Älä onnittele laihdutussaavutuksesta

Edellisessä postauksessa kirjoitin siitä, kuinka olen laihtunut viimeisen 12-13 vuoden aikana (2008 jälkeen) n. 25-30kg. Osa tulehduksellisen sairauden takia, osa selän kuntoutuksen sivutuotteena, osa kuntoilutavotteiden sivutuotteena ja osa dieettilaihduttamisesta luopumisen seurauksena.

Siitä huolimatta moni luki postauksen ”laihdutuskertomuksena” ja tuli onnittelemaan ”laihdutussaavutuksesta”. En tiedä miten on mahdollista ymmärtää kirjoitettu niin väärin. Ehkä jos viitsii lukea vain otsikon ja vetää loput johtopäätökset ja oletukset omasta hatusta.

En tiedä miten voisin asian selvemmin ilmaista, mutta laihtuminen ja laihduttaminen ovat eri asioita. Laihduttaminen on tarkoituksellista painonpudotusta eli toimintaa, jonka ensisijainen tarkoitus on tähdätä painon alenemiseen ja kehon koon pienenemiseen. Laihtumista taas voi tapahtua myös tahattomasti, esim. sairauden seurauksena.

Koska mun tapauksessa on ollut kyse laihtumisesta, ei laihduttamisesta, pidän absurdina ja jopa tökerönä, että tullaan onnittelemaan ”laihdutussaavutuksesta”. Se kertoo kommentoijasta sen, kuinka pointtini on mennyt viuhuen ohi, eikä olla vaivauduttu perehtymään siihen, mitä laihtunut henkilö on laihtumisestaan kertonut.

Mun tapauksessa sairaudesta johtunut laihtuminen oli todella kivuliasta ja tuskallista. Kivut olivat pahimmillaan pahemmat kuin synnyttäminen. Jollain paino saattaa pudota esim. mielenterveysongelmien takia, lievien terveysongelmien takia tai kuolemanvakavien sairauksien takia, kuten syövän takia.

Jos et tiedä tai täysin ymmärrä, miksi joku on laihtunut, älä hyvä ihminen mene onnittelemaan laihdutussaavutuksesta. Laihdutussaavutuksesta voit onnitella, jos olet täysin varma, että kyse on tarkoituksellisesta painonpudotuksesta, eli siitä, että henkilö on tarkoituksella laihduttanut ensisijaisesti siksi, että haluaa olla pienempi ja kevyempi ja haluaa asiasta kehuja ja että laihtumisen taustalla ei ole syömishäiriötä.

Mun tapauksessa kyse ei ole vuoden 2012 jälkeen ollut siitä. 2008-2010 tein vielä ”pakko olla laihempi” -paniikkiliikkeitä, kunnes 2010-2013 välillä aloin oivaltaa mitä oikeasti haluan. Ja tuon jälkeen motiivini ei enää hetkeäkään ole ollut se, että kokisin tarvetta olla pienempi tai kevyempi. Tai se, että olisin kokenut lihavamman minäni huonommaksi kuin hoikemman minäni.

Minun 25-30kg painavammassa olotilassa ei ollut mitään vikaa. En näyttänyt mielestäni ulkonäöllisesti yhtään sen huonommalta kuin nytkään, eikä mikään sairauteni tai kehoni kivuliaampi tila johtunut lihavuudesta. Elämässäni v. 2000-2008 tapahtuneesta liikunnan vähentymisestä osittain ehkä johtui. Mutta olen täysin varma, että pelkästään liikunta ja lääketieteellinen- sekä fysioterapeuttinen hoito olisivat auttaneet kaikkiin kehoni ongelmiin, vaikken olisi laihtunut grammaakaan.

On fysiikan laki, että ihminen voi laihtua vain jos kulutus on isompaa kuin energiansaanti. On faktaa, että mun kulutus on 2008-2021 ollut energiansaatiin verrattuna huomattavasti suurempaa kuin 2000-2008. Liikunta on ollut oleellinen osa mun elämää aina, paitsi 2000-2008. Tähän on monia syitä, joista ei tässä sen enempää. Yksikään syistä ei ollut itsekurin puute tai laiskuus, eikä liikunta palannut elämääni itsekurin, minkään ryhtiliikkeen tai laihduttamisen takia.

Mä olen rakastanut liikuntaa aina. Mulla vaan oli elämässäni tuo ajanjakso 2000-08 jolloin fokus oli muualla monista eri syistä ja siksi lihoin. Ja mitä sitten? Se on vain elämää. Ajanjaksoja tulee ja menee. Joskus voi taas tulla eteen vastaava ajanjakso. Paino voi vaihdella, koska life happens. Juuri tästä syystä on absurdia onnitella ja ylistää jostain niin triviaalista asiasta, kuin painon putoamisesta.

Kuvissa liikuntaa aina rakastanut ihminen tekee rakastamaansa asiaa.

.

.

.

.

.

.

Blogin yhteydessä olevat mainokset eivät ole blogin sinne laittamia tai hyväksymiä, eikä blogi saa niistä rahaa. En myöskään pysty ottamaan niitä pois tai estämään ilman lisäkuluja. Koska blogi ei ole millään tasolla kaupallinen (en hyödy mainoksista enkä klikkauksista), joudutte vain kestämään.

Kuntosalit kiinni, mitäs nyt?

Rajoitukset astuivat voimaan ja kuntosalit ovat pari viikkoa kiinni. Tosin mun sali ei ole, meidän työpaikalla on sali, joka ei ole kiinni ja siellä pystyy useimmiten treenaamaan yksin. Mutta ne joilla ei ole tätä mahista, tässä pieni vinkkilista, mitä voit tehdä.

  • Ulkosalit ovat auki ja niitä on PK-seudulla ainakin paljon, mutta nyt ovat toki aika täynnä.
  • Kuntoportaita löytyy monesta paikasta, tosin nämä olleet korona-aikana niin suosittuja jo muutenkin, että ryysistä on.
  • Itseohjatut kotitreenit luonnollisesti, jos välineitä on. Jos ei ole, nyt kannattaa kysellä kuntosaliyrittäjiltä välineitä vuokralle ennen kuin alkaa ostamaan omia kaappeja täyteen kaikkea mahdollista.
  • Videopuhelusovellusten kautta järjestettävät ryhmäliikuntatunnit. Näitä ollut koko korona-ajan useiden eri tanssikoulujen, kuntokeskusten, joogakoulujen ym. järjestäminä.
  • Aerobiset onnistuvat nyt kelien ja kauden puolesta juosten tai pyöräillen. Toki ne jotka panostaneet talvijuoksuun ja/tai -pyöräilyyn tarvittaviin varusteisiin, ovat tehneet näitä ympäri vuoden.

Välineitä hankkiessa kannattaa huomioida, sopiiko esim. kerrostaloasunto raskaiden painojen kolisteluun vai voisiko sen treenin viedä esim. kotipihaan.

Vaikka itse pääsen työpaikan salille, olen koko korona-ajan tehnyt myös porrastreeniä ja kotitreenejä. Tanssitunteja ja joogaa etäsovellusten kautta. Malminkartanon ja Paloheinän portaita tullut ravattua satoja kertoja, vaikka välillä portaiden ryysiksessä epäilytti niiden koronalinko-efekti. Keinot on keksitty ja kunto sekä lihasmassa kasvanut.

Koko korona-aika on ainakin itselleni mahdollistanut aiempaa kovemman treenaamisen. Jokaisesta työpäivästä kun jäi etätyön ansiosta pois se turha ruuhkassa istuminen aamulla ja iltapäivällä. Kummasti vapautui aikaa treenaamiselle.

Toki työmatkat voisivat taittua ympärivuotisesti vaikka pyörälläkin jos panostaisi nastarenkaisiin ym. varusteisiin ja kävisi työpaikalla suihkussa ym. Meillä on tähän kaikkeen mahikset ja fasiliteetit kyllä. Mutta itse suosin salia aerobisten yli, koska hypertrofiset rules ja aerobiset tappaa mun glutesien gainsit ym. kyl sä tiiät bruh. (Tiedän, vikan lauseen vitsikkyys aukeaa vain niille, jotka seuraa tämmösiä juttuja, ignooraa ellei aukea.)

Alla kuvia Paloheinän portaista. Hyvällä säällä on porukkaa, huonolla ei. Nastakengillä pääsi kaatumatta ylös liukkaallakin.

.

.

.

.

.

.

Blogin yhteydessä olevat mainokset eivät ole blogin sinne laittamia tai hyväksymiä, eikä blogi saa niistä rahaa. En myöskään pysty ottamaan niitä pois tai estämään ilman lisäkuluja. Koska blogi ei ole millään tasolla kaupallinen, joudutte vain kestämään.

Ikuisesti aloittelija?

Koska en ole kisakireässä fitness-kunnossa ollut koskaan ja hoikkakin joskus vuosikausia sitten, tehdään ulkoisesta olemuksestani helposti johtopäätöksiä, että en ole harrastanut koskaan mitään liikuntaa ja lähinnä maannut elämäni vain sohvalla. 

Se huomaa esim. tilanteissa kun kerron olevani menossa salille, mua huonommin tunteva ihminen kommentoi heti: ”Ai säkin oot alkanut harrastamaan liikuntaa, hieno homma.” Noh, olen käynyt salilla säännöllisesti toistakymmentä vuotta mutta ei sitä vissiin sitten lasketa liikunnaksi, kun olemus ei ole muuttunut vastaamaan stereotyyppistä fitness-kroppaa. 

Tai kun postaan someen tanssitunnista, kommentti on ”Ai sulla on kuntoprojekti menossa.” Noh, enhän mä olekaan tanssinut kuin 36 vuotta mutta jos en ole huudellut siitä somessa tai joka käänteessä, sitä ei ilmeisesti ole tapahtunut. Tiedättehän sen vitsin: Mistä tunnistat triahtlonistin / maratoonarin / crossfittaajan / etc.? Hän kyllä kertoo sinulle. Eli jos et jatkuvasti kuuluta kaikille liikuntaharrastuksistasi, ota selfieitä liikuntapaikoilla ym. sitä ei ole tapahtunut. Pics or didn’t happen.

Mä en juuri koskaan ota kuvia itsestäni liikuntapaikoilla, joten ainoat kuvat missä teen jotain liikunnallista, on erinäisistä lehtiartikkeleista joissa on kirjoitettu siitä, että harrastan liikuntaa ilman laihtumistavoitetta tai oikeastaan ilman mitään muutakaan tavoitetta.

Onhan se nyt aikamoinen shokkiuutinen, että joku ei-hoikka ihminen ei ole asettanut laihtumista tärkeimmäksi elämäntehtäväkseen. Ja mitä se sellainen liikunta edes on jos ei saman tien laihduta kymmeniä kiloja tai tähdätä joihinkin kisoihin? Varmaan käy vaan istuskelemassa niissä laitteissa. News flash: liikuntaa voi harrastaa ihan vaan huvin vuoksi.

Silti vain tavoitteellisuutta arvostetaan. Mulla on ollut elämässäni paljon tavoitteita ja olen saavuttanut paljon. Olen perusluonteeltani suorittajatyyppi. Se, että tarkoituksella en aseta tavoitteita liikkumiselleni, on osoitus ennen kaikkea itselleni siitä, että elämän ei ole pakko olla pelkkiä tavoitteita ja saavutuksia. On ihan tervettä tehdä asioita myös intuitiivisesti: ilman jatkuvaa suunnittelua, laskemista ja tavoitteiden asettamista.

Kuva HS

 

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

Blogin yhteydessä olevat mainokset eivät ole blogin sinne laittamia tai hyväksymiä, eikä blogi saa niistä rahaa. En myöskään pysty ottamaan niitä pois tai estämään ilman lisäkuluja.

 

Läskifobiset koronameemit

Kuluneet viikot some on ollut täynnä ”hassuja” meemejä siitä, miten koronakaranteenissa lihotaan ja kun päästään pois, ollaan lihavampia kuin koskaan.

Joku lihoo, joku laihtuu, joku pysyy samana. Mitä sitten? Eikö pääasian pitänyt olla se, että ollaan edelleen elossa ja terveenä ja kiitollisia siitä. Pienet on murheet, jos tässä tilanteessa eniten huolettaa mahdollisesti lisääntyvät kilot. Ymmärrän kyllä jos lihominen huolettaa oman terveyden kannalta mutta meemit viittaavat puhtaasti ulkonäkökulmaan.

Tein tällaisen vastameemin, jonka voi halutessaan kopsata ja iskeä vastaukseksi jokaiseen läskifobiseen koronameemiin. Mulla on oikeudet vain kuvan tekstiin, itse kuva on lainattu The Sun lehdestä. Tuskin haastavat oikeuteen, ellei kaupalliseen tarkoitukseen käytä.

Alkuperäisessä meemissä oli vain kuva ja ensimmäinen lause kolmeen pisteeseen asti.

Rantakunto

.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
Ylhäällä tai alhaalla saattaa näkyä mainoksia, jotka eivät ole blogin sinne laittamia, eikä niiden kanssa ole blogilla mitään yhteistyökytköstä. Eikä niitä saa pois. Paitsi maksamalla, mitä en tee, koska tämä blogi on puhtaasti harrastus.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.

Et tarvitse itsekuria mihinkään

Jos kaipasit alkuvuoteen inspiroivaa huoneentaulua, minä: Pakilan Paulo Coelho askartelin sinulle sellaisen. Kas tässä:

Itsekuri on niille, joilla ei ole motivaatiota. Joku saattaa tässä kohtaa kysyä, että mitähän hittoa nyt taas, mutta minäpä selitän.

En usko itsekuriin, koska itselläni ei ole sellaista lainkaan. Olen äärimmäisen mukavuuden- ja nautinnonhaluinen. Tyypillinen hedonisti siis. Silti olen saavuttanut elämässäni vaikka millaisia tavoitteita ja tiedän, että pystyn saavuttamaan mitä tahansa, jos tavoite innostaa, inspiroi, kiinnostaa ja motivoi tarpeeksi.

Hulluinta on se, että mukavuudenhalu voi ajaa tekemään asioita, jotka näennäisesti vaikuttavat itsekurin aikaansaannoksilta. Mutta totuus on se, että esim. treeneihin meno on mulle monen muun asian lisäksi ”omaa aikaa”, kuten kivapuheen henkeen on tapana nykyään sanoa. Suoraan ja rehellisesti sanottuna se on tapa saada hetken rauhaa kiljuvilta kakaroilta eli rakkaalta jälkikasvultani.

Ja totuus on myös se, että valtaosa lajeista, joita olen treenannut, ei edes tunnu miltään treeniltä (korkeitaan ehkä seuraavina päivinä). Sillä hetkellä kun sitä tekee, laji vie niin mukanaan, että tunnin lopussa on ihan että äh, nytkö se jo loppui.

Jos teet sitä mitä rakastat ja rakastat sitä mitä teet, et tarvitse itsekuria. Niille jotka eivät ole löytäneet omaa lajiaan, neuvon vielä etsimään ja kokeilemaan. Mielikuvaa liikunnasta kannattaa myös avartaa. Jos intohimosi on esim. valokuvaaminen luonnossa, saatat huomaamattasi kävellä kymmeniä kilometrejä viikossa.

Mieti millaiset asiat on sun mielestä siisteintä, mitä ihminen voi tehdä housut jalassa ja integroi siihen mukaan liikettä tavalla tai toisella. Ilman housuja tehtävät asiatkin toki ovat useimmiten liikunnallisia. Housuilla tai ilman, saatat nyt jo salaliikkua enemmän kuin olet tiedostanut.

Pakkopullan suorittamiseen tarvitaan itsekuria ja jos itsekuria ei ole, on helpompi vaan vältellä asioita, jotka tuntuvat pakkopullalta. Miten tehdä pakkopullalta tuntuvista asioista kiinnostavia?

Otetaan vaikkapa tavaroiden järjestely; monen mielestä varmasti todella tylsää ja pakkopullaa mutta jotenkin Marie Kondo onnistui siitäkin tekemään kiinnostavaa. Käytännössä mihin tahansa voi halutessaan ”vihkiytyä” samalla tavalla. Alat ottamaan selvää jostain kiinnostavasta ja kohta huomaat tekeväsi sitä intoa piukassa.

Ihmiset, jotka peruskoulussa vihasivat hiihtoa, ovat ostaneet suksia ja sivakoivat metsässä aina kun mahdollista. Se onkin yhtäkkiä kivaa, kun kukaan ei pakota ja kun antaa itselleen mahdollisuuden löytää asiasta uusia puolia ja näkökulmia.

Motivaatio saattaa löytyä ajattelutavan muutoksella. Kokeile vaikka.

 

 

 

 

 

Ylhäällä tai alhaalla saattaa näkyä mainoksia, jotka eivät ole blogin sinne laittamia, eikä niiden kanssa ole blogilla mitään yhteistyökytköstä. Eikä niitä saa pois. Paitsi maksamalla, mitä en tee, koska tämä blogi on puhtaasti harrastus.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

Motivaation ylläpysymisen salaisuus

Tammikuu on jo vuosia ollut kuntosalien ja liikuntakeskusten kiireisin kuukausi. Vuoden vaihtuessa iso joukko ihmisiä päättää aloittaa uuden elämän ja tehdä kuntoremontin. Tyypillisesti helmikuun lopulla saleilla on jo huomattavasti väljempää.

Miksi näin käy? Vaikka pyhästi vannotaan, että nyt elämä muuttuu, siihen ei lopulta pystytäkään kovin pitkäjännitteisesti. Sohva alkaa kutsua, aikataulut eivät natsaa ja flunssia alkaa tulla. Äkkiseltään voisi luulla, että syy tähän on itsekuri. Väitän kuitenkin, että motivaation saa pidettyä yllä jopa vuosia myös hyvin alhaisella, lähes olemattomalla itsekurilla. Itseasiassa liian hyvä itsekuri saattaa jopa olla motivaatiolle myrkkyä. Usein juuri itsekurin voimalla treeni on aloitettu aivan liian kovalla teholla. Ylimitoitetuista odotuksista tiputaan alas korkealta ja kovaa.

Liian kova teho ei vaikuta pelkästään siihen, että motivaatio ei pysy yllä, se vaikuttaa myös vastustuskykyyn niin, että alkaa tulla vähän väliä flunssia ja siihen ne treenit sitten tyssäävätkin. Ja elämäntapamuutos usein aloitetaan nimenomaan tammikuussa jolloin kaikki epidemiat jylläävät pahimmillaan. Alkuinnostuksen kourissa ihmiset eivät malta pysyä kipeinä pois salilta ja tartuttavat laitteiden kahvojen kautta muutkin.

Kroppa ei myöskään kestä liian kovaa alkua. Tulee huomattavasti helpommin revähdyksiä, nyrjähdyksiä ja muita kipuja, jotka ovat omia syömään motivaatiota tai jopa pysäyttämään uuden harrastuksen heti alkuunsa.

Itse olen harrastanut lähestulkoon koko elämäni liikuntaa. Viimeisin pidempi tauko säännöllisistä liikuntaharrastuksista oli 2007-2009 ilman mitään ihmeempää syytä ja sitten 2014-2016 raskauksien takia. Raskauksienkin aikana voi toki treenata, mikäli ne ovat helppoja, omani eivät olleet.

Salille palasin keväällä 2017, kun kuopus oli 1v. Sitä ennen olin käynyt säännöllisesti fysioterapiassa ja osteopaatilla vatsalihasten erkauman aiheuttaman lantion virheasennon ja selkäkipujen takia.

Oma oleellisin motivaationi liikkumiselle on ollut kivuton elämä. Tein valtavasti salapoliisin työtä vatsalihasten erkauman suhteen ja selvitin, mikä liikunta auttaa siihen ja mikä pahentaa tilannetta. Kahden vuoden selvittelyn jälkeen olen löytänyt hyvän kombon, millä kivut pysyvät hallinnassa. Treenejä en voi jättää väliin, koska kivut palaavat oitis.

Silti, vaikka tiedän, että treeneihin on pakko mennä, jos en halua kipuja, on sohvan kutsu todella kova. Olen perusluonteeltani mukavuudenhaluinen ja nautintokeskeinen. Miten tällainen ihminen saa silti itsensä säännöllisesti treeneihin? Salaisuuteni tähän on se, että asetan riman todella matalalle.

Joka viikko ennen salia tuntuu siltä, ettei yhtään huvita, ei vois vähempää kiinnostaa. Tiedän kuitenkin, että jos menen edes soutamaan vartiksi, saan elää selkäkivutonta elämää viikon. Laitan siis tavoitteekseni, että mitään muuta ei tarvitse tehdä kuin soutaa vartti, vähän venytellä ja sit himaan. Lähes joka kerta päädyn tekemään soutamisen lisäksi aika kovatehoisen voimatreenin. En aina. Välillä ei vaan irtoa ja silloin soudan ja teen kevyemmän treenin. Sekin on ok, koska ylittää hulppeasti tavoitteeni.

Toinen mitä tällä hetkellä treenaan, on Hypopressive, se on vähän joogan ja pilateksen tyyppistä treeniä, joka keskittyy keskivartaloon ja siinä on todella ovela tekniikka. Siinä otetaan erilaisia asentoja, jännitetään vartalon muita lihaksia paitsi keskivartaloa ja luodaan erityisellä hengitystekniikalla ja hengityksen pidätyksellä alipaine vatsaan. Auttaa nimenomaan vatsalihasten erkaumaan. Mm. Schwarzenegger treenasi tällä tekniikalla keskivartalonsa kisakuntoon silloin kun kilpaili kehonrakennuksessa.

Hypopressivesta löytyy paljon tutoriaaleja YouTubesta mutta itse ymmärsin tekniikan vasta käytyäni muutaman kerran lähiohjauksessa. Suosittelen erityisesti vatsalihasten erkauman kuntoutukseen vaikka tekniikassa on myös asentoja, jotka eivät sovi erkaumalle. Perehtynyt ohjaaja neuvoo asiasta tarkemmin.

Takaisin motivaatioon. Ohjatut hypopressive-tunnit eivät ole ihan halpoja, joten se myös motivoi menemään treeneihin, koska pois jääminen ilman lääkärintodistusta olisi silkkaa rahanmenetystä. Omat treenini ovat säännöllisesti viikottain tapahtuvia, etukäteen maksettuja ja kalenteriin merkattuja. Niistä olen pois vain sairastamisten tai matkojen takia. Treenit ovat myös omaa aikaani, jota pienten lasten vanhemmilla on tunnetusti vähän.

Motivaatiota saan myös siitä, jos liikuntamuoto on erityisen hauska tai nautinnollinen esim. hot jooga talvipakkasilla tai pyöräily aurinkoisessa leudossa säässä tai tanssitunti, jossa on ihan törkeän hyvät musat. Olen hedonisti ja hyödynnän sitä sumeilematta treenejäni valitessani. Myös Hypopressive on varsin nautinnollista.

2009 kun palasin pitkän tauon jälkeen liikunnan pariin, aloitin lempeällä Hatha-joogalla. Sitä tehtyäni alkoi nälkä kasvaa syödessä ja vuosi treenitauon päättymisen jälkeen treenasin jo 6 kertaa viikossa eri lajeja, koska elämäntilanne salli sen silloin aikataulullisestikin. Nyt ei salli vielä mutta se päivä taas koittaa. Hyvää kannattaa odottaa.

Sellainen asenne, että oikeaa liikuntaa olisi vain hyperintensitycrossfittriathlonmaraton vähintään 5 kertaa viikossa, on varma kuolema motivaatiolle, etenkin jos lähtee sohvaperunatasolta. Oikeasti koiran ulos vieminenkin on liikuntaa. Lempeä alku ja rauhallinen, nautinnollinen eteneminen takaa sen, että liikunta muodossa tai toisessa jatkuu niin kauan, kuin jalka edes auttavasti nousee.

Kuva Biancaneve

 

.

.

.

.

.

.

Ps. Tuossa alla ja yllä näkyy satunnaisesti mainoksia. Ne eivät ole blogin laittamia tai hyväksymiä, eivätkä liity mitenkään blogin aiheisiin. Niiden poistamisesta pitäisi maksaa WordPressille, mitä en tee, koska kirjoitan blogia harrastuksekseni, en työkseni.

.

.

.

.

.

.

 

Nahkakahvakuulat ja paluu lomalta treeneihin

Lomat on lomailtu ja paluu arkeen sekä treeneihin on taas ajankohtaista. Oma lomani jäi taas kerran aika vähäiseksi ja säännöllisten liikuntaharrastusten ollessa kesätauolla, jäi liikkuminenkin aika olemattomaksi. Ipanoiden kanssa tuli lähinnä pulikoitua. Mutta en ota siitä paineita. Mitään raskasta en olisi muutenkaan edes saanut tehdä, kun kesän alussa oli tulehtuneen sappirakon poistoleikkaus. Ja 2kk liikuntakielto sen perään.

Treenitauon huomaa enimmäkseen selkä-lantio-hartiaseudun kipeytenä ja mistään muusta en treenaamisessa ole edes kiinnostunut, kuin toimintakyvystä. Vaikka vatsalihasteni erkauma ei tule enää ilman leikkausta palautumaan, on treenillä silti paljon tehtävissä kivunhallinnan ja toimintakyvyn suhteen.

Mun liikkumiseni kulmakivet ovat viikottainen voimatreeni, viikottain vaihteleva aerobinen, joka voi olla joskus tanssia, joskus pyöräilyä tai mikä tahansa ryhmäliikuntatunti mutta isoin kulmakivi on arkiaktiivisuus, jota tulee 2 ja 3 vuotiaiden kanssa väkisinkin.

Mun arkiaktiivisuus sisältää lähinnä nahkakahvakuulien 14kg & 16kg nostelua turvaistuimeen ja takas, sänkyyn ja takas, ostoskärryyn ja takas, syöttötuoliin ja takas plus ”äiti kanna mut en jaksa kävellä”… oletteko koskaan laskeneet, kuinka monta nostoa mahtuu vuorokauteen? Mulla tulee kymmeniä.

Pojathan toki osaa itsekin kiivetä sinne tuoliinsa tai turvaistuimeen mutta enimmäkseen se on kyllä sitä, että uhmaikäinen lapsi, joka kieltäytyy tekemästä mitään pyydettyä, vetää makaroniksi lattialle kiukuttelemaan, on pakko nostaa. Jos omat lapsesi ovat helpompia, voit pitää sen omana tietonasi.

Lapsissa on kyllä erojakin tuon suhteen, muistelen, että esikoista en olisi niin paljon joutunut nostelemaan mutta voi toki olla, että aika kultaa muistot.

Mutta jos päivässä nostaa 14+16kg kuorman n. 10 kertaa, se tekee viikossa jo 70 toistoa eli raskaan ja  tehokkaan salitreenin tai kahvakuulatunnin verran. Sitten kun tämä hyötyliikunta jää parin vuoden päästä pois (5-6 vuotiaita ei tarvitse enää nostella), on melkein otettava sen tilalle yksi viikottainen treenikerta.

Sitten jää vielä se yksi kulmakivi, eli venyttely ja kehonhuolto. Pakko myöntää, että mulla jää helposti viikossa siihen 10min pikavenyttelyyn, jonka teen voimatreenin jälkeen. Aivan liian vähän, tätä pitää petrata.

Mitkä ovat sinun liikkumisesi kulmakivet? Mitä tarvitsee lisätä, mitä on riittävästi ja tuleeko hyötyliikuntaa myös mukaan?

 

 

 

Ilmoitus: blogissa olevat mainokset eivät ole bloigin sinne laittamia tai hyväksymiä. Valitettavasti en saa niitä pois kuin maksamalla ja sitä en tee, koska tämä blogi ei ole kaupallinen, enkä saa tämän kirjoittamisesta tuloja.

.

.

.

.

.

.

.

.

..

.

.

.

 

Pics or didn’t happen

Ennen itse asiaan menoa pieni tiedotus: blogissa olevat mainokset eivät ole blogin sinne laittamia tai hyväksymiä, eikä blogi saa niistä rahaa. En myöskään pysty ottamaan niitä pois tai estämään ilman lisäkuluja.

Ja sitten asiaan.

Aloitin tämän blogin 2013 eli 5 vuotta sitten. Kirjoitukset painottuivat alussa pääasiassa liikuntaharrastuksiini. Blogin aloitettuani, monet tulivat kommentoimaan, että ”ai kun kiva, että säkin olet alkanut harrastamaan liikuntaa” ”ai sullakin on joku kuntoprojekti menossa?”

Ihmiset olivat yllättyneitä, kun kerroin, että olen itseasiassa harrastanut liikuntaa aina ja useita vuosia jopa treenannut joitain lajeja viikon melkein jokaisena päivänä. Tanssin aloitin alle kouluikäisenä ja treenasin sitä ala-asteella muutaman kerran viikossa, yläasteella ja lukiossa melkein päivittäin. Opiskeluaikoina tanssin lisäksi treenasin thainyrkkeilyä ja kuntonyrkkeilyä.

Taukojakin oli. Kun sain esikoisen, hänen 5 ensimmäistä elinvuottaan liikuntani oli pitkälti hyötyliikuntaa, sitten palasin pariksi vuodeksi kuntonyrkkeilyn ja tanssin pariin. Sitten oli taas pari vuotta hiljaisempaa mutta 2010-2013 innostuin taas treenaamaan kovempaa ja mukaan tuli myös voimailu. Kovan treenaamisen putken katkaisi 2014-2016 raskaudet ja synnytykset. Pääpaino oli vaunulenkeillä, fysioterapialla ja osteopatialla, kunnes nyt viimeisen vuoden aikana olen taas palannut kovempien treenien pariin.

Miksi ihmiset olivat niin yllättyneitä, kun kerroin, että olen liikkunut melkein aina. Yksi syy on varmasti se, että mielikuva liikunnallisesta ihmisestä on sellainen, jonka vartalo on lähes rasvaton. Toinen syy on se, etten ollut pitänyt erityisemmin meteliä liikuntaharrastuksistani.

Somen aikakaudella on niin totuttu, että jos et jatkuvasti päivitä tekemisiäsi someen kuvien tai tekstin muodossa, sitä ei ole tapahtunut. Kukaan ei usko, että olet käynyt salilla, ellet ota siellä selfietä. Itse en ole koskaan kehdannut saliselfieitä ottaa. Ainoat kuvat, mitä musta on saleilla otettu, on olleet lehtikuvaajien ottamia. Mutta ehkä pitäisi dokumentoida ahkerammin omia treenejään, koska ”pics or didn’t happen”.

Hassua on se, että tämänkin blogin aloitin treeniblogina, mutta melko vähän itse treenaamisesta on tullut kirjoiteltua vaan aiheet ovat pyörineet enemmän yleisen hyvinvoinnin ympärillä.

Ennen blogin aloittamista, pidin treeneistäni kirjaa HeiaHeiassa ja kerroin niistä jonkin verran somepäivityksissäni. Blogin aloitettuani media oli kiinnostunut ja tuntui olevan uutta ja erikoista, että ei-hoikka ihminen treenaa ja bloggaa siitä. Olin Hesarissa, Huomenta Suomessa, Inhimillisessä tekijässä ja Fit-lehdessä. Uutta ja ihmeellistä oli monelle myös se, että ei-hoikka ihminen ei treenaa laihtuakseen. Olin silloin 5 vuotta sitten ensimmäisiä Suomessa, joka toi tätä ajatusmallia esiin.

Monesta tuntui olevan käsittämätöntä, että lihava ihminen tekee jotain muutakin, kuin makaa sohvalla herkuttelemassa. Myös se, ettei lihava ihminen laihduta oli suorastaan anarkistista ja siksi nimesinkin blogin alussa anarkistiseksi treeniblogiksi.

Silti tuntui koko ajan olevan jonkinlainen pohjavire siitä, että jos en kerro treenaamisestani, ihmiset perustavat käsityksensä minusta ulkomuodostani syntyvään ennakkoluuloon. Ilmapiiri on se, että  jos lihava haluaa ihmisarvon, hänen pitää ansaita se joko olemalla ikuisella laihdutuskuurilla tai treenaamalla kovaa.

HeiaHeiasta luovuin ja liikkumisistani en raportoi enää säännöllisesti someen, ellei ole tapahtunut jotain erityistä, kuten vaikka viime viikonloppuna. En jaksa tehdä jokaisesta liikkumisestani numeroa, koska minun ei tarvitse todistella kenellekään mitään, enkä tarvitse keltään lupaa olla sellainen kuin olen. Tämänkään oivaltaminen ei ole aina ollut itselleni itsestäänselvää.

Tulen kertomaan blogissa edelleen treeneistä, silloin, kun on jotain erityistä kerrottavaa. Ja jonkun kuvan aina postaukseen laitan, liittyi se aiheeseen vaikka useimmiten ei. Lopulta me kaikki olemme tilivelvollisia omasta kunnostamme, terveydestämme ja elämästämme vain itsellemme.

Alla olevan kuva on otettu elokuussa 2013 Hesarin kuvaajan toimesta.

Mitä teen kun ”repsahdan”?

Repsahdus on sana, jota usein käytetään tilanteesta, jolloin on päätynyt herkuttelemaan enemmän, kuin oli ajatellut. Sanaan liittyy ajatus siitä, että ihmisen tulee pitää itseään ”ruodussa” tai ”niskasta kiinni”. Eli kontrolloida tekemisiään, usein juuri syömisiään ja liikkumisiaan. Repsahdus tapahtuu silloin, kun tämä jatkuva kontrolli pettää. En ole koko sanan suurin fani.

Nyt on iltapäivä ja olen syönyt tänään jo sipsejä, karkkia ja jäätelöä. Mitä asialle pitäisi tehdä? Ennen olisin kierinyt ensin itsesyytöksissä, kuinka itsekuriton paska olenkaan ja sitten olisin painellut paniikkinappulaa, vannonut syömälakon nimiin ja lähtenyt pakkoliikkumaan ja kuluttamaan ylimääräistä energiaa himotreenillä.

Entä nyt? Ensin kartoitan tilanteen: hiilarihimoni on tänään poikkeuksellisen suuri, koska lasten korvatulehdusten takia en ole nukkunut kunnolla moneen päivään ja menkat ovat myös tänään alkamassa. Täysin loogista, ei mitään tekemistä itsekurin kanssa. Itsesyytökset olisivat tässä kohdassa totaalista ajanhukkaa ja söisivät motivaatiota pitkällä tähtäimellä.

Mitä teen? Keep calm and carry on. Koitan pitää loppupäivän ruokarytmin normaalina ja syödä vähintään 500g kasviksia. En lähde näin väsyneenä treenaamaan kovaa, vaan teen korkeintaan pienen palauttavan kävelylenkin tai venyttelen. Järjestän myös lasten hoidon niin, että saan nukuttua edes yhden kokonaisen yön ja hyvin nukutun yön jälkeen syöminenkin normalisoituu, sekä treeni kulkee.

En epäile hetkeäkään, etteikö näin tapahtuisi, koska nälkä- ja kylläisyysmekanismini toimivat nykyään jo melko normaalisti silloin, kun saan nukkua riittävästi. Levänneenä myös treenaaminen on kivaa, ei ikinä pakkopullaa.

Professori Mustajoki totesi jossain hyvin, että itsekuri on kuin lihas, jossain vaiheessa se herpaantuu. Siksi pidemmän päälle ihmisen elintavat eivät voi olla pelkän itsekurin ja kontrolloinnin varassa. On löydettävä tasapaino muilla keinoilla.

On nukuttava riittävästi, saatava stressi inhimilliselle tasolle ja normalisoitava ruokarytmi, jotta nälkä- ja kylläisyysmekanismit alkavat taas toimia, kuten niiden kuuluu. On löydettävä mielekäs tapa liikkua. Kun näin tapahtuu, itsekuria ei juurikaan tarvita vaan terveellinen elämä tapahtuu itsestään ja intuitiivisesti.

Motivaatiota kuitenkin tarvitaan, jotta uneen, stressitasoihin ja muihin kompastuskiviin jaksaa kiinnittää riittävästi huomiota. Itselleni ne ovat jaksaminen ja terveys sekä se, että päätä on tullut näiden asioiden suhteen lyötyä seinään ihan riittävästi yhden elämän tarpeisiin.

On päiviä, jolloin syön huipputerveellisesti ja liikun paljon ja sitten on päiviä, jolloin makaan sohvalla ja syön herkkuja. Sitä kutsutaan tasapainoksi. Sitä kutsutaan myös elämäksi. Kaikilla on oikeus elää itselleen sopivaa elämää.

Rentouttavaa viikonloppua!

Tykkää Heftystä myös Facebookissa:

https://www.facebook.com/Heftytraining/

 

Väärin laihdutettu?

Lähes joka kerta kun kirjoitan siitä, miten en enää laihduta ja keskityn mieluummin pitämään pysyvästi pudottamani painon pois, se on jollekin ongelma. Koska en ole normaalipainossa eli alle BMI 25, moni katsoo, että painonpudotusta ei saisi vielä lopettaa, ennenkuin tuo maaginen raja on ylitetty. Väärin laihdutettu siis.

Olen nyt 9 vuotta pitänyt pudottamani kilot poissa, kun välissä olleita raskausaikoja ei lasketa. Kun kerron, että en laihduta vaan keskityn nyt pysyvään painonhallintaan saan kuulla, että ”ihannoin lihavuutta”, tai ”kehotan ihmisiä olla tekemättä ylipainolleen mitään”. Myös kerrotaan, että elintavoissani täytyy olla jotain vikaa, kun en ole kaikkea ylipainoa laihduttanut pois. Ja tehdään myös selväksi, että en voi olla terve, ennenkuin BMI on alle 25 (Newsflash: olen metabolisesti täysin terve, sokereissani, verenpaineessani tai kolesterolissani ei ole mitään vikaa)

Hassua on se, että jos keskittyy pitämään pudotetut kilot pois eli panostaa pysyvään painonhallintaan laihduttamisen sijaan, koetaan, että ”ei tee ylipainolleen mitään”. Että ainoastaan aktiivinen laihduttaminen lasketaan ylipainolle jotain tekemiseksi.

Kuitenkin tilastollinen fakta on, että 80-95% laihduttaneista lihoo kaiken takaisin. On varsin harvinaista, että ihminen, joka on pudottanut yli 10% painostaan, pitää pudotetun painon lopullisesti tai edes useita vuosia poissa.

Omalla kohdallani itse laihtuminen on melkein aina ollut helppoa, sen pudotetun painon pois pitäminen taas ollut huomattavasti vaikeampaa, välillä melkein mahdotonta. Nyt kun olen 9 vuotta pitänyt pudotetut kilot poissa, en voi väittää, että se edelleenkään kävisi itsestään. Joudun aika usein miettimään omaa ruokasuhdettani, harjoittelemaan intuitiivista syömistä jne.

Jää nähtäväksi joudunko tekemään tätä koko ikäni, jos haluan, että pudotetut kiloni pysyvät poissa vai tuleeko tästä lopulta automaatio. 9 vuodenkaan painonhallinnan jälkeen siitä ei ole tullut itsestäänselvää automaatiota ja tämä lienee syy miksi valtaosa laihduttaneista lihoo kaiken takaisin.

Pysyvää painonhallintaa kun ei voi tehdä itsekurin avulla, kukaan ei ”pidä itseään kiinni niskasta” lopun elämäänsä vaan pitää todella oppia ja sisäistää uusia toiminta- ja ajatusmalleja

Näiden syiden takia tuntuu todella absurdilta, että joidenkin mukaan ”en tee asialle mitään”, koska itseasiassa teen aika paljonkin.

Jos nyt jättäisin pysyvän painonhallinnan oppimisprosessin kesken ja lähtisin edelleen pudottamaan painoani, osaisinko pitää pudotettua painoa poissa vai tulisiko jälleen kerran kaikki kilot korkojen kera takaisin? Pidän tätä vaihtoehtoa valitettavasti erittäin todennäköisenä.

Mitään akuuttia terveydellistä pakkoa itselläni tällä hetkellä ei painon pudotukseen. Myöskään mitään muita lihavuuteen liittyviä vaivoja ja ongelmia ei ole. (Ne kivut, mistä tällä hetkellä kärsin, ovat tulleet painonpudotuksen jälkeen ja pahentuneet painon pudotessa lisää. Näin ollen kyseisillä kivuilla ei ole mitään tekemistä painon kanssa vaan ne johtuvat ihan muista syistä.)

Omien voimavarojensa suhteen tulee myös olla realistinen. Jos elää ruuhkavuosien huippua pienten lasten valvottaessa, on jo lihomisen estäminenkin  monelle saavutus. Etenkin silloin jos taustalla on suuria painonvaihteluja ja geneettistä altiutta ylipainoon. Ruokahalu ei ole pelkästään opittua eikä varsinkaan tahdonalaista. Ihmisen nälkä- ja kylläisyysmekanismit ovat vahvasti geneettisiä ja se hyvin pitkälti selittää isot erot yksilöiden välisissä painoissa. Geneettisistä syistä painonhallinta on toisille todella paljon vaikeampaa kuin toisille. Tämän allekirjoittanee kuka tahansa lihavuustutkijakin.

Jos olisin varma, että pysyvä painonhallinta tulee olemaan itselleni automaattista ja itsestäänselvää ja loputkin pudotetut kilot tulisivat varmasti pysymään poissa, saattaisin ehkä alkaakin pudottamaan painoa. Nyt en ole täysin varma, joten minimoin riskit ja pysyn tässä painossa, kunnes se on helppoa ja automaattista. Meneekö siihen vuosi vai koko loppuelämä kuka tietää, eikä sillä ole väliäkään niin kauan kuin akuuttia terveydellistä pakkoa ei ole.

Ylipaino tai edes lihavuus eivät ole sairauksia, ylipainoinen ihminen voi olla metabolisesti täysin terve, eikä ylipainolle ole olemassa mitään tautiluokitusta. Lihavuus on toki riski ja riskejä välttääkseen kannattaa välttää lihomista. Jos kuitenkin lihavuuteen on johtanut nimenomaan jojolaihduttaminen, on silloin myös laihduttamisella iso riski johtaa yhä suurempaan ylipainoon.

Jokainen yksilö punnitsee omia henkilökohtaisia riskejään ja sitä miten niiden kanssa toimii. Tällä hetkellä laihduttaminen saattaa tuoda itselleni suurempia terveysriskejä kuin terveyshyötyjä, joten siksi en laihduta. En ”ihannoi ylipainoa” tai ”kehota ihmisiä olemaan tekemättä ylipainolleen mitään” tai muita vastaavia väitteitä, jotka ovat syntyneet vain siitä, että perusteluitani ei ole vaivauduttu lukemaan otsikkoa pidemmälle.

Ylipäätään se, että kerron omista henkilökohtaisista valinnoistani, ei tarkoita sitä, että olen suosittelemassa kenellekään toiselle omia elintapojani tai yhtään mitään muutakaan. Eletään kukin tavallamme. Se mikä sopii minulle, voi olla katastrofi toiselle, eikä yksilöiden tilanteet ja taustat ole välttämättä mitenkään verrattavissa toisiinsa muutenkaan.

Allaolevista kuvista ylin ja alin on otettu 2010. Tuolloin en ollut ihan huippulukemissani enää mutta ehkä noin 10kg nykyistä painavampi. Keskimmäinen kuva on tuore. Ylimmässä ja alimmassa kuvassa olin ihan yhtä terve, onnellinen ja tyytyväinen itseeni, kuin keskimmäisessäkin kuvassa. Silti vältän palaamasta tuohon painoon enää, ihan vain minimoidakseni terveysriskejä vanhemmalla iällä. Ulkonäöllisiä syitä tälle ei ole, koska en koe näyttäväni ylemmässä ja alemmassa kuvassa yhtään huonommalta kuin keskimmäisessäkään.