle. Näitä taustalla olevia syitä emme usein tiedä toisesta tarkemmin.

Emme voi päätellä kenenkään ulkonäöstä, mistä hänen painoindeksinsä johtuu. Sama pätee hyvin hoikkiin ihmisiin. Eräs hoikka ihminen tuskaili joskus sitä, että hänen ulkonäkönsä perusteella, häntä pidetään anorektikkona tai syöpäsairaana. Vedetään ennakkoluuloihin perustuvia oletuksia, ilman, että tunnetaan taustoja.

Samassa tekstissä Lotta vertaa ylipainoa alkoholismiin:

”Eihän kukaan kuuluta senkään puolesta, että alkoholistien tavat pitäisi hyväksyä, vaan ajattelemme, että heidän elämänsä olisi huomattavasti terveempi, jos he tekisivät toisenlaisia valintoja.”

Eli mitä tällä tarkoitetaan, että alkoholismi onkin ihmisen henkilökohtainen valinta, ei sairaus? Joku siis tieten tahtoen valitsee alkoholismin? Tai huumeriippuvuuden tai minkä tahansa ongelman? Varmasti on aina jonkin verran mukana omia huonoja valintoja mutta taas kerran, yksilöstä riippuu kuinka paljon.

Samaa syyllistämistä huomaa myös keuhkosyövän suhteen. Saatetaan ajatella, että se on sairastuneen oma syy ja johtuu tupakoinnista, mutta tosiasiassa keuhkosyövän voi saada, vaikkei olisi yhtään savuketta eläessään vetänyt.

Tämän jälkimmäisen ryhmän takia kukaan fiksu ei menekään julistamaan, että keuhkosyövän syy on sinussa, koska se ei aina ole niin. Miksi siis on OK julistaa vastaavaa ylipainoisista?

Mikä idea on arvailla jonkun toisen ihmisen terveydentilan tai ulkoisen olemuksen syitä, kun asiasta ei voi tietää muut kuin asianosainen itse ja ehkä hänen lääkärinsä ja lähipiirinsä. Jos Backlundin ylipainon syyt ovat olleet hänessä itsessään, hän voi puhua tasan omasta puolestaan, ei kenenkään muun.

Ja mistä lähtien toisen ihmisen terveydentilan syyn ruotiminen ja arvailu on ollut hyväksyttyä? Se ei ole koskaan mitään muuta, kuin arvostelua, jonka tarkoitus on kiillottaa arvostelijan omaa kilpeä. Kaikki me varmasti joskus siihen sorrumme mutta kannattaako sellaisesta käytöksestä olla kovin ylpeä, saati kuuluttaa sitä julkisesti.

Hienoa Backlundille jos on onnistunut tavoitteessaan mutta syyttävän sormen osoittelu niihin ihmisiin, jotka eivät ole onnistuneet, ei mielestäni edistä kenenkään asiaa. Jos syyllistäminen oikeasti olisi tehokas keino saada ihmiset laihtumaan, koko lihavuusepidemia olisi tällä syyllistämisen määrällä jo poistunut maapallolta.

Tästä linkistä löytyy puhe lääketieteen tutkija ja kirurgi Peter Attialta, joka oivalsi, miksi potilaan syyllistäminen ei kannata.