Ennen ja jälkeen

Wau mikä upea muutos! Hän sankarilaihdutti kymmeniä kiloja! Katso ennen ja jälkeen -kuvat. Näitä on lehdet pullollaan. Hienoa kaikille, jotka ovat onnistuneet elämäntapamuuutoksessa mutta itse odotan vielä sitä päivää, kun otsikot olisivat hieman erilaisia.

84% laihduttaneista lihoo kaiken takaisin kahdessa vuodessa, 94% vähän pidemmässä ajassa. Lähes kaikki siis. Oikeasti uutisoimisen arvoista olisi se, jos joku saa pidettyä pudotetut kilot pois 10 vuotta tai yli. Siihen pystyy vain muutama prosentti ihmisistä. Se on harvinaisuudessaan osastoa yksisarviset ja muut satuolennot.

Missä siis otsikot: ”Hän on edelleen samassa painossa!”

Pakko hieman paukutella henkseleitä tässä siitä, että itsehän kuulun tähän yksisarvis-osastoon. Noin 10 vuotta sitten elopainoa oli noin 10% enemmän kuin nyt. Ja tässä välissä olen synnyttänyt kahdesti. Raskaus ja imetykset aiheuttivat jonkin verran painonvaihtelua mutta nyt kun viimeinenkin imetys on lopetettu pari kuukautta sitten, olen ihan samoissa lukemissa, kuin ennen näitä raskauksia.

Mitään en ole tehnyt asian eteen. En ole laihduttanut, en ottanut itseäni niskasta kiinni, en harjoittanut itsekuria tai mitään muutakaan vastaavaa. Syön silloin kun on nälkä ja liikun lähinnä nostelemalla herroja 11kg ja 14kg. Sitä tulee toki tehtyä aika paljon ja päivittäin.

Ihmisiä tuntuu kiinnostavan muutos. Mitä painoon tulee, ei väliä kumpaan suuntaan se on liikkunut, mitä isompi muutos, sitä enemmän ihmisiä kiinnostaa. Tässä suhteessa kirjoitan varmaan maailman epäkiinnostavinta blogia. Mikään ei muutu, varsinkaan paino. Eikä tarvitsekaan. Mulle riittää se, että pudotettu 10% pysyy poissa, hautaan asti. Jos näin ei käy, sekään ei ole maailmanloppu.

Tässäpä näitä sensaatiomaisia ”ennen ja jälkeen” -kuvia.Kaksi on otettu 2013 ennen raskauksia, yksi 2014 synnytyksen jälkeen ja yksi tänään. En kerro missä järjestyksessä kuvat ovat. Saa arvailla.

Yhdellä kuvista osallistuin myös Vaakakapinan #lupanäkyä haasteeseen. Koska meillä kaikilla on lupa näkyä uimapuvussa rannoilla myös selluliitteinemme, makkaroinemme ja raskausarpinemme.

Hauskaa juhannusta!

 

 

 

Ihana nainen -kuvaukset

Mut pyydettiin tässä keväällä Ihana nainen -kuvauksiin. http://ihananainen.fi/

Idea kuvauksissa on se, että paikalle saavutaan omassa normilookissa ja sen jälkeen ammattimeikkaaja/kampaaja loihtii sinulle kaksi upeaa tyyliä, jotka ammattikuvaaja kuvaa studiossa.

Esitin toiveen, että haluaisin ensimmäisen tyylini olevan sellainen, jonka voisin laittaa profiilikuvaksi vaikka Linkediniin. Asiallinen mutta sellainen, joka tuo oman persoonani esiin. Laitettuna ja hyvässä studiovalaistuksessa ammattilaisten käsissä jokaisesta saa hyviä kuvia.

Tässä ensimmäinen tyyli.

Toisen tyylin halusin olevan jotain aivan muuta. Ihana nainen -konseptiin kuuluu yleensä kauniit kuvat, joissa  kuvattava stailataan tylleillä ja upeilla koruilla. Koska kyseinen tyyli ei ole oma juttuni, kysyin, voidaanko mulle tehdä aivan överi look. Soul diiva meets drag queen. Ja kyllähän se onnistui. Asu löytyi omasta kaapistani ja muuten tyyli laitettiin kasaan paikan päällä. Ja tyylistä tuli täsmälleen sitä, mitä olin toivonut: perinteisiä kauneuskäsityksiä rikkovaa, hulluttelevaa tyyliä.

Suosittelen lämpimästi Ihana nainen -elämystä jokaiselle, etenkin jos on yhtään kamerakammoinen tai kokee aina epäonnistuvansa kuvissa. Näissä kuvauksissa onnistuu varmasti ja on myös mahdollista kokeilla jotain sellaista tyyliä, mitä ei ole koskaan aiemmin kehdannut kokeilla.

Ihanat ammattikuvaajat Mikku Merimaa ja Niina Stolt saavat jokaisen rentoutumaan kameran edessä ja auttavat kuvattavaa päästämään sisäisen valokuvamallinsa vapaaksi.

 

Kauhistelu on suurin terveysriski

Kaikki olemme nähneet kirkuvia otsikoita siitä kuinka paljon ihmisiä kuolee päihteisiin, lihavuuteen tai milloin mihinkin ongelmaan. On myös häkellyttävän yleistä ruotia toisten ihmisten painoa, ruokailu- tai juomatottumuksia. Myös ihmiset itse nimittelevät itseään mitä rujoimmilla ilmaisuilla aina läskikasasta luuseriin, laiskuriin tai mätisäkkiin.

Kaikki tämä nimittely ja kauhistelu on niin yleistä, että emme edes noteeraa sitä tai pidä mitenkään erikoisena. Joskus jopa ajattelemme, että ihminen, jolla on joku ongelma, täytyy ”ravistella” huomaamaan totuus. Kuvittelemme, että autamme ihmistä pakottamalla hänet ”katsomaan peiliin” ja olemalla heille ”rehellisiä”.

Viimeisimpien tutkimusten mukaan kauhistelu ja negatiiviset asenteet aiheuttavat terveyshaittoja. Mitä enemmän jotain asiaa demonisoidaan, sitä suurempi ongelma siitä tulee. Tulipa kauhistelu sitten yhteiskunnan, median tai ihmisen itsensä puolelta, se on haitallista joka tapauksessa.

Itse ongelma voi olla mitä tahansa ylipainosta erilaisiin riippuvuuksiin, lopputulos on aina sama. Kauhistelu pahentaa ongelmaa. Ohessa tutkimusdataa mm. siitä miten esimerkiksi lihavuuteen liittyvät negatiiviset asenteet aiheuttavat lihavalle stigman, joka ihan fyysisesti ja mitattavasti huonontaa terveyttä.

http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1002/oby.21716/abstract

Media luo mielikuvaa lihavista makkaravuoria ja roskaruoka-annoksia ahmivina sohvaperunoina, jotka kuolevat lihavuuden aiheuttamiin sairauksiin hetkenä minä hyvänsä. Takavuosina Helsingin Sanomilla oli juttusarja tai kampanja nimeltään läskisota. Silloin keksittiin toinen toistaan rajumpia otsikoita siitä, miten lihavat tekevät kovasti töitä pysyäkseen lihavina.

http://www.hs.fi/kuukausiliite/art-2000002659105.html

Paitsi otsikko, myös jutun kalorilaskelmat olivat harhaanjohtavia ja lihavuutta tarkoituksellisesti demonisoivia. En edelleenkään ymmärrä, miten lihavuuteen yleensä ymmärtäväisesti suhtautuva professori Mustajoki oltiin saatu juttuun poseeraamaan makkarakasojen äärelle.

Kirjoitin jo tuolloin kyseisestä lehtijutusta postauksen.

https://heftytraining.wordpress.com/?s=n%C3%A4in+meit%C3%A4+huijataan&submit=Haku

Hesarin läskisota on hiljalleen hiipunut ja lihavuuteen liittyvien juttujen kulma ei ole enää ollenkaan niin syyllistävä tai raflaava, kuin takavuosina. Mitään hyötyä kauhistelusta ei ollut. Suomalaisten lihavuus ei kääntynyt kirjoittelun ansiosta laskuun. Pahaa oloa se varmasti lisäsi. Hesari syyllistyi jutuillaan suoranaiseen shamingiin.

En tarkoita sitä, että lihavuutta tulisi alkaa ihannoimaan yhtään sen enempää kuin mitään muutakaan olomuotoa. Neutraali suhtautuminen riittää. Toki neutraalilla otsikoinnilla ei klikkauksia kerätä. Jos halutaan ihannoida jotain, ihannoidaan hyvää oloa ja terveyttä, terveellistä syömistä ja liikkumista. Jokaista pientäkin tekoa terveyden ja hyvinvoinnin eteen.

Positiivisuudella ja kannustamisella on paljon suurempi voima kuin kauhistelulla. Seuraavan kerran kun tekee mieli ”herätellä” jotakuta ongelmansa suhteen tai sättiä itseä itsekurin puutteesta, koita vaihteeksi ihan toista kulmaa: empatiaa.

2015-01-10-4220

 

MindBodyBullshit

Ei ole ihme, että ihmiset ovat niin hukassa terveyteen ja painonhallintaan liittyvien asioiden kanssa, koska niihin liittyviä uskomuksia ja myyttejä on helpompi löytää netistä kuin oikeaa tietoa. Tasaisin väliajoin blogeissa ja terveyssivustoilla kiertää joku kikkakolmonen, joka muka pelastaa ihmisen terveyden ja tekee hoikaksi. Milloin se ihmeaine on etikka, milloin sitruuna.

Näitä juttuja linkitetään usein myös suomalaisille uutissivuistoille, kuten MTV3 tai iltalehtien nettiportaaleihin. Monet olettavat, että näillä sivustoilla väitetyt tai linkitetyt asiat on jotenkin tarkistettu ja siksi luotettavaa tietoa. Näin ei kuitenkaan ole.

Tässä mm. hauska esimerkki siitä, miten tiedetoimittaja huijasi mediaa ja ihmisiä uskomaan, että suklaa laihduttaa.

http://www.hs.fi/ruoka/a1432783547100

Nykypäivänä joissakin kouluissa opetetaan lähdekritiikkiä, mikä onkin internetsukupolvelle oleellinen taito. Olisi toki muillekin mutta valitettavasti valtaosa ei erota humpuukia tai suoranaisia valheita validista tiedosta. Tämän voi havaita jo vaikka MV-lehden suosiosta.

Lähdekritiikki ei ole aina helppoa niillekään, jotka sen luulevat osaavansa. Esimerkiksi pelkkä lääkärin ammatti ei kerro välttämättä kovin suuresta asiantuntijuudesta ravitsemuksen suhteen. Lääkäreiden ravitsemukseen liittyvät opinnot kun ovat melko kapeat verrattuna ravitsemustieteilijöiden koulutukseen.

Uskomuksista voi silti olla ihmisille konkreettista apua. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus ja mielen vaikutus voi olla suurempi kuin arvaammekaan. Jos esimerkiksi vakaasti uskoo, että yöllä enkelit lentävät ja vievät kiloja pois, saattaa ihminen huomaamattaan alkaa tekemään ruokavaliossaan parempia valintoja ja näin laihtumaan.

Mikko Kuustonenkin sen tiesi: ”Enkelit lentää sun uniin ja tekee sinusta kauniin…”

Otsikossa on parodioitu MindBodyGreen -sivuston nimeä. Tämä on yksi monista terveyssivustoista, joka jakaa sitruunadieetin kaltaista huuhaata. Heftytrainingin Facebook-sivuilla jaoin hiljattain myös listan amerikkalaisista epäluotettavista terveys- ja laihdutussivustoista. Siihen linkki vielä tässä:

http://nutritionasiknowit.com/blog/2016/1/13/nutrition-sources-you-should-avoid

IMG_0241

 

Itsetunnosta

Viimeaikoina on blogattu paljon itsetunnosta ja Veera kirjoitti hienosti asiasta näin:

”Olen realisti ja minulla on täysi ymmärrys siitä miten kaukana ns. yleisistä länsimaisista kauneusihanteista olen, mutta se ei estä minua olemasta tyytyväinen itseeni. Mulla on naama päässä ja vartalo joka toimii, mistä tässä pitäisi kitistä ja olla surullinen? Ai siitä, että on isompi maha kuin monella muulla? Tai siitä, että takamukseni on hyllyvämpi kuin jollain toisella? Vai siitä, että maailmassa on ihmisiä joita mun ulkonäkö ei miellytä?”

http://www.menaiset.fi/blogit/tyylia_metsastamassa/onko_pakko_olla_ikuinen_laihduttaja

Tää oli todella hyvin kirjoitettu ja pisti miettimään. Itseäni ei haittaa myöskään yhtään se, että maailmassa on ihmisiä, joita mun ulkonäkö ei miellytä. Kaikki ei voi tykätä kaikesta, eikä tarvitsekaan. Jos ei tykkää, riittää ihan normaalit käytöstavat ”Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, ei tarvitse sanoa mitään.”

Mutta sillä on väliä kuka sanoo. Jonkun random ohikulkijan kommentit menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos mutta mitä läheisempi ihminen on, sitä kovemmin sanomiset kolahtavat.

Itselläni on tähän lähes 40 vuoden ikään mennessä ehtinyt olemaan usampikin kumppani, poikaystävä tai vastaava, joten kaikenlaista on ehtinyt kuulemaan. Vielä vuosienkin takaa muistaa parhaimmat kommentit – ja pahimmat.

Kun olin nuori ja hoikka, yksi poikaystävä etsi normaalipainoisesta vartalostani läskiä suurennuslasin kanssa, eikä rintavarustuskaan tainnut silloin hoikimpina vuosina olla joidenkin mielestä riittävän iso.

Parisuhteessa ihminen on henkisesti kaikkein paljaimmillaan ja siksi myös haavoittuvimmillaan. Kun ihminen, jonka pitäisi tykätä susta kaikkein eniten, arvostelee ulkonäköä, se jättää syvät arvet itsetuntoon. Itsetunto tarvitsee korjautuakseen viisi positiivista kokemusta yhtä negatiivista kohti. Niin suuri voima lähisuhteessa tapahtuvalla arvostelulla on.

Joskus olin laihana liian muodoton ja joskus taas on ollut olematon ylähuuli, hampaat vinksin vonksin tai rumat meikit. Kaikenlaista olen saanut kuulla. Kaikki kumppanit onneksi eivät arvostelleet ulkonäköä, jotkut eivät ikinä ja parhaat kehut taas muistan sanasta sanaan. Yksi kauneimmista on jäänyt hyvin mieleen. Hän sanoi joskus kauan kauan sitten näin:

”Mä näin susta unta viime yönä, sä makasit mustassa samettisessa huoneessa alasti, taustalla soi pehmeä jazz. Sä makasit valokeilassa ja katosta putoili valkoisia höyheniä sun tummille hiuksilles ja iholles.”

Se suhde päättyi ihan muihin syihin, kuin kehujen puutteeseen. Mutta vielä tänäkin päivänä mieltä lämmittää, että joku on joskus ajatellut musta noin. Ja vaikka viisi positiivista kehua normaalisti kumoaisi yhden negatiivisen, voin sanoa, että tämä yksi kaunein on kumonnut ainakin sata.

Kuva ei liity tapaukseen, ainoastaan vuodenaikaan.

2014-05-17-1635

 

 

Surukilot

Viimeaikoina olen törmännyt kummalliseen ilmiöön. Kun joltain on kuollut läheinen, ihmiset alkavat analysoimaan surijan painoa. Tähän tyyliin: ”Pertin vaimo kuoli syöpään ja Pertti oli aluksi aika huonona, ei pystynyt syömään ja paino putosi 20kg. Sitten Pertti sai masennuslääkkeitä ja nyt hän on lihonut reilusti yli lähtötilanteen.”

Ennen tätä painotilitystä olen kysynyt jotain tyyliin, ”Tiedätkö, miten Pertti on jaksellut viimeaikoina vaimonsa kuoleman jälkeen.” Halusin tietää surijan voinnista ja kuulumisista mutta saankin analyysin hänen painostaan. Vastauksesta jää hieman hämmentynyt olo. Millä tavalla tämä painoasia liittyi alkuperäiseen kysymykseeni? Ketä kiinnostaa Pertin Lihominen/laihtuminen? Eikö ketään kiinnosta, mitä Pertille oikeasti kuuluu ja miten hän henkisesti jaksaa?

Jos olisin itse Pertin tuttava, kysyisin toki Pertin kuulumisia häneltä itseltään. Irmelin läheinen tuttava sen sijaan olen ja häneltä on kuollut aviomies vuosi sitten. Olen jutellut Irmelin kanssa asiasta useaan otteeseen ja tiedän, että hän ei nukkunut kunnolla ainakaan puoleen vuoteen, sai paniikkihäiriökohtauksia ja oli muutenkin todella huonona. Irmeliin sattumalta törmännyt tuttava kommentoi minulle asiaa: ”Irmeli on kyllä lihonut aika paljon!” vaikka tietää hyvin, että Irmelin mies on kuollut vuosi sitten.

En oikein tiedä mitä näihin kommentteihin pitäisi vastata. Voin vain ihmetellä miten jotkut ihmiset ovat niin kiinnostuneita toisten ihmisten lihomisista ja laihtumisista. Itselleni lihomiskeskustelu on yksi tylsimmistä, säästäkin keskusteleminen on jännittävämpää. Ja varsinkin kun on kyse kuoleman käsittelystä, surusta ja selviytymisestä, jotka ovat asiassa huomattavasti oleellisempia näkökulmia. Vai eikö näin olekaan? Onko isolle osalle ihmisistä oleellisinta ja kiinnostavinta se, miltä asiat näyttävät ulospäin? Appearance is everything?

Kaikki nimet ja tapausten yksityiskohdat muutettu.

IMG_3683

 

Miltä laihuus tuntuu?

Kate Moss on sanonut jotain sellaista kuin: ”Nothing tastes as good as skinny feels”. Koska olen itse ollut joskus laiha, voin olla Mossin kanssa eri mieltä. En ollut yhtään sen onnellisempi tai hyvinvoivempi hoikkana, kuin painavampanakaan. Enkä edes ollut terveempi tai hyväkuntoisempikaan, toisin kuin terveyspuheissa annetaan usein ymmärtää.

Ulkonäköseikoista voidaan olla montaa mieltä. 22-vuotiaana, kun olin laihtunut aikuisiän alimpaan painooni, joka oli jotain BMI 19 luokkaa, monen mielestä näytin hyvältä. Jonkun mielestä ei ollut tarpeeksi muotoja. Sellaista se kai aina on ulkonäön kanssa, kaikkia ei voi miellyttää vaikka olisi minkä kokoinen tai näköinen tahansa. Eikä tarvitsekaan.

Itse olin ulkonäössäni joihinkin asioihin silloin tyytyväinen ja joihinkin en. Sama tilanne oli melkeinpä jokaisessa mahdollisessa painossa ja koossa: aina oli jossain jotain liikaa tai liian vähän. Nykyään tällaiset asiat eivät onneksi ole elämässäni enää niin tärkeitä kuin nuorempana.

Fyysisesti paremmassa kunnossa olen ollut mm. 2011-2012, jolloin BMI oli jossain 28 kieppeillä. Lihaskunto oli parempi kuin koskaan, eikä kestävyyskuntokaan hävinnyt nuoruusvuosille. Rasvamassaa oli enemmän kuin hoikimpina vuosinani mutta niin oli lihastakin. Lihasta oli enemmän kuin koskaan elämässäni ja sen kyllä huomasi ja tunsi.

Silloin kun olin hoikimmillani, en todellakaan ollut elämäni onnellisimmassa tilassa, pikemminkin päinvastoin. Hoikkuus oli sekavan elämäntilanteen seurausta, ei merkki tasapainosta tai hyvinvoinnista. Tämän takia pidän arveluttavana kehua jonkun laihtumista, ellei tiedä mikä siihen on syynä. Joku voi laihtua myös vakavan sairauden tai menetyksen takia, siksi hoikistuneen ulkomuodon kehuminen automaattisesti ei kannata. Oman hoikkuuteni syy ei ollut mitään niin vakavaa onneksi kuitenkaan. Tavallista nuoruuden tempoilua ja angsteilua.

Hoikkuuteni saavutin silloin silkalla syömättömyydellä, mikä myöhemmän elämän ja painonhallinnan kannalta osoittautui todella huonoksi ideaksi. Sain aineenvaihduntani ja nälänhallintajärjestelmäni niin sekaisin, että kropastani tuli entistä tehokkaampi rasvankerääjä. Tämä johti lopulta jojo-kierteeseen.

Kate Mossin kanssa olen eri mieltä, koska pelkkä laihuus ei ole ollut itselleni se autuaaksi tekevä seikka. Hyvä kunto ylipainoisena tuntuu itselleni paremmalta, kuin laihuus. Jokaisella on varmasti ihan oma yksilöllinen hyvän olon painonsa ja kuntonsa. Jollekin toiselle ihmiselle hoikkuus saattaa ihan aidosti olla onnelliseksi tekevä asia. Ei ole minun tehtäväni arvioida asiaa kenenkään muun puolesta. Eikä muiden tehtävä ole arvioida minun hyvinvointiani painoni perusteella.

Keksin myös monia ruokia, jotka maistuvat paremmalta kuin miltä laihuus tuntuu. Itselleni laihuus ei vain enää ole ollut sen arvoista, että jättäisin sen takia kulinaristisen elämäntapani. Jos joskus olen terveyden takia siinä tilanteessa, että ruokavalioon täytyy tehdä muutoksia, sitten ne tehdään. Pelkkä hoikkuus ei kuitenkaan ole tarpeeksi suuri motivaattori itselleni.

Kuvat on kännykällä räpsitty vanhasta albumista, joten siksi heikko laatu. Kuvat on otettu luultavasti joskus 1999, jolloin olin 22-vuotias. Näissä kuvissa olen melko lähellä sitä alinta aikuisiän painoani. Tyylikin oli vähän eri kuin nykyään.

2016-01-21-5677 2016-01-21-5670 2016-01-21-5673

Holhoaminen vs. aito välittäminen

Edellisen postauksen aiheesta kimposi muutama uusi ajatus. Jos kaverin ylipainosta, alkoholinkäytöstä tai mistä tahansa terveysriskistä huolestuminen ei ole ok, miten sitten voi osoittaa välittävänsä, jos ihan aidosti kokee, että huolelle on aihetta?

Monen mielestä herättely, ravistelu, kissan pöydälle nostaminen ja ”suoraan sanominen” ovat välittämistä silloinkin, kun herättelyn kohde ei itse ole kysynyt keneltäkään mielipidettä asioihinsa. Minusta nuo eivät ole välittäistä. Ne ovat holhoamista.

Ei kai länsimaissa kukaan aikuinen, täyspäinen ihminen voi elää niin tynnyrissä, ettei olisi koskaan kuullut tupakoinnin, ylipainon, alkoholin tai vaikkapa solariumin aiheuttamista terveysriskeistä. Kyllä valtaosa tietää. Jos joku ei suoraan kysy mielipidettä koskien henkilökohtaista terveysasiaansa, sitä ei tarvitse kertoa.

Itse en esimerkiksi polta mutta ei tulisi mieleenikään mennä tupakoiville ystävilleni paasaamaan tupakoinnin vaaroista ”välittämisen” nimissä. Lähden siitä oletuksesta, että he ovat aikuisia ihmisiä ja tietävät tasan tarkkaan kuinka epäterveellistä tupakointi on, ei minun sitä tarvitse heille kertoa.

Tupakointi on terveysriski ja jokainen aikuinen saa riskeerata oman terveytensä, kuten huvittaa, niin kauan, kun sillä ei aiheuta vahinkoa kenellekään muulle. Toisen aikuisen  ihmisen terveys ei vain yksinkertaisesti ole minun asiani.

Jokainen terveydellisen riskin ottaja punnitsee riskin ja nautinnon välistä suhdetta, millaisen riskin arvoista mikäkin nautinto on. Joku ihan aidosti voi haluta elää mieluummin lyhyen ja epäterveellisen elämän ”paheistaan” nauttien, kuin pitkän ja terveellisen elämän. Se on henkilökohtainen valinta. Kaikille terveys itsessään ei ole samanlainen arvo, sekin pitää hyväksyä.

Jos kuitenkin vaikuttaa siltä, että joku ystävä haluaisi tukea elintapojensa muutokseen, muttei osaa sanoa sitä ääneen, pyrkisin siihen, etten omalla toiminnallani ainakaan edesauttaisi epätoivottua toimintaa.

Kuuntelen enemmän, kuin tyrkytän omia mielipiteitäni, koska uskon, että siten autan kaveriani parhaiten. Se, että toinen kertoo ääneen asiastaan, auttaa häntä itse prosessoimaan asiaa omassa päässään, aina minun ei tarvitse niin paljon edes tuputtaa omia ajatuksiani. Kuuntelemisen voima on arvaamattoman suuri.

Pitää tuntea ystävä/läheinen aika hyvin, jotta tietää miten ja mistä asioista voi puhua. Jotkut läheiset voivat sanoa asioita melko suoraankin, jos on ihan varma siitä, että tuntee toisen rajat. Ne pitää tuntea todella hyvin, koska muuten suoraan sanominen on vain välittämiseksi verhottua ilkeilyä ja pätemistä.

Jos mistään noista ideoista ei ole apua ystävän tilanteeseen, voi hyvällä omallatunnolla nostaa kädet pystyyn, koska ainakin on yritetty. Tuon enempää ei kenenkään tarvitse ystävänsä tai aikuisen perheenjäsenensä terveysasioihin puuttua. Viimekädessä ratkaisun on jokaisen tehtävä itse ja silloin, kun se tehdään, voi kannustaa, tsemppata ja myötäelää niin paljon, kuin vain pystyy.

Tsekkaa myös loistava video, jossa Brené Brown selittää empatian ja sympatian eroa. Video oli itselleni todella valaiseva. Empatia on sitä, että ollaan ja myötäeletään toisen kanssa samalla tasolla. Holhoaminen ja päteminen eivät ole sitä. Ne eivät ole edes sympatiaa. Holhoaja asettaa itsensä toisen yläpuolelle ja se ei ole hedelmällinen tai tasavertainen asetelma millään tapaa. Lapsia holhotaan, ei tosia aikuisia.

IMG_2242

 

Kilopoliisit ja tekopyhät huolestujat

Mediassa, blogeissa ja keskustelupalstoilla ollaan nyt viimeiset vuodet oltu kovasti huolissaan ylipainosta. Siitä millaisia terveysriskejä se aiheuttaa ja millaisia kustannuksia siitä yhteiskunnalle koituu. (Vai koituuko edes, täältä lisätietoa.)

Kukka Laakso kirjoittaa täällä :

”Mutta, nyt olen seurannut useamman vuoden vartalo- ja hyvinvointi-ilmiöitä. Puheissa ja kirjoituksissa tuntuu toistuvan usein se, miten ”huolissaan” monet ovat toisten ihmisten ulkonäöstä. Oletteko huomanneet? Yllättävän usein tulee vastaan tämän tapaisia lausuntoja:

”me oltiin uimahallissa / rannalla / ravintolassa / kauppareissulla ja katseltiin siellä miten kauhean paksuja ja huonokuntoisia ihmiset ovat. He söivät kauhean epäterveellisesti ja olivat lihavia. Voi kamala. Kyllä me ollaan porukalla huolissaan.”

Kysymys: Miten kukaan voi omia oikeuden olla toisten yläpuolella, pelkästään ulkonäön tai ostoskorin perusteella? Hämmästellä, ”huolestua” ja arvostella toisen tekemisiä ja tapaa elää.

Eli, vaikka aiemmin ajattelin että ketään ei kiinnosta, niin nyt näyttää siltä, että jotakuta kuitenkin kiinnostaa. Jokaisella rannalla on ilmeisesti aina se oma painonvartija, joka tulee uintireissun jälkeen internettiin päivittelemään, mitä oikein näki.”

Olen Kukan kanssa samaa mieltä ja huvittuneena itsekin seurannut ilmiötä. Vaikea uskoa, että huolestujia oikeasti voisi kiinnostaa ventovieraiden ihmisten terveys tai muutkaan asiat noin paljon. Tai jos kiinnostaa, täytyy omien murheiden olla aika olemattomia. Sen sijaan huolestuminen on mitä näppärin tapa tuoda esille omaa erinomaisuuttaan elintapojen suhteen.

Oman erinomaisuuden esilletuomisessa ei sinänsä ole mitään pahaa, koska kukapa kissan hännän nostaisi, ellei kissa itse. Koko sosiaalinen media perustuu sille, että halutaan antaa hyvä kuva itsestä.

Ongelma on se, jos omaa erinomaisuutta korostetaan osoittelemalla toisten ihmisten vikoja. Mitä enemmän osoitellaan toisten ihmisten vikoja, sitä enemmän lisääntyy arvostelluksi tulemisen pelko, joka on tehokas lamauttamaan ihmiset kotisohville. Ylipainoiset eivät uskalla lähteä liikuntapaikoille, koska pelkäävät, että siellä on varmasti joku kilopoliisi kyttäämässä ”tursotuksia” tai  ”jenkkakahvoja”. Ja niin siellä todennäköisesti onkin.

Huolestumisen ja jeesustelun lisäksi syyllistytään myös silkkaan bodyshamingiin, kun käytetään ylipainoisten ruumiinosista hassunhauskoja ilmaisuja aina miestisseistä tynnyrivatsoihin.

Asiaa voidaan korjata sparraamalla ylipainoisten itsetuntoa. https://heftytraining.wordpress.com/2015/06/30/liikuntapaikkojen-kehtaajanaiset/ . Mutta kyllä kilopoliisien ja painojeesustelijoidenkin pitäisi katsoa peiliin ja miettiä, onko siitä omasta toiminnasta muille oikeasti mitään hyötyä vai pikemminkin haittaa.

Häpeäntunne ei kannusta ketään, se lamauttaa mutta se taitaa ollakin huolestujien tiedostamaton tarkoitus. Koska jos kaikki ylipainoiset laihtuisivat, mistä kilopoliisit sitten voisivat tuntea paremmuutta?

IMG_1373

#RANTAKUNNOSSA

Mut haastettiin tähän kampanjaan jo aikoja sitten, mutta nyt vasta tuli sellainen sää, että rannalle tarkeni mennä.  Olisin halunnut ottaa jotain hienoja kokovartalokuvia tyyliin:

Kuva täältä

Mutta eihän siitä mitään tule, kun vauva roikkuu jalassa. Tyydyin siis räpsimään muutaman selfien. Tylsää, mutta näillä mennään nyt. Tässä siis muutama kuva, joista ei ehkä huomaa, että yritän räpsiä ne tosi nopeasti samalla, kun mies pitää kiinni vauvasta, joka haluaa tulla repimään äidin hiuksia.

Otin kuvia myös bikineissä, ilman tuota huivia mutta kun näytin kuvia miehelle, hän totesi, että noilla kuvilla varmaan tulee lisää lukijoita, viitaten rintavarustukseen. Joten en julkaise niitä, koska en taida haluta sellaisia lukijoita 😀

Varmaan kuvakulmaa vaihtamalla olisi saatu bikineissäkin suht siveitä otoksia mutta ei vaan ollut aikaa alkaa säätämään. Samoja bikineitä käytin viime kesänäkin mutta imetys on nyt ilmeisesti tehnyt jotain, koska ei ne viime kesänä niin härskeiltä näyttäneet. Olisi pitänyt tajuta asia ajoissa ja käydä ostamassa sopivampi malli. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä, eikä vaatesuunnittelijalla näemmä sopivia uikkareita.

Oli miten oli, kampanjasta löytyy lisää tietoa täältä http://www.rantakunnossa.fi/lahde_mukaan

Mutta bikineissä siis olin, kuten yleensä aina rannalla, olin sitten missä olomuodossa tahansa. Viime kesänä otin vastaavat valtavan raskausmahan kera, ne löytyvät blogin arkistosta. Tuolla samalla rannalla olen ollut bikineissä silloinkin, kun olin normaalipainon alarajalla sekä merkittävästi ylipainoisena ja kaikkea siltä väliltä. Koko on vaihdellut mutta tyyli pysynyt samana.

Ja vaikka otan aurinkoa ja käyn uimassa bikineissä, niin tilannepukeutumisen puolestapuhujana kannatan astetta peittävämpää pukeutumista heti, kun siirrytään rantakahvilan puolelle, ravintoloista ja muista julkisista kaupunkitiloista puhumattakaan. Hyvä kroppa ei ole mikään tekosyy unohtaa tilannepukeutumista ja ottaa paitaa pois ravintolan terassilla, missä ihmiset ruokailevat.

Kukka Laakso kirjoittaa myös #rantakunnossa haasteesta:

http://blogit.kauneusjaterveys.fi/kukkalaakso/oletko-rantakunnossa-hapea/

Vaikka oma #rantakunnossa haaste ei mennyt tällä kertaa kuten Strömssössä, siihen voi aina osallistua uudemmankin kerran, joskus jos tulee parempi tilaisuus kuvaamiseen. Perhebloggaajat voisivat kertoa mulle, miten heiltä homma onnistuu ja missä välissä saavat laitettua hiukset je meikkiä. Huulikiilto oli ainoa jota ehdin sipaista, jopa hiusten harjaaminenkin oli liian haastavaa. Mutta eipä tämä vauva-aika ikuisesti kestä. Kohta on taas jo ikävä aikaa, kun lapsi halusi syliin.

2015-07-04-5094 2015-07-05-5133 2015-07-05-5153 2015-07-05-5154

IMG_0095 IMG_0115 IMG_0126