Mitä teen kun ”repsahdan”?

Repsahdus on sana, jota usein käytetään tilanteesta, jolloin on päätynyt herkuttelemaan enemmän, kuin oli ajatellut. Sanaan liittyy ajatus siitä, että ihmisen tulee pitää itseään ”ruodussa” tai ”niskasta kiinni”. Eli kontrolloida tekemisiään, usein juuri syömisiään ja liikkumisiaan. Repsahdus tapahtuu silloin, kun tämä jatkuva kontrolli pettää. En ole koko sanan suurin fani.

Nyt on iltapäivä ja olen syönyt tänään jo sipsejä, karkkia ja jäätelöä. Mitä asialle pitäisi tehdä? Ennen olisin kierinyt ensin itsesyytöksissä, kuinka itsekuriton paska olenkaan ja sitten olisin painellut paniikkinappulaa, vannonut syömälakon nimiin ja lähtenyt pakkoliikkumaan ja kuluttamaan ylimääräistä energiaa himotreenillä.

Entä nyt? Ensin kartoitan tilanteen: hiilarihimoni on tänään poikkeuksellisen suuri, koska lasten korvatulehdusten takia en ole nukkunut kunnolla moneen päivään ja menkat ovat myös tänään alkamassa. Täysin loogista, ei mitään tekemistä itsekurin kanssa. Itsesyytökset olisivat tässä kohdassa totaalista ajanhukkaa ja söisivät motivaatiota pitkällä tähtäimellä.

Mitä teen? Keep calm and carry on. Koitan pitää loppupäivän ruokarytmin normaalina ja syödä vähintään 500g kasviksia. En lähde näin väsyneenä treenaamaan kovaa, vaan teen korkeintaan pienen palauttavan kävelylenkin tai venyttelen. Järjestän myös lasten hoidon niin, että saan nukuttua edes yhden kokonaisen yön ja hyvin nukutun yön jälkeen syöminenkin normalisoituu, sekä treeni kulkee.

En epäile hetkeäkään, etteikö näin tapahtuisi, koska nälkä- ja kylläisyysmekanismini toimivat nykyään jo melko normaalisti silloin, kun saan nukkua riittävästi. Levänneenä myös treenaaminen on kivaa, ei ikinä pakkopullaa.

Professori Mustajoki totesi jossain hyvin, että itsekuri on kuin lihas, jossain vaiheessa se herpaantuu. Siksi pidemmän päälle ihmisen elintavat eivät voi olla pelkän itsekurin ja kontrolloinnin varassa. On löydettävä tasapaino muilla keinoilla.

On nukuttava riittävästi, saatava stressi inhimilliselle tasolle ja normalisoitava ruokarytmi, jotta nälkä- ja kylläisyysmekanismit alkavat taas toimia, kuten niiden kuuluu. On löydettävä mielekäs tapa liikkua. Kun näin tapahtuu, itsekuria ei juurikaan tarvita vaan terveellinen elämä tapahtuu itsestään ja intuitiivisesti.

Motivaatiota kuitenkin tarvitaan, jotta uneen, stressitasoihin ja muihin kompastuskiviin jaksaa kiinnittää riittävästi huomiota. Itselleni ne ovat jaksaminen ja terveys sekä se, että päätä on tullut näiden asioiden suhteen lyötyä seinään ihan riittävästi yhden elämän tarpeisiin.

On päiviä, jolloin syön huipputerveellisesti ja liikun paljon ja sitten on päiviä, jolloin makaan sohvalla ja syön herkkuja. Sitä kutsutaan tasapainoksi. Sitä kutsutaan myös elämäksi. Kaikilla on oikeus elää itselleen sopivaa elämää.

Rentouttavaa viikonloppua!

Tykkää Heftystä myös Facebookissa:

https://www.facebook.com/Heftytraining/

 

Mainokset

Miksi en laihduta osa 2.

Olen jo muutama vuosi sitten listannut täällä syitä, miksi en laihduta. Osasta aiemman postauksen syistä olen samaa mieltä edelleen, osaa haluan tarkentaa hieman.

Suomalaisen terveydenhuollon virallinen ohjeistus on nimeltään Käypä hoito. Lihavuuden hoidon ohjeistus löytyy kokonaisuudessaan täältä: http://www.kaypahoito.fi/web/kh/suositukset/suositus?id=hoi24010

Poimin Käypä hoidosta muutamia syitä, miksi en laihduta, siitä huolimatta, että BMI:n mukaan en ole normaalipainoinen (BMI alle 25)

A) Käypä hoito linjaa: ”Hoidon tavoitteena on lihavuuteen liittyvien sairauksien hoito ja ehkäisy, johon usein riittää painon pysyvä pieneneminen vähintään 5 %:lla.” Määritellään ensin ”pysyvä painonpudotus”. Se ei ole sitä, että ensin laihdutetaan ja muutaman vuoden päästä ollaan taas yhtä lihavia kuin aina ennenkin. Pysyväksi pudotukseksi määrittelen itse sen, että pudotettu paino on pysynyt poissa vähintään 5 vuotta. Itse olin nykyistä 15% painavampi vuonna 2008, joten täytän Käypä hoidon kriteerin pysyvästä vähintään 5% pudotuksesta.

B) Käypä hoito kertoo: ”Normaalipainon tavoittelu ei useinkaan ole tarpeellista eikä realistista varsinkaan vaikeasti ja sairaalloisen lihavilla.” Tilastojen mukaan 80-95% laihduttaneista lihoo kaiken takaisin, useat korkojen kera. On erittäin todennäköistä, että jos alan väkisin pyrkimään kohti normaalipainoa, päädyn uudestaan samaan jojo-kierteeseen, joka painoni lihavuuteen alunperin johti.

C) Käypä hoito jatkaa: ”Lähes kaikilla on taipumus lihoa vuosien mittaan edelleen. Sen vuoksi varsinkin liikapainoisilla, joilla on suurin riski tulla lihavaksi, on jo painon nousun ja vyötärönympäryksen suurenemisen pysäyttäminen merkittävä tulos”. Painonnousu on omalla kohdallani siis pysäytetty ja paino on kaukana huippulukemistani. Tilastollisesti tämä on merkittävä tulos, johon pystyy vain n. 5-20% laihduttaneista.

D) Käypä hoito kertoo myös kunnon vaikutuksesta seuraavaa: ”Hoikalla huonokuntoisella on suurempi vaara kuolla sydän- ja verisuonisairauksiin kuin liikapainoisella, jolla on hyvä kunto.” Näin ollen parannan mieluummin kuntoani, kuin laihdutan.

E) Laihduttamisen jälkeistä lihomista selittää mm. tässä tutkimuksessa esitelty ”Fat overshooting” -ilmiö https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/25614201 Oman ylipainoni ensisijainen syy on rajut laihdutukset, jotka aloitin jo normaalipainoisena ja niiden jälkeen tapahtuneet fat overshooting -ilmiöt. Olen siis tyyppiesimerkki ihmisestä jonka lihomisen syy on ollut laihduttaminen.

Siinäpä ne oleellisimmat syyt, miksi en laihduta. Itselleni on tällä hetkellä prioriteettinä kuntoutua raskauksien ja synnytysten aiheuttamista kroonisista kivuista ja vammoista. Tämä kuntoutuminen jo pelkästään saattaa kestää vuosia. Tämän lisäksi yritän pitää elintavat sillä tavoin kohtuullisina, jotta uutta lihomista ei tulisi enää tapahtumaan. Tilastojen mukaan sekin on jo saavutus. Jos nämä tavoitteet toteutuvat, olen erittäin tyytyväinen.

Oheinen kuva otettu pari viikkoa sitten. Päälläni on vuonna 2004-2005 ostettuja vaatteita. Tämä on itselleni pysyvän painonhallinnan konkretiaa.

 

 

Riski bisnes

Olen huomannut, että terveyskeskustelussa ei täysin ymmärretä, mitä sana riski tarkoittaa. On fakta, että lihavuuteen liittyy kohonnut riski sairastua. Tämä usein ymmärretään niin, että lihavuus automaattisesti tarkoittaa sairautta. Riski tarkoittaa kuitenkin sitä, että osalle tulee lihavuuden takia terveysongelmia ja osalle ei mitään.

Myös tupakointi on terveysriski, joka saattaa aiheuttaa keuhkosyöpää. Kaikki tupakoitsijat eivät silti sairastu siihen tai mihinkään muuhunkaan tupakointiin liitettyyn sairauteen. Kohonnut riski tarkoittaa ainoastaan sitä, että on todennäköisempää, että sairastuu.

Ihmiset ottavat erilaisia terveyteen liityviä riskejä, yksi tupakoi, toinen juo alkoholia, kolmas syö paljon sokeria, neljäs ottaa liikaa aurinkoa, viides ajaa ilman pyöräilykypärää, kuudes ei käytä autossa turvavyötä, seitsemäs ei harrasta ollenkaan liikuntaa, kahdeksas kävelee heikoilla jäillä ja yhdeksäs punaisia päin. Nämä kaikki ovat riskejä terveydelle ja listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Useimmat näistä riskeistä ovat sellaisia, missä ihminen voi aiheuttaa haittaa vain itselleen. Esim. tupakoinnilla ja alkoholia juomalla saattaa aiheuttaa riskejä myös muille, riippuen vähän paikasta ja tilanteesta. Kännykän näpyttely autolla ajaessa on myös yleistä, vaikka siinä on iso riski tappaa itsensä lisäksi myös muita.

Mutta riski mistä eniten meuhkataan on lihavuus. Sitä jaksetaan kauhistella ja paheksua enemmän kuin mitään muuta riskinottoa. Jos ihminen ottaa terveyteensä kohdistuvia riskejä ajamalla ilman pyöräilykypärää, harva edes noteeraa ja vielä harvempi jaksaa mennä nettiin kauhistelemaan ja paheksumaan asiaa.

Edes tupakoinnista ei kirjoitella samaan sävyyn kuin lihavista. ”Kun menin kaupungille, siellä oli ihmisiä syöpäkääryle huulessa. Kyllä mua niin oksetti, eikö ne yhtään ajattele terveyttään? Jos syöpään sairastuvat, ei ainakaan mun verorahoilla niiden hoitoja maksella. Ne haiseekin niin kuvottavalle ja rumia ovat, ihot harmaita ja kynnet keltaisia. En kyllä panis semmoista tuhkakupille haisevaa luuseria.”

Rajun kuuloista tekstiä, vai mitä? Tällainen retoriikka on kuitenkin ihan tavallista, jopa hyväksyttävää lihavista puhuttaessa. Lihavia pitää ”herätellä”, kun eivät muuten tajua lihavuuttaan. Ja paheksuminen ja kauhisteleminen verhotaan huolestumiseksi. ”Olen niin huolissani lihavien terveydestä”. Oikeasti kyse on vain siitä, että kauhistelemalla ja olemalla ”huolissaan” yhdestä ryhmästä, halutaan asettautua heidän yläpuolelleen ja korostaa omaa erinomaisuuttaan.

Ihmiset ottavat elämässään erilaisia ja eri tasoisia riskejä. Elämä itsessään on riski. Siitä ei ole vielä kukaan selvinnyt hengissä.

Heikot jäät. Se on riski.

Jojoilua vai luonnollista painonvaihtelua?

Kaikki painonvaihtelu ei ole jojoilua. Jojoilulla tarkoitetaan nimenomaan jojo-laihduttamista, eli sitä, että pudotetaan, usein tiukalla laihdutuskuurilla tietty määrä kiloja ja sitten jollain aikavälillä saadaan kaikki kilot takaisin, usein korkojen kera.

Tilastojen kertoma karu totuus on, että 80-90% painonpudotuksesta on jojo-laihduttamista, koska vain hyvin pieni prosentti painonpudotuksesta on pysyvää. Yleensä tulokset eivät pysy edes vuotta.

Muista syistä tapahtuva painonvaihtelu ei ole jojottamista, ei silloinkaan vaikka vaihtelu olisi useita kymmeniä kiloja. Ihminen voi esimerkiksi erilaisten sairauksien takia lihoa tai laihtua kymmeniä kiloja, ilman, että olisi tarkoituksella laihdutettu.

Painonvaihtelua voi aiheuttaa lukuisat eri syyt. On täysin luonnollista, että on eri painossa:

  • Aamulla ja illalla
  • Talvella ja kesällä
  • Ennen kuukautisia, kuukautisten aikana ja kuukautisten jälkeen
  • Ennen ateriaa ja aterian jälkeen
  • Ennen treenejä ja treenien jälkeen
  • Ennen imetystä, imettäessä ja imetyksen loputtua
  • Ennen sairastamista, sairastaessa ja sairastamisen jälkeen
  • Ennen lääkitystä, lääkityksen aikana ja lääkityksen jälkeen
  • Ja niin edelleen…

Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Painonvaihtelu on normaalia ja kuuluu elämään. Kehoa voi turvottaa tilapäisesti todella monet asiat, eikä silloin ole aina kyse lihomisesta. Esimerkiksi nainen saattaa näyttää yhdeksännellä kuulla raskaana olevalta esimerkiksi. ärtyvän suolen oireyhtymän, refluksin tai vaikka vatsalihasten erkauman takia. Syitä voi olla lukuisia muitakin.

Tämän takia pidän vaakaa täysin turhana kapistuksena. Se ei kerro onko kyseessä laihtuminen, lihominen vai luonnollinen painonvaihtelu. Asia selviää vain elintapojaan seuraamalla.

Linkitin Heftyn Facebook-sivuillekin YLE:n lanseeraaman hyvinvointi-indeksin:

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/12/19/painoindeksi-romukoppaan-nyt-tulee-hyvinvointi-indeksi

Moni muukin taho on aiemmin jo laatinut erilaisia hyvinvointi-indeksejä mutta toivon todella, että YLE lyö tammikuussa alkavan ohjelmansa ”Vaakakapina” avulla ajatuksen läpi niin koko kansaan, kuin erityisesti terveydenhuoltoonkin.

Jos elintapoja seuraamalla selviää esimerkiksi, että aina talvisin tulee syötyä enemmän ja liikuttua vähemmän kuin kesällä ja on siksi joka talvi yhden vaatekoon isompi kuin kesällä, ei ole välttämättä syytä huoleen. Jos joka kesä se talven isompi vaatekoko vaihtuu taas pienemmäksi, pysyy pitkän aikavälin paino kuitenkin samana, vaihtelusta huolimatta.

Tällöin syksyisin tapahtuva painonnousu on luonnollista painonvaihtelua, ei lihomista, eikä edes jojottamista, ellei siihen liity tarkoituksellinen laihdutuskuuri. Pitkäjännitteistä painonhallintaakin voi harrastaa näin.

Ero jojo-laihduttamisen ja painonvaihtelun välillä on toiminnan pakonomaisuudessa ja kontrolloinnissa. Jos kesäisin yksinkertaisesti kevyempi ruoka maistuu paremmin ja ulkona tulee liikuttua enemmän, ei kyse ole silloin laihduttamisesta, eikä jojoilusta.

Kun tiedostaa painonvaihtelunsa syyt, ei asiasta tarvitse ottaa niin valtavaa stressiä. Kun seuraa elintapojaan, on helpompi huomata, milloin vaatteet kiristävät nesteturvotuksen tai vaikkapa ilmavaivojen takia, milloin varsinaisen lihomisen takia.

Vaikka syynä olisikin elintavoista johtuva rasvamassan kertyminen, ei silloinkaan ole syytä alkaa painelemaan paniikkinappulaa ja alkaa hampaat irvessä laihdutuskuurille. Elintapojensa ja kokonaisvaltaisen hyvinvointinsa kartoittaminen kyllä johtaa lopulta sylttytehtaalle. On paljon järkevämpää puuttua ongelman alkuperäisiin syihin kuin seurauksiin. Syyt saattavat olla unenpuutteessa, stressissä, itsetunnossa tai monessa muussa asiassa. Kilot ovat vain seurausta.

Vuosi vaihtuu ja on taas aika lupauksille. Haastan sinut lupaamaan, että ei mennä enää puuhun peppu edellä ja hyvinvoinnissa kiinnitetään jatkossa huomio kokonaisuuteen ja syihin, ei seurauksiin. Vain siten pääsemme kohti tasapainoisempaa elämää ja hyvinvointia.

Lempeää joulunodotusta!

2013-12-13-0701

 

 

 

Mitä lääkärit tekevät väärin

Terveydenhuollossa olisi todellakin parantamisen varaa monessakin suhteessa mutta etenkin ruokavalioon ja ravitsemukseen liittyvä tieto ja hoito on pahasti retuperällä.

Moni ylipainoinen kertoo, että kävi lääkärillä minkä vaivan takia tahansa, lääkäri käskee laihduttamaan, vaikka painolla ei olisi mitään tekemistä kyseisen vaivan takia. Itse en ole tätä kokenut, vaikka olen ollut 13 vuotta ylipainoinen.

Mutta lääkäri on kyllä ehdottanut laihduttamista vaivaan, johon sillä todistettavasti on apua. Omalla kohdallani vaiva oli kuitenkin myös silloin, kun olin hyvin hoikka ja toisaalta taas silloin, kun olin nykyistä pari kiloa painavampi, kyseistä vaivaa ei ollut niin pahana kuin nyt. Itselläni vaiva ei siis korreloi suoraan painon kanssa.

Mutta ruokavalion kanssa korreloi. Vaivani on krooninen refluksi. Se on synnynnäinen ja rakenteellinen, sen suhteen asialle on aika vähän tehtävissä mutta ruokavaliolla voi joko lisätä tai vähentää oireita. Minun oireeni pysyvät siedettävänä, kun syön maitotuotteita kuten jogurttia, rahkaa tai vaniljajäätelöä (suklaajäätelö tai suklaa missään muussakaan muodossa ei sovi). Iso osa kasviksista ja hedelmistä aiheuttaa tällä hetkellä pahoja oireita, kuten myös rasvainen kala, pähkinät, avokado ja omega3 kapselit. Eli suunnilleen kaikki terveellinen ruoka aiheuttaa tällä hetkellä kipua. Näissä on refluksikkojen kesken hyvin paljon yksilöllisiä eroja.

Se, että lääkäri vain ylimalkaisesti ehdottaa laihduttamista, antamatta mitään konkreettisia ohjeita siihen tai antamatta edes lähetettä ravitsemusterapeutille, jonka kanssa voisimme käydä läpi kinkkistä tilannettani ja ruokavaliotani, ei auta mitään eikä ketään. Jos asialle ei terveydenhuollossa voida tehdä mitään, miksi ottaa sitä edes puheeksi vastaanotolla?

Refluksini on synnynnäinen ja olen kärsinyt sen oireista n.20 vuotta, myös hoikkana. Olen saanut pidettyä sen kohtuullisesti aisoissa ruokavalion avulla mutta edellisten synnytysten (ja sen seurauksensa saatujen antibioottikuurien) jälkeen, sekään ei ole enää auttanut vaan oireet ovat räjähtäneet viimeisen puolen vuoden aikana käsiin.

Tunnen hyvin ruokavalion, jota vaivaani virallisissa lähteissä suositellaan, mutta nyt tilanteeni vaatisi erikoisosaamista. Lääkärikin totesi, että omahoitoni on hyvää ja mitään muuta ei ole enää tehtävissä paitsi se laihduttaminen. Kuitenkin laihduttaminen jo muutenkin rajoitetun ruokavalioni kanssa on erittäin haastavaa. Se on haastavaa silloinkin, kun mitään rajoituksia ei ole.

Valtaosa laihdutuksista epäonnistuu. 80% laihduttaneista lihoo kaiken takaisin vuodessa. Kyllä VUODESSA. Mitä tapahtuu lopuille 20%lle? Hekin ennemmin tai myöhemmin lihovat kaiken takaisin, useimmat korkojen kera. Vain pienen pieni prosentti pitää laihdutetut kilot pois hautaan asti. He ovat säännön vahvistavia poikkeuksia.

Onko millään muulla hoidolla niin huonoa hoitovastetta kuin lahduttamisella? Ja miksi näin huonoa, tehotonta tai jopa haitallista hoitoa kenellekään edes suositellaan? Etenkin kun monen ihmisen lihominen on saanut alkunsa nimenomaan toistuvasta laihduttamisesta.

Omassa ja monen muun tapauksessa ruokavaliomuutos ja liikunnan lisääminen auttaa. Ne auttavat, vaikkei laihtuisi grammaakaan. Miksei korosteta tätä? Omat elintapani ovat melko hyvät jo nyt, en juo enkä polta, eikä ruokavalioni ole aivan retuperällä. Siinä on silti parannettavaa ja hiottavaa.

Pitäisi myös päästä liikkumaan enemmän, mikä on selän takia tällä hetkellä vaikeaa. Ja kirsikkana kakun päällä: pitäisi saada nukkua. Itse en ole nukkunut kunnolla kolmeen vuoteen, johtuen osittain selästä, osittain pienistä lapsista ja hyvin isolta osalta pahentuneesta refluksista.

Yölliset kipukohtaukset saattavat kestää nykyään 4-10h ja niihin ei auta mikään lääke, niksi tai toimenpide, joita refluksikoille suositellaan (oikeasti tekisi mieleni motata jokaista, joka tulee sössöttämään itsestäänselvyyksiä sängyn päädyn nostamisesta tms. kai mä ne nyt tiedän, kun olen tätä koko ikäni sairastanut.)

Miten kukaan, joka ei ole nukkunut kolmeen vuoteen, pystyy tsemppaamaan ruokavalion ja liikunnan suhteen? Nukkuminen tulee kuntoon sitten, kun lapset ovat isompia ja kivut eivät pidä öitä hereillä. Olen siis melkoisessa noidankehässä. En nuku, koska kivut ja kivuille ei jaksa tehdä tarpeeksi, koska en nuku.

Sitkeänä sissinä en tästä toki lannistu ja elämä velvollisuuksineen hoidetaan kuten aina ennenkin. Olen niitä ihmisiä, joka seisoo vaikka tikun nokassa ja hoitaa homman kotiin niin työn, kuin perheenkin osalta, vaikka olisi pää kainalossa.

Mitä olen nyt tehnyt? Vakiojuttujen lisäksi olen alkanut pitämään ruoka- ja oirepäiväkirjaa. Olen tarkentanut oirepäiväkirjan perusteella ruokavaliota. Mutta en laihduta, mikäli sillä tarkoitetaan vaa’alla käymistä ja makroravinteiden / kalorien laskemista tai vartalon mittojen mittaamista. Siihen en ryhdy. Se on aivan turhaa ja johtaisi vain isompiin ongelmiin painon jojotteluineen.

Miksi lääkäri ei antanut konkreettisia ohjeita, vaikkapa juuri ruoka- ja oirepäiväkirjan pitämistä? Tai kysynyt, pidänkö sellaista jo. Varmaankin siksi, että lääkäri ei ole ravitsemusterapeutti, eikä yleislääkäri edes koulutuksensa puolesta tiedä ravitsemuksesta ja ruokavaliosta samalla tavalla, kuin ravitsemusterapeutti. Kun jonkun alan tai alueen osaamista ei ole, miksi lähteä edes kommentoimaan tai neuvomaan jotain ylimalkaista? Ihan sama olisi sitten vaan sanoa, että hei tsemppiä sulle, jos ei ole mitään relevanttia ja konkreettista annettavaa.

En menetä silti toivoani. Koitan pienin askelin saada terveyteni kuntoon ja olen kiitollinen niistä harvoista, edes kohtuullisesti nukutusta, kivuttomasta yöstä. Kaikki eivät silti ole niin sitkeitä, sisukkaita ja omatoimisia. Silloin voi olla vaikeaa, ellei jopa mahdotonta nähdä valoa tunnelin päässä.

IMG_5814

 

 

 

 

Lihavuuden ihannointi

Säännöllisin väliajoin fitnessblogeissa ihmetellään, miksi jotkut fanittavat lihavia ihmisiä, esim. plus-koon malleja tai muita lihavia julkkiksia. Heidän mielestään lihavien ihmisten fanittaminen tarkoittaa sitä, että ihannoidaan epäterveellisiä elämäntapoja.

Itse en näe asiaa näin. Mielestäni ihmiset näissä tapauksissa pääsääntöisesti ihannoivat lihavan ihmisen itsetuntoa, asennetta, tyyliä tai jotain muuta kuin itse lihavuutta. Toki joukossa voi olla ihmisiä, jotka ihannoivat epäterveellisiä elämäntapoja tai itse lihavuuttakin, meitä on moneen junaan, joku voi ihannoita tupakointia tai huumeidenkäyttöäkin mutta harvemmin onneksi.

Tämä on vähän sama asia kuin väittäisi, että kaikki, jotka tykkäävät Snoop Dogin musiikista, kannattavat ja ihannoivat huumeidenkäyttöä. Itse näen asian niin, että voi ihan hyvin tykätä ko. artistin musiikista ja persoonasta, vaikkei olisikaan tämän kanssa samaa mieltä huumeidenkäytöstä.

Itse plus-kokoisena kannustan ihmisiä terveellisiin elämäntapoihin, vaikken niitä itse aina noudattaisikaan. Vaikka itselläni ei ole ylipainon aiheuttamia sairauksia, joku muu voisi minun elintavoillani sairastua vakavastikin, joten en mainosta sellaisia asioita, joista voisi olla jollekin haittaa. Liikunnan puolella olen yrittänyt antaa positiivista esimerkkiä siihen, että liikkuminen kannattaa aina ja että ylipainoinenkin voi saavuttaa varsin hyvän kunnon.

Ravintoneuvoja sen sijaan en anna, koska omat ruokailutottumukseni eivät ole niin moitteettomat, että olisin oikea henkilö siihen. Ei ne nyt mitenkään katastrofaalisetkaan ole, en esimerkiksi ole mikään roskaruuan tai karkin ystävä vaan pikemminkin laadukkaan ruuan ystävä ja kulinaristi. Mutta myös gourmet-ruuassa voi olla välillä liikaa rasvaa tai sokeria, joiden kanssa pitäisi terveyden vuoksi olla tarkempana kuin mitä itse olen.

Tiedostan toki riskit, kuten kuka tahansa muukin joka punnitsee nautinnon ja sen aiheuttaman riskin välistä suhdetta vaakakupeissaan. Jokainen aikuinen ihminen on kuitenkin itse vastuussa terveydestään ja päättää, mitä elämällään tekee. En arvostele tai tuomitse myöskään tupakoitsijoita vaikken itse poltakaan, niin kauan kun kukaan ei oman nenäni eteen tule savuttamaan esim. kesken ruokailuhetkeni, minulle on ihan sama kuinka paljon joku haluaa omia keuhkojaan tervata.

En myöskään koe, että julkisella paikalla tupakoiva ihminen mainostaisi epäterveellistä tapaansa tai hakisi sille erityistä hyväksyntää. Tupakoitsija voi kuitenkin muuten olla mainio tyyppi ja keskityn diggailemaan sitä puolta mieluummin, kuin käyttäisin energiaani hänen huonon elintapansa arvostelemiseen tai paheksumiseen.

Sama logiikka pätee mielestäni myös lihavien julkkisten/blogistien/mallien/mediapersoonien fanittamiseen. Näen, että siinä ihannoidaan ihmistä itsessään, persoonaa ja muita ominaisuuksia, ennemmin kuin ihmisen lihavuutta tai elintapoja. Ihminen ei ole vai ulkomuotonsa tai elintapojensa summa, meissä jokaisessa on niin paljon muitakin puolia, mistä tykätä.

Esteettiset mieltymykset ovat myös hyvin moninaisia. Kaikki eivät innostu yleisistä kauneuskäsityksistä vaan hyvin monenlaiselle ulkonäkötyypille löytyy faninsa. Niin myös lihaville. Kauneuden voi käsittää hyvin monilla eri tavoilla, eikä sekään välttämättä liity mitenkään siihen, mitä mieltä on jonkun elintavoista.

Kuva ei liity tapaukseen.

IMG_0875

 

 

Holhoaminen vs. aito välittäminen

Edellisen postauksen aiheesta kimposi muutama uusi ajatus. Jos kaverin ylipainosta, alkoholinkäytöstä tai mistä tahansa terveysriskistä huolestuminen ei ole ok, miten sitten voi osoittaa välittävänsä, jos ihan aidosti kokee, että huolelle on aihetta?

Monen mielestä herättely, ravistelu, kissan pöydälle nostaminen ja ”suoraan sanominen” ovat välittämistä silloinkin, kun herättelyn kohde ei itse ole kysynyt keneltäkään mielipidettä asioihinsa. Minusta nuo eivät ole välittäistä. Ne ovat holhoamista.

Ei kai länsimaissa kukaan aikuinen, täyspäinen ihminen voi elää niin tynnyrissä, ettei olisi koskaan kuullut tupakoinnin, ylipainon, alkoholin tai vaikkapa solariumin aiheuttamista terveysriskeistä. Kyllä valtaosa tietää. Jos joku ei suoraan kysy mielipidettä koskien henkilökohtaista terveysasiaansa, sitä ei tarvitse kertoa.

Itse en esimerkiksi polta mutta ei tulisi mieleenikään mennä tupakoiville ystävilleni paasaamaan tupakoinnin vaaroista ”välittämisen” nimissä. Lähden siitä oletuksesta, että he ovat aikuisia ihmisiä ja tietävät tasan tarkkaan kuinka epäterveellistä tupakointi on, ei minun sitä tarvitse heille kertoa.

Tupakointi on terveysriski ja jokainen aikuinen saa riskeerata oman terveytensä, kuten huvittaa, niin kauan, kun sillä ei aiheuta vahinkoa kenellekään muulle. Toisen aikuisen  ihmisen terveys ei vain yksinkertaisesti ole minun asiani.

Jokainen terveydellisen riskin ottaja punnitsee riskin ja nautinnon välistä suhdetta, millaisen riskin arvoista mikäkin nautinto on. Joku ihan aidosti voi haluta elää mieluummin lyhyen ja epäterveellisen elämän ”paheistaan” nauttien, kuin pitkän ja terveellisen elämän. Se on henkilökohtainen valinta. Kaikille terveys itsessään ei ole samanlainen arvo, sekin pitää hyväksyä.

Jos kuitenkin vaikuttaa siltä, että joku ystävä haluaisi tukea elintapojensa muutokseen, muttei osaa sanoa sitä ääneen, pyrkisin siihen, etten omalla toiminnallani ainakaan edesauttaisi epätoivottua toimintaa. Esimerkiksi:

-Päihderiippuvainen ystävä soittaa perjantaina ja pyytää baariin. Sanon, että mitä jos mentäisiinkin mieluummin leffaan.

-Ylipainoinen ystävä valittelee, kun ei tule liikuttua, pirautan ja pyydän lenkille/salille/tanssitunnille.

-Tupakoiva kaveri kertoo, että haluaa lopettaa polttamisen. Sanon, että hienoa ja esitän lisäkysymyksiä lopettamistavasta. Kohta kaveri pohtii jo riippuvuuden taustojen syitä monelta kantilta. Minä kuuntelen.

Kuuntelen enemmän, kuin tyrkytän omia mielipiteitäni, koska uskon, että siten autan kaveriani parhaiten. Se, että toinen kertoo ääneen asiastaan, auttaa häntä itse prosessoimaan asiaa omassa päässään, aina minun ei tarvitse niin paljon edes tuputtaa omia ajatuksiani. Kuuntelemisen voima on arvaamattoman suuri.

Pitää tuntea ystävä/läheinen aika hyvin, jotta tietää miten ja mistä asioista voi puhua. Jotkut läheiset voivat sanoa asioita melko suoraankin, jos on ihan varma siitä, että tuntee toisen rajat. Ne pitää tuntea todella hyvin, koska muuten suoraan sanominen on vain välittämiseksi verhottua ilkeilyä ja pätemistä.

Jos mistään noista ideoista ei ole apua ystävän tilanteeseen, voi hyvällä omallatunnolla nostaa kädet pystyyn, koska ainakin on yritetty. Tuon enempää ei kenenkään tarvitse ystävänsä tai aikuisen perheenjäsenensä terveysasioihin puuttua. Viimekädessä ratkaisun on jokaisen tehtävä itse ja silloin, kun se tehdään, voi kannustaa, tsemppata ja myötäelää niin paljon, kuin vain pystyy.

Tsekkaa myös loistava video, jossa Brené Brown selittää empatian ja sympatian eroa. Video oli itselleni todella valaiseva. Empatia on sitä, että ollaan ja myötäeletään toisen kanssa samalla tasolla. Holhoaminen ja päteminen eivät ole sitä. Ne eivät ole edes sympatiaa. Holhoaja asettaa itsensä toisen yläpuolelle ja se ei ole hedelmällinen tai tasavertainen asetelma millään tapaa. Lapsia holhotaan, ei tosia aikuisia.

IMG_2242