Väärin laihduttu vol.2

Toukokuu ehti vierähtää ilman ainuttakaan postausta mutta nyt on taas asiaa. Olin viikonloppuna sappileikkauksessa. Kuten olen useasti kertonut, minulla oli jokaisessa raskaudessa hepatogestoosi, eli sapen ja maksan toimintahäiriö, geneettinen vika joka on n.1%lla kaikista naisista. Nuo hepatogestoosit altistavat sappivavoille ja mitä useampia niitä on ollut, sen pahempi.

Itselläni alkoi sappivaivat kuopuksen syntymän jälkeen. Kovia vatsakipukohtauksia tuli säännöllisesti. Moni ruoka aiheutti kipuja, joten jouduin rajoittamaan syömisiäni oireita helpottaakseni. Ruokien rajoittaminen on johtanut painon putoamiseen, en ole mitenkään yrittänyt laihduttaa.

Sappivaivojen lisäksi mulla on refluksi ja IBS, joten melkoinen vatsavaivojen värisuora. Sukuvika. Nuo aiheuttavat sitten vielä omat ruokarajoitteensa. Ruokavaliosta huolimatta sappeni tulehtui ja se piti leikkauksella poistaa.

Sairaalassa lääkäri taas kerran mainitsi laihtumisen tärkeydestä ja kerroin hänelle, että olen kyllä laihtunut mutta oireeni vain pahenivat. Lääkäri ei sanonut tähän mitään. Myöskään laihdutuskehotusten lisäksi ei kysytty aiemmasta painonhallintahistoriasta eikä annettu mitään ohjeita laihduttamiseen.

Lääkärit on vain määrätty papukaijamaisesti jankuttamaan laihduttamisen tärkeydestä mutta mitään konkreettista apua ja neuvoa siihen ei saa. He sanovat myös, että jo 5-10% painonpudotuksella on merkittäviä terveysvaikutuksia mutta sitten kun olet laihtunut yli 10% ja siitä on seurannut terveyskatastrofi, he edelleen jankuttavat, että laihduttaa pitäisi vieläkin. Lähtee vähän pohja pois tältä 5-10% pudotuskehotukselta, kun se ei sitten kuitenkaan riitä, ellet ole sen jälkeen BMI alle 25.

Kaikista eniten pielessä ylipainon hoidossa on se, että kehotetaan laihduttamaan muttei anneta siihen mitään eväitä tai työkaluja. Oletetaan, että kaikkihan nyt tietävät miten laihdutetaan: syö vähemmän, liiku enemmän. Mutta tämähän ohje on oikeasti aivan väärä ja saa ihmiset pikemminkin lihomaan. Omakin ylipainoni ensisijainen syy on ollut vääränlainen laihduttaminen.

Nykymuodossaan lihavuuden hoito menee vähän niin kuin näin:

”Hei sun pitäis nyt opetella toi kiinan kieli.”

”Okei, oisko jotain kurssia tai muuta opetusta”

”Ei ole. Pärjäile! Moi Moooi!”

Kaikki lihavuustutkijat tietävät missä ongelman ydin on, mutta miksi heidän tieto-taitoaan ei edelleenkään saada jalkautettua lääkärikuntaan? Jos on kiire, lääkäreillä voisi olla edes vaikka painonhallintatalon esite (nettipohjainen lihavuustutkijoiden kehittämä painonhallintajärjestelmä, joska löytyy paljon ilmaisia ohjeita mutta varsinaiseen neuvontaan tarvitaan lääkärin lähete).

https://www.terveyskyla.fi/painonhallinta

Itselläni on edelleen refluksin ja IBSin takia ruokarajoitteita, joten saattaa olla, että laihdun niiden takia hiljalleen edelleen. Jos pitäisi alkaa ihan laihduttamalla laihduttamaan, menisi yhtälö niin monimutkaiseksi, että tuskin olisi koulutetulle ravitsemusterapeutillekaan ihan helppo nakki. Siitä huolimatta ravitsemukseen liittyvästä ammattiavusta olisi itselleni ja monelle muullekin hyötyä.

Pelkkä papukaijamainen kehoitus laihduttamiseen on vain todella turhauttavaa, uskon, että se on sitä lääkäreille itselleenkin. He itsekin sanovat nykyään, että heidät on määrätty mainitsemaan ylipainosta kaikille, joilla sitä vähääkään on. En vaan näe, mikä tämän jankutuksen teho todellisuudessa on, kun tilastot kertovat karua kieltään siitä, että kansakunta lihoo edelleen.

Aletaanko niitä hyvän painonhallinnan työkaluja antamaan vasta sitten kun puolet kansasta on jo sairaalloisen lihavia vai eikö koskaan? Jotain pitäisi tapahtua ja pian.

Mainokset

Kehitys alkaa tyytyväisyydestä

Moni ehkä tietää sanonnan ”kehitys loppuu tyytyväisyyteen”. Siinä on ajatuksena, että itseensä ja tekemisiinsä tyytyväinen ei koe enää mitään kehittämisen tarvetta ja jää lepäilemään laakereilleen. Omasta mielestäni kyseinen sanonta on täyttä tuubaa.

Itseensä tyytymätön tai jopa itseään inhoava voi piiskatata itsevihansa vallassa itsestään jonkin aikaa tuloksia mutta usein syyllisyydessä ja negatiivisissa tunteissa kieriskely on henkisesti niin kuluttavaa, että positiivinen kehitys tyssää melko nopeasti. Itseensä tyytymätön harvoin myöskään uskoo itseensä ja omiin voimavaroihinsa.

Sen sijaan itseensä positiivisesti tai edes neutraalisti suhtautuva ajattelee, että olen ihan ok tyyppi ja juuri siksi haluan itselleni hyviä asioita ja pystyn kyllä kehittymään. Itseensä ja omiin voimavaroihinsa uskova tietää, että halutessaan pystyy muuttamaan omaa toimintaansa.

Pitkäjännitteinen elintapojen kohentaminen vaatii kokonaisvaltaista elämänhallintaa ja asennetta, joka kantaa pitkälle, ei vain projektin, kuurin tai muun väliaikaisen toiminnan yli. Itseensä peruspositiivisesti suhtautuvalla riittää sitkeyttä, se ei lopu ensimmäiseen takapakkiin, eikä edes pidempään huonompaan jaksoon.

Tyytyväinen ymmärtää, että vastoinkäymisiä ja muita turhauttavia tilanteita tulee ja menee, ne eivät kestä loputtomiin. ”This too shall pass” ajattelee perustyytyväinen, kun kakka osuu silloin tällöin tuulettimeen.

Kaiken ytimessä on se, että pitää itseään arvokkaana juuri sellaisena kuin on. Perustyytyväinen tietää, ettei hänen tarvitse muuttaa itsessään mitään, etenkään ketään muuta varten. Mutta kun kokee olevansa arvokas ja hyvä sellaisenaan, miksei voisi silti myös kehittää itseään, ihan vaan koska mä voin.

Ei tehdä siitä numeroa

Herkut ja etenkin sokeriset sellaiset jakavat ihmisiä voimakkaasti eri leireihin. Toisen ääripään mielestä sokeri on koviin huumeisiin verrattavissa oleva aine, joka pitäisi lailla kieltää. Toisen ääripään mielestä elämä on nautintoja varten ja näitä nautintoja, kuten sokerisia herkkuja, pitää saada mm. mainostaa rajoituksetta.

Tutkimusten mukaan tähän, kuten moneen muuhunkaan asiaan ei ole yksiselitteistä vastausta. Toisaalta herkkujen demonisointi antaa herkuille kielletyn hedelmän aseman, joka saattaa lisätä niiden houkuttelevuutta entisestään. Toisaalta on myös tutkimusdataa siitä, miten se, että näemme koko ajan ympärillämme kuvia herkuista mm. mainosten muodossa, lisää herkkuhimoa ja aiheuttaa tarpeettomia nälkäsignaaleja.

Tässä ensin Mustajoen näkemys:

http://www.duodecimlehti.fi/lehti/2015/15/duo12373

”Useimmiten ensimmäinen aistihavainto ruuasta on sen näkeminen. Pelkkä näkeminen lisää todennäköisyyttä maittavien ja tiheäenergiaisten ruokien syömiseen (52). Esimerkiksi pöydällä olevasta läpinäkyvästä makeisrasiasta syödään 67 % enemmän kuin läpinäkymättömästä rasiasta (53).

Ruuan näkeminen tuo sen ajatuksiin. Jokaisella kerralla näkeminen ei johda syömiseen, mutta mitä useammin ruokaa ajatellaan, sitä suuremmalla todennäköisyydellä se johtaa syömiseen. Taustalla saattaa olla myös fysiologisia mekanismeja, sillä herkullisen ruuan näkemisen (ja tuoksun) on todettu lisäävän nälän tunnetta ja syljen eritystä (44).”

Ja Fogelholmin näkemys:

https://www.menaiset.fi/artikkeli/hyva-olo/ravinto/professorin-5-teesia-makeanhimosta-sokeri-ei-ole-uusi-tupakka

”– Ravitsemustutkijana minua häiritsee yhden ruoka-aineen demonisointi. Se voi viedä huomion pois kokonaiskuvasta.

Erityisesti Fogelholmia häiritsee, kun sokeri asetetaan samalla viivalle tupakan kanssa.

– Ei sokeri ole uusi tupakka, kuten sanotaan. Tupakka on sellainen myrkky, että niitä ei voi verrata samana päivänäkään. Se on naurettavaa. Jos ihmisellä olisi nämä kaksi vaihtoehtoa, niin ehdottamasti sanoisin, että syö vain sokeria ja jätä tupakka.

Sokeri ei ole terveydelle hyödyllistä, ja suomalaisten pitäisi vähentää sen käyttöä jonkun verran, mutta ei ole järkeä ottaa silmätikuksi yhtä ruoka-ainetta.”

Näiden kahden tutkimuslinjan perusteella voisi päätellä, että kansanterveydellisesti optimaalisinta olisi mahdollisimman neutraali ja kiihkoton suhtautuminen sokeriin ja herkkuihin. Niiden mainonnan rajoittamisesta saattaa olla hyötyä, mutta samalla voisi olla hyödyllistä myös välttää niiden demonisointia.

Joustavaan ja normaaliin ruokasuhteeseen kuuluu se, että herkkuja voi syödä hyvällä omallatunnolla ja nauttien mutta myös se, että niitä ei tarvitse ahmia huonoon oloon asti niin, kuin olisi maailman viimeisimmät herkut kyseessä. Tai varsinkaan niin, että herkuilla täytetään jotain henkistä tyhjiötä, joka vaatisi ihan muunlaista paikkaamista.

Joustavan ja ongelmattoman ruokasuhteen omaava ihminen ei himoitse jatkuvasti herkkuja eikä ajattele niiden syömistä koko ajan vaan hyvin satunnaisesti. Tähän ei tarvita minkäänlaista itsekuria silloin, kun niitä ei vaan yksinkertaisesti tee mieli kohtuutta enempää.

Kun suhde herkkuihin ja sokeriin on neutraali ja kiihkoton, ne eivät aiheuta suurempia tunteita suuntaan jos toiseenkaan, ei niiden syömisestä tai syömättömyydestäkään todennäköisesti muodostu ongelmaa.

Toisaalta ihmiset elävät elämäänsä hyvin eri tavoilla. Jotkut kokevat elävänsä täysillä vain silloin kun menevät ääripäästä toiseen, syvimmästä kuilusta korkeimpaan huippuun. Toiset taas tuntevat mukavimmaksi leppoisan ja turvallisen keskitien. Perisuomalainen ”ei tehrä siitä numeroa” -asenne voi toimia monilla mutta monille se tuntuu siltä, kuin jäisi elämää elämättä. Kukaan ei voi sanoa toisen puolesta, mikä on oikea tai väärä tapa.

Tässä asiassa ei ole yksiä ainoita totuuksia.

TIEDOKSI: BLOGISSA PYÖRIVÄT MAINOKSET EIVÄT OLE BLOGIN LAITTAMIA, EIKÄ BLOGI SAA NIISTÄ RAHAA. PÄINVASTOIN BLOGIN PITÄISI MAKSAA WORDPRESSILLE SAADAKSEEN MAINOKSET POIS JA KOSKA KYSEESSÄ EI OLE KAUPALLINEN BLOGI, NIIDEN POISTOSTA EI OLE AIKOMUSTA MAKSAA WORDPRESSILLE. BLOGI SANOUTUU IRTI KAIKISTA BLOGIN OHESSA OLEVISTA MAINOKSISTA JA NIIDEN VIESTEISTÄ.

Huomauttelu tappaa

Ajauduin hiljattain keskusteluun siitä, onko toisen ihmisen elintavoista huomauttaminen järkevää vai ei. Vastapuoli oli sitä mieltä, että moni ihminen ei huomaa tai tajua huonoja elintapojaan, ellei joku niistä huomauta. Itse olin vahvasti eri mieltä.

Oli sitten kyse päihdeongelmista, lihavuudesta tai mistä tahansa elintapoihin liittyvästä asiasta, uskon, että valtaosa tietää mikä on terveellistä ja mikä ei. Vai tunteeko joku vielä ihmisen, joka ei tietäisi, että tupakointi, alkoholi ja lihavuus ovat terveysriskejä?

Olen sitä mieltä, että elintavoista huomauttelu todennäköisesti vain ajaa syöpön syömään salaa ja juopon juomaan kaappiin. Ja salaa syödessään tai juodessaan tai tupakoidessaan tai vaikkapa heroiinia tykittäessään, ihminen ajautuu entistä kauemmaksi niistä sosiaalisista yhteyksistä, joista olisi hänelle apua.

Väitettäni pidettiin kyynisenä. Minulle se on elämässäni tapahtunutta realismia. Lähestulkoon jokainen suomalainen tuntee jonkun päihdeongelmaisen. Alkoholismi on todella yleistä, nykyään myös lääkeriippuvuudet ja huumeongelmat. Omasta tuttavapiiristäni on löytynyt ja löytyy edelleen näitä kaikkia tapauksia.

Joidenkin kohdalla olen uskonut, että tomera ”herättely” ja suoraan sanominen saa riippuvaisen katsomaan peiliin, tajuamaan ongelmansa ja lopettamaan. Todellisuudessa niin ei ole käynyt vaan käytännössä herättelyni jälkeen, ongelma on vain salattu minulta entistä huolellisemmin ja näin päädytty yhä kauemmas avusta ja ongelman ratkaisusta.

Monet näistä, joita olen itse tai joku muu on herätellyt, on nyt haudassa. Mitään apua herättelystä ei siis ollut, eikä mikään saa näitä ihmisiä enää takaisin. Pahensiko se ongelmaa, vai pitikö vain ennallaan, sitä emme saa koskaan tietää mutta pelkkä ajatuskin siitä, että olen saattanut huomauttelullani pahentaa jonkun ongelmaa tai pahimmassa tapauksessa olla osasyyllinen jonkun kuolemaan, on aika raskas taakka kantaa.

Huomauttelu, liittyi se sitten lihavuuteen, alkoholiin tai mihin tahansa elintapaan, ei ole vain haitallista, se voi jopa tappaa. Jos et halua olla osasyyllinen jonkun kuolemaan, lopeta huomauttelu ja keksi muita keinoja auttaa. Mitä ne keinot ovat: kuuntele, älä huomauttele. Ole läsnä, älä tuomitse. Niin yksinkertaista se on, kunpa olisin itsekin tämän tajunnut ennen kuin oli liian myöhäistä.

Jokainen kuitenkin kuuntelee ja on läsnä omien voimavarojensa puitteissa. Jos läheinen on liian syvällä addiktiossa voi hänen kuuntelunsa viedä kuuntelijan omankin mielenterveyden ja se on liian kova hinta.

 

 

 

 

Mitä teen kun ”repsahdan”?

Repsahdus on sana, jota usein käytetään tilanteesta, jolloin on päätynyt herkuttelemaan enemmän, kuin oli ajatellut. Sanaan liittyy ajatus siitä, että ihmisen tulee pitää itseään ”ruodussa” tai ”niskasta kiinni”. Eli kontrolloida tekemisiään, usein juuri syömisiään ja liikkumisiaan. Repsahdus tapahtuu silloin, kun tämä jatkuva kontrolli pettää. En ole koko sanan suurin fani.

Nyt on iltapäivä ja olen syönyt tänään jo sipsejä, karkkia ja jäätelöä. Mitä asialle pitäisi tehdä? Ennen olisin kierinyt ensin itsesyytöksissä, kuinka itsekuriton paska olenkaan ja sitten olisin painellut paniikkinappulaa, vannonut syömälakon nimiin ja lähtenyt pakkoliikkumaan ja kuluttamaan ylimääräistä energiaa himotreenillä.

Entä nyt? Ensin kartoitan tilanteen: hiilarihimoni on tänään poikkeuksellisen suuri, koska lasten korvatulehdusten takia en ole nukkunut kunnolla moneen päivään ja menkat ovat myös tänään alkamassa. Täysin loogista, ei mitään tekemistä itsekurin kanssa. Itsesyytökset olisivat tässä kohdassa totaalista ajanhukkaa ja söisivät motivaatiota pitkällä tähtäimellä.

Mitä teen? Keep calm and carry on. Koitan pitää loppupäivän ruokarytmin normaalina ja syödä vähintään 500g kasviksia. En lähde näin väsyneenä treenaamaan kovaa, vaan teen korkeintaan pienen palauttavan kävelylenkin tai venyttelen. Järjestän myös lasten hoidon niin, että saan nukuttua edes yhden kokonaisen yön ja hyvin nukutun yön jälkeen syöminenkin normalisoituu, sekä treeni kulkee.

En epäile hetkeäkään, etteikö näin tapahtuisi, koska nälkä- ja kylläisyysmekanismini toimivat nykyään jo melko normaalisti silloin, kun saan nukkua riittävästi. Levänneenä myös treenaaminen on kivaa, ei ikinä pakkopullaa.

Professori Mustajoki totesi jossain hyvin, että itsekuri on kuin lihas, jossain vaiheessa se herpaantuu. Siksi pidemmän päälle ihmisen elintavat eivät voi olla pelkän itsekurin ja kontrolloinnin varassa. On löydettävä tasapaino muilla keinoilla.

On nukuttava riittävästi, saatava stressi inhimilliselle tasolle ja normalisoitava ruokarytmi, jotta nälkä- ja kylläisyysmekanismit alkavat taas toimia, kuten niiden kuuluu. On löydettävä mielekäs tapa liikkua. Kun näin tapahtuu, itsekuria ei juurikaan tarvita vaan terveellinen elämä tapahtuu itsestään ja intuitiivisesti.

Motivaatiota kuitenkin tarvitaan, jotta uneen, stressitasoihin ja muihin kompastuskiviin jaksaa kiinnittää riittävästi huomiota. Itselleni ne ovat jaksaminen ja terveys sekä se, että päätä on tullut näiden asioiden suhteen lyötyä seinään ihan riittävästi yhden elämän tarpeisiin.

On päiviä, jolloin syön huipputerveellisesti ja liikun paljon ja sitten on päiviä, jolloin makaan sohvalla ja syön herkkuja. Sitä kutsutaan tasapainoksi. Sitä kutsutaan myös elämäksi. Kaikilla on oikeus elää itselleen sopivaa elämää.

Rentouttavaa viikonloppua!

Tykkää Heftystä myös Facebookissa:

https://www.facebook.com/Heftytraining/

 

Miksi en laihduta osa 2.

Olen jo muutama vuosi sitten listannut täällä syitä, miksi en laihduta. Osasta aiemman postauksen syistä olen samaa mieltä edelleen, osaa haluan tarkentaa hieman.

Suomalaisen terveydenhuollon virallinen ohjeistus on nimeltään Käypä hoito. Lihavuuden hoidon ohjeistus löytyy kokonaisuudessaan täältä: http://www.kaypahoito.fi/web/kh/suositukset/suositus?id=hoi24010

Poimin Käypä hoidosta muutamia syitä, miksi en laihduta, siitä huolimatta, että BMI:n mukaan en ole normaalipainoinen (BMI alle 25)

A) Käypä hoito linjaa: ”Hoidon tavoitteena on lihavuuteen liittyvien sairauksien hoito ja ehkäisy, johon usein riittää painon pysyvä pieneneminen vähintään 5 %:lla.” Määritellään ensin ”pysyvä painonpudotus”. Se ei ole sitä, että ensin laihdutetaan ja muutaman vuoden päästä ollaan taas yhtä lihavia kuin aina ennenkin. Pysyväksi pudotukseksi määrittelen itse sen, että pudotettu paino on pysynyt poissa vähintään 5 vuotta. Itse olin nykyistä 15% painavampi vuonna 2008, joten täytän Käypä hoidon kriteerin pysyvästä vähintään 5% pudotuksesta.

B) Käypä hoito kertoo: ”Normaalipainon tavoittelu ei useinkaan ole tarpeellista eikä realistista varsinkaan vaikeasti ja sairaalloisen lihavilla.” Tilastojen mukaan 80-95% laihduttaneista lihoo kaiken takaisin, useat korkojen kera. On erittäin todennäköistä, että jos alan väkisin pyrkimään kohti normaalipainoa, päädyn uudestaan samaan jojo-kierteeseen, joka painoni lihavuuteen alunperin johti.

C) Käypä hoito jatkaa: ”Lähes kaikilla on taipumus lihoa vuosien mittaan edelleen. Sen vuoksi varsinkin liikapainoisilla, joilla on suurin riski tulla lihavaksi, on jo painon nousun ja vyötärönympäryksen suurenemisen pysäyttäminen merkittävä tulos”. Painonnousu on omalla kohdallani siis pysäytetty ja paino on kaukana huippulukemistani. Tilastollisesti tämä on merkittävä tulos, johon pystyy vain n. 5-20% laihduttaneista.

D) Käypä hoito kertoo myös kunnon vaikutuksesta seuraavaa: ”Hoikalla huonokuntoisella on suurempi vaara kuolla sydän- ja verisuonisairauksiin kuin liikapainoisella, jolla on hyvä kunto.” Näin ollen parannan mieluummin kuntoani, kuin laihdutan.

E) Laihduttamisen jälkeistä lihomista selittää mm. tässä tutkimuksessa esitelty ”Fat overshooting” -ilmiö https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/25614201 Oman ylipainoni ensisijainen syy on rajut laihdutukset, jotka aloitin jo normaalipainoisena ja niiden jälkeen tapahtuneet fat overshooting -ilmiöt. Olen siis tyyppiesimerkki ihmisestä jonka lihomisen syy on ollut laihduttaminen.

Siinäpä ne oleellisimmat syyt, miksi en laihduta. Itselleni on tällä hetkellä prioriteettinä kuntoutua raskauksien ja synnytysten aiheuttamista kroonisista kivuista ja vammoista. Tämä kuntoutuminen jo pelkästään saattaa kestää vuosia. Tämän lisäksi yritän pitää elintavat sillä tavoin kohtuullisina, jotta uutta lihomista ei tulisi enää tapahtumaan. Tilastojen mukaan sekin on jo saavutus. Jos nämä tavoitteet toteutuvat, olen erittäin tyytyväinen.

Oheinen kuva otettu pari viikkoa sitten. Päälläni on vuonna 2004-2005 ostettuja vaatteita. Tämä on itselleni pysyvän painonhallinnan konkretiaa.

 

 

Riski bisnes

Olen huomannut, että terveyskeskustelussa ei täysin ymmärretä, mitä sana riski tarkoittaa. On fakta, että lihavuuteen liittyy kohonnut riski sairastua. Tämä usein ymmärretään niin, että lihavuus automaattisesti tarkoittaa sairautta. Riski tarkoittaa kuitenkin sitä, että osalle tulee lihavuuden takia terveysongelmia ja osalle ei mitään.

Myös tupakointi on terveysriski, joka saattaa aiheuttaa keuhkosyöpää. Kaikki tupakoitsijat eivät silti sairastu siihen tai mihinkään muuhunkaan tupakointiin liitettyyn sairauteen. Kohonnut riski tarkoittaa ainoastaan sitä, että on todennäköisempää, että sairastuu.

Ihmiset ottavat erilaisia terveyteen liityviä riskejä, yksi tupakoi, toinen juo alkoholia, kolmas syö paljon sokeria, neljäs ottaa liikaa aurinkoa, viides ajaa ilman pyöräilykypärää, kuudes ei käytä autossa turvavyötä, seitsemäs ei harrasta ollenkaan liikuntaa, kahdeksas kävelee heikoilla jäillä ja yhdeksäs punaisia päin. Nämä kaikki ovat riskejä terveydelle ja listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Useimmat näistä riskeistä ovat sellaisia, missä ihminen voi aiheuttaa haittaa vain itselleen. Esim. tupakoinnilla ja alkoholia juomalla saattaa aiheuttaa riskejä myös muille, riippuen vähän paikasta ja tilanteesta. Kännykän näpyttely autolla ajaessa on myös yleistä, vaikka siinä on iso riski tappaa itsensä lisäksi myös muita.

Mutta riski mistä eniten meuhkataan on lihavuus. Sitä jaksetaan kauhistella ja paheksua enemmän kuin mitään muuta riskinottoa. Jos ihminen ottaa terveyteensä kohdistuvia riskejä ajamalla ilman pyöräilykypärää, harva edes noteeraa ja vielä harvempi jaksaa mennä nettiin kauhistelemaan ja paheksumaan asiaa.

Edes tupakoinnista ei kirjoitella samaan sävyyn kuin lihavista. ”Kun menin kaupungille, siellä oli ihmisiä syöpäkääryle huulessa. Kyllä mua niin oksetti, eikö ne yhtään ajattele terveyttään? Jos syöpään sairastuvat, ei ainakaan mun verorahoilla niiden hoitoja maksella. Ne haiseekin niin kuvottavalle ja rumia ovat, ihot harmaita ja kynnet keltaisia. En kyllä panis semmoista tuhkakupille haisevaa luuseria.”

Rajun kuuloista tekstiä, vai mitä? Tällainen retoriikka on kuitenkin ihan tavallista, jopa hyväksyttävää lihavista puhuttaessa. Lihavia pitää ”herätellä”, kun eivät muuten tajua lihavuuttaan. Ja paheksuminen ja kauhisteleminen verhotaan huolestumiseksi. ”Olen niin huolissani lihavien terveydestä”. Oikeasti kyse on vain siitä, että kauhistelemalla ja olemalla ”huolissaan” yhdestä ryhmästä, halutaan asettautua heidän yläpuolelleen ja korostaa omaa erinomaisuuttaan.

Ihmiset ottavat elämässään erilaisia ja eri tasoisia riskejä. Elämä itsessään on riski. Siitä ei ole vielä kukaan selvinnyt hengissä.

Heikot jäät. Se on riski.