Läskifobiset koronameemit

Kuluneet viikot some on ollut täynnä ”hassuja” meemejä siitä, miten koronakaranteenissa lihotaan ja kun päästään pois, ollaan lihavampia kuin koskaan.

Joku lihoo, joku laihtuu, joku pysyy samana. Mitä sitten? Eikö pääasian pitänyt olla se, että ollaan edelleen elossa ja terveenä ja kiitollisia siitä. Pienet on murheet, jos tässä tilanteessa eniten huolettaa mahdollisesti lisääntyvät kilot. Ymmärrän kyllä jos lihominen huolettaa oman terveyden kannalta mutta meemit viittaavat puhtaasti ulkonäkökulmaan.

Tein tällaisen vastameemin, jonka voi halutessaan kopsata ja iskeä vastaukseksi jokaiseen läskifobiseen koronameemiin. Mulla on oikeudet vain kuvan tekstiin, itse kuva on lainattu The Sun lehdestä. Tuskin haastavat oikeuteen, ellei kaupalliseen tarkoitukseen käytä.

Alkuperäisessä meemissä oli vain kuva ja ensimmäinen lause kolmeen pisteeseen asti.

Rantakunto

.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
Ylhäällä tai alhaalla saattaa näkyä mainoksia, jotka eivät ole blogin sinne laittamia, eikä niiden kanssa ole blogilla mitään yhteistyökytköstä. Eikä niitä saa pois. Paitsi maksamalla, mitä en tee, koska tämä blogi on puhtaasti harrastus.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.

Kävelevä terveysriski

Nuorempana olin kova ottamaan aurinkoa. Grillasin itseäni ilman suojakertoimia aina, kun siihen oli mahdollisuus. Usein levitin iholle vain suojakerrotonta öljyä ja annoin käristää niin kauan, kunnes nahka oli syvän ruskea. En juuri koskaan palanut, joten ajattelin, että suojakertoimet eivät ole minulle tarpeellisia.

Myöhemmin ymmärsin, että vaikken varsinaisesti palaisikaan, syntyy ihoon joka tapauksessa ruskettuessa vaurioita ja ihosyövän riski kasvaa. Myös ihon vanheneminen alkoi mietityttää.

Ymmärsin, että ihon ruskettaminen on terveysriski ja riski kasvaa joka kerta kun olen auringossa ilman suojakertoimia. Tämän riskin otin puhtaasti ulkonäkösyistä enkä vuosiin välittänyt siitä, vaikka tavallaan tiesinkin asiasta. 80-2000 luvuilla syvä rusketus oli muotia ja ruskettunutta ihoa ihailtiin.

Jostain kumman syystä, kukaan ei tullut koskaan mainitsemaan, että olen kävelevä terveysriski rusketukseni takia, vaikka tottahan se olisi ollut. Kukaan ei sanonut, että ei halua verorahoillaan tukea minun todennäköisesti tulevia ihosyöpäleikkauksiani. Eikä juuri kukaan ole edelleenkään keskustelupalstoilla huolissaan ruskettuneiden ihmisten terveydestä.

Päin vastoin, rusketustani ihailtiin ja kehuttiin. Miksi tämän terveysriskin ottavia ihmisiä ei paheksuta julkisesti mutta jotain muuta terveysriskiä, kuten lihavuutta jaksetaan päivitellä maailman tappiin asti? Siksi, koska lihavuuden paheksumisessa ei ole koskaan ollut kyseessä aito huoli ihmisten terveydestä. Ei ketään lähipiirini ulkopuolista ihmistä oikeasti kiinnosta kuolenko ihosyöpään vai diabetekseen.

Kyse on puhtaasti ulkonäköihanteista. Silloin kun rusketus oli muotia, sitä ihailtiin vaikka sen tiedettiin olevan terveysriski. Lihavuus taas ei ole länsimaissa ulkonäköihanne vaan stigma, jonka varjolla ihmisiä halutaan arvostella ja tuntea ylemmyydentunnetta jos itse on siltä välttynyt.

Mitä omaan terveyteeni tulee, pidän paaaljon todennäköisempänä sitä, että sairastun ihosyöpään, kuin mihinkään lihavuusperäiseen. Ihosyöpää pelkään aidosti ja siksi nykyään ihollani on suojakerroin 50 aina kun ulkoilen.

Ihon ruskettaminen ei ole terveellistä, eikä sitä kannata ihailla tai ihannoida yhtään sen enempää kuin muitakaan terveysriskejä. Kuitenkaan en usko, että ruskettuneiden ihmisten somelynkkaukset, arvostelemiset ja muu perseily olisi ratkaisu mihinkään, yhtään sen enempää kuin, minkään muunkaan elämäntapavalinnan arvostelu. Jokainen itse päättää millaisia valintoja ja riskejä oman terveytensä suhteen tekee ja ottaa, siihen ei ole kellään muulla nokan koputtamista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ps. Tuossa alla ja yllä näkyy satunnaisesti mainoksia. Ne eivät ole blogin laittamia tai hyväksymiä, eivätkä liity mitenkään blogin aiheisiin. Niiden poistamisesta pitäisi maksaa WordPressille, mitä en tee.

.

.

.

.

.

.

..

.

.

.

.

..

.

.

.

Pics or didn’t happen

Ennen itse asiaan menoa pieni tiedotus: blogissa olevat mainokset eivät ole blogin sinne laittamia tai hyväksymiä, eikä blogi saa niistä rahaa. En myöskään pysty ottamaan niitä pois tai estämään ilman lisäkuluja.

Ja sitten asiaan.

Aloitin tämän blogin 2013 eli 5 vuotta sitten. Kirjoitukset painottuivat alussa pääasiassa liikuntaharrastuksiini. Blogin aloitettuani, monet tulivat kommentoimaan, että ”ai kun kiva, että säkin olet alkanut harrastamaan liikuntaa” ”ai sullakin on joku kuntoprojekti menossa?”

Ihmiset olivat yllättyneitä, kun kerroin, että olen itseasiassa harrastanut liikuntaa aina ja useita vuosia jopa treenannut joitain lajeja viikon melkein jokaisena päivänä. Tanssin aloitin alle kouluikäisenä ja treenasin sitä ala-asteella muutaman kerran viikossa, yläasteella ja lukiossa melkein päivittäin. Opiskeluaikoina tanssin lisäksi treenasin thainyrkkeilyä ja kuntonyrkkeilyä.

Taukojakin oli. Kun sain esikoisen, hänen 5 ensimmäistä elinvuottaan liikuntani oli pitkälti hyötyliikuntaa, sitten palasin pariksi vuodeksi kuntonyrkkeilyn ja tanssin pariin. Sitten oli taas pari vuotta hiljaisempaa mutta 2010-2013 innostuin taas treenaamaan kovempaa ja mukaan tuli myös voimailu. Kovan treenaamisen putken katkaisi 2014-2016 raskaudet ja synnytykset. Pääpaino oli vaunulenkeillä, fysioterapialla ja osteopatialla, kunnes nyt viimeisen vuoden aikana olen taas palannut kovempien treenien pariin.

Miksi ihmiset olivat niin yllättyneitä, kun kerroin, että olen liikkunut melkein aina. Yksi syy on varmasti se, että mielikuva liikunnallisesta ihmisestä on sellainen, jonka vartalo on lähes rasvaton. Toinen syy on se, etten ollut pitänyt erityisemmin meteliä liikuntaharrastuksistani.

Somen aikakaudella on niin totuttu, että jos et jatkuvasti päivitä tekemisiäsi someen kuvien tai tekstin muodossa, sitä ei ole tapahtunut. Kukaan ei usko, että olet käynyt salilla, ellet ota siellä selfietä. Itse en ole koskaan kehdannut saliselfieitä ottaa. Ainoat kuvat, mitä musta on saleilla otettu, on olleet lehtikuvaajien ottamia. Mutta ehkä pitäisi dokumentoida ahkerammin omia treenejään, koska ”pics or didn’t happen”.

Hassua on se, että tämänkin blogin aloitin treeniblogina, mutta melko vähän itse treenaamisesta on tullut kirjoiteltua vaan aiheet ovat pyörineet enemmän yleisen hyvinvoinnin ympärillä.

Ennen blogin aloittamista, pidin treeneistäni kirjaa HeiaHeiassa ja kerroin niistä jonkin verran somepäivityksissäni. Blogin aloitettuani media oli kiinnostunut ja tuntui olevan uutta ja erikoista, että ei-hoikka ihminen treenaa ja bloggaa siitä. Olin Hesarissa, Huomenta Suomessa, Inhimillisessä tekijässä ja Fit-lehdessä. Uutta ja ihmeellistä oli monelle myös se, että ei-hoikka ihminen ei treenaa laihtuakseen. Olin silloin 5 vuotta sitten ensimmäisiä Suomessa, joka toi tätä ajatusmallia esiin.

Monesta tuntui olevan käsittämätöntä, että lihava ihminen tekee jotain muutakin, kuin makaa sohvalla herkuttelemassa. Myös se, ettei lihava ihminen laihduta oli suorastaan anarkistista ja siksi nimesinkin blogin alussa anarkistiseksi treeniblogiksi.

Silti tuntui koko ajan olevan jonkinlainen pohjavire siitä, että jos en kerro treenaamisestani, ihmiset perustavat käsityksensä minusta ulkomuodostani syntyvään ennakkoluuloon. Ilmapiiri on se, että  jos lihava haluaa ihmisarvon, hänen pitää ansaita se joko olemalla ikuisella laihdutuskuurilla tai treenaamalla kovaa.

HeiaHeiasta luovuin ja liikkumisistani en raportoi enää säännöllisesti someen, ellei ole tapahtunut jotain erityistä, kuten vaikka viime viikonloppuna. En jaksa tehdä jokaisesta liikkumisestani numeroa, koska minun ei tarvitse todistella kenellekään mitään, enkä tarvitse keltään lupaa olla sellainen kuin olen. Tämänkään oivaltaminen ei ole aina ollut itselleni itsestäänselvää.

Tulen kertomaan blogissa edelleen treeneistä, silloin, kun on jotain erityistä kerrottavaa. Ja jonkun kuvan aina postaukseen laitan, liittyi se aiheeseen vaikka useimmiten ei. Lopulta me kaikki olemme tilivelvollisia omasta kunnostamme, terveydestämme ja elämästämme vain itsellemme.

Alla olevan kuva on otettu elokuussa 2013 Hesarin kuvaajan toimesta.

Kehitys alkaa tyytyväisyydestä

Moni ehkä tietää sanonnan ”kehitys loppuu tyytyväisyyteen”. Siinä on ajatuksena, että itseensä ja tekemisiinsä tyytyväinen ei koe enää mitään kehittämisen tarvetta ja jää lepäilemään laakereilleen. Omasta mielestäni kyseinen sanonta on täyttä tuubaa.

Itseensä tyytymätön tai jopa itseään inhoava voi piiskatata itsevihansa vallassa itsestään jonkin aikaa tuloksia mutta usein syyllisyydessä ja negatiivisissa tunteissa kieriskely on henkisesti niin kuluttavaa, että positiivinen kehitys tyssää melko nopeasti. Itseensä tyytymätön harvoin myöskään uskoo itseensä ja omiin voimavaroihinsa.

Sen sijaan itseensä positiivisesti tai edes neutraalisti suhtautuva ajattelee, että olen ihan ok tyyppi ja juuri siksi haluan itselleni hyviä asioita ja pystyn kyllä kehittymään. Itseensä ja omiin voimavaroihinsa uskova tietää, että halutessaan pystyy muuttamaan omaa toimintaansa.

Pitkäjännitteinen elintapojen kohentaminen vaatii kokonaisvaltaista elämänhallintaa ja asennetta, joka kantaa pitkälle, ei vain projektin, kuurin tai muun väliaikaisen toiminnan yli. Itseensä peruspositiivisesti suhtautuvalla riittää sitkeyttä, se ei lopu ensimmäiseen takapakkiin, eikä edes pidempään huonompaan jaksoon.

Tyytyväinen ymmärtää, että vastoinkäymisiä ja muita turhauttavia tilanteita tulee ja menee, ne eivät kestä loputtomiin. ”This too shall pass” ajattelee perustyytyväinen, kun kakka osuu silloin tällöin tuulettimeen.

Kaiken ytimessä on se, että pitää itseään arvokkaana juuri sellaisena kuin on. Perustyytyväinen tietää, ettei hänen tarvitse muuttaa itsessään mitään, etenkään ketään muuta varten. Mutta kun kokee olevansa arvokas ja hyvä sellaisenaan, miksei voisi silti myös kehittää itseään, ihan vaan koska mä voin.

Kuinka vaa’asta tuli kaveri

Nyt moni ehkä ihmettelee otsikkoa, että mitä se vannoutunut Vaakakapinallinen tällaisia kirjoittelee. Moni on ehkä törmännyt YLE:n vaakakapina materiaaliin ja äkkivilkaisulla on saattanut saada käsityksen, että siinä vastustetaan itsensä punnitsemista.

Näin ei kuitenkaan ole. Vaakakapina ei tarkoita sitä, että itsensä punnitseminen on aina ja kaikissa tapauksissa huono juttu. Jos oman painolukeman tietäminen aiheuttaa paniikkia, ahdistusta ja muita negatiivisia tunteita ja etenkin jos nämä tunteet ajavat ihmisen kitukuureille, nälkälakkoilemaan tai tekemään jotain vielä hullumpaa, kuten syömään kourakaupalla ulostus- tai nesteenpoistolääkkeitä. Silloin vaaka kannattaa heittää pois.

Jos painolukema on vain luku muiden joukossa, täysin neutraali, eikä aiheuta mitään tunteita, kuin ehkä korkeintaan positiivisia, silloin vaa’alla voi aivan hyvin käydä niin usein kuin huvittaa.

Useimmiten vaaka on melko turha kapistus. Itse ainakin huomaan jo joustamattomien vaatteiden istuvuudesta, milloin jotain on tapahtunut. Muutaman kilon satunnainen heitto puntarilla saattaa olla vain nestevaihtelua, jota varsinkin naisilla tapahtuu jo ihan kuukautiskierronkin mukaan.

Luonnollinen painonvaihtelu on eri asia kuin lihominen tai laihtuminen. Siitä olen kirjoittanut aiemmin täällä:

https://heftytraining.wordpress.com/2016/12/20/jojoilua-vai-luonnollista-painonvaihtelua/

Itse punnitsen itseäni ehkä noin kerran kuussa jos muistan. Painolukemaa tulee ajateltua aika vähän ja suhtaudun lukemaan nykyään hyvin neutraalisti. Lukemalle ei ole sitten viime kesän tapahtunut yhtään mitään. Ja hyvä niin. Yritän etsiä enemmän tasapainoa kuin suurta muutosta. Lukema on sama kuin ennen kahta edellistä raskautta ja myös sama kuin 2004-2006.

Jos lukema herättää jotain positiivisia fiiliksiä, se on se, että en ole enää samoissa lukemissa, kuin 2008. Ei sillä, näytin mielestäni ihan hyvältä reilusti isommassakin painossa ja nyt kun katson vuoden 2008 kuvia, mulle ei tule ollenkaan olo, että hyi hitto, mikä valas olen ollut vaan näytän niissä kuvissa ihan hyvältä, vain isommalta ja nuoremmalta kuin nyt. Mutta terveydellisesti nykyinen painoni on parempi kuin silloin ja siksi positiiviset vibat.

Vaa’an merkitys elämässäni on hyvin pieni. Se ei ole sydänystäväni vaan enemmänkin melko merkityksetön kaveri, hyvänpäiväntuttu, jota voi silloin tällöin moikata jos huvittaa. Se on ihan ok kapistus painon seurantaan silloin, kun se ei aiheuta negatiivisia tunteita, mutta ei välttämätön, koska muitakin tapoja seurata tilannetta on.

Jos kokee lukeman millään tavalla määrittävän itseään ihmisenä, silloin vaaka edelleenkin joutaa romukoppaan.

Nyt kun muistan mainita, jos olet kiinnostunut intuitiivisesta syömisestä, meillä on suomenkielinen ryhmä fbookissa:

https://www.facebook.com/groups/190478598358826/

Ei kaupallisia kytköksiä, pelkkää vertaistukea. Kaikki asiasta kiinnostuneet tervetulleita. Ei tarvitse tietää asiasta mitään etukäteen.

 

Mitä teen kun ”repsahdan”?

Repsahdus on sana, jota usein käytetään tilanteesta, jolloin on päätynyt herkuttelemaan enemmän, kuin oli ajatellut. Sanaan liittyy ajatus siitä, että ihmisen tulee pitää itseään ”ruodussa” tai ”niskasta kiinni”. Eli kontrolloida tekemisiään, usein juuri syömisiään ja liikkumisiaan. Repsahdus tapahtuu silloin, kun tämä jatkuva kontrolli pettää. En ole koko sanan suurin fani.

Nyt on iltapäivä ja olen syönyt tänään jo sipsejä, karkkia ja jäätelöä. Mitä asialle pitäisi tehdä? Ennen olisin kierinyt ensin itsesyytöksissä, kuinka itsekuriton paska olenkaan ja sitten olisin painellut paniikkinappulaa, vannonut syömälakon nimiin ja lähtenyt pakkoliikkumaan ja kuluttamaan ylimääräistä energiaa himotreenillä.

Entä nyt? Ensin kartoitan tilanteen: hiilarihimoni on tänään poikkeuksellisen suuri, koska lasten korvatulehdusten takia en ole nukkunut kunnolla moneen päivään ja menkat ovat myös tänään alkamassa. Täysin loogista, ei mitään tekemistä itsekurin kanssa. Itsesyytökset olisivat tässä kohdassa totaalista ajanhukkaa ja söisivät motivaatiota pitkällä tähtäimellä.

Mitä teen? Keep calm and carry on. Koitan pitää loppupäivän ruokarytmin normaalina ja syödä vähintään 500g kasviksia. En lähde näin väsyneenä treenaamaan kovaa, vaan teen korkeintaan pienen palauttavan kävelylenkin tai venyttelen. Järjestän myös lasten hoidon niin, että saan nukuttua edes yhden kokonaisen yön ja hyvin nukutun yön jälkeen syöminenkin normalisoituu, sekä treeni kulkee.

En epäile hetkeäkään, etteikö näin tapahtuisi, koska nälkä- ja kylläisyysmekanismini toimivat nykyään jo melko normaalisti silloin, kun saan nukkua riittävästi. Levänneenä myös treenaaminen on kivaa, ei ikinä pakkopullaa.

Professori Mustajoki totesi jossain hyvin, että itsekuri on kuin lihas, jossain vaiheessa se herpaantuu. Siksi pidemmän päälle ihmisen elintavat eivät voi olla pelkän itsekurin ja kontrolloinnin varassa. On löydettävä tasapaino muilla keinoilla.

On nukuttava riittävästi, saatava stressi inhimilliselle tasolle ja normalisoitava ruokarytmi, jotta nälkä- ja kylläisyysmekanismit alkavat taas toimia, kuten niiden kuuluu. On löydettävä mielekäs tapa liikkua. Kun näin tapahtuu, itsekuria ei juurikaan tarvita vaan terveellinen elämä tapahtuu itsestään ja intuitiivisesti.

Motivaatiota kuitenkin tarvitaan, jotta uneen, stressitasoihin ja muihin kompastuskiviin jaksaa kiinnittää riittävästi huomiota. Itselleni ne ovat jaksaminen ja terveys sekä se, että päätä on tullut näiden asioiden suhteen lyötyä seinään ihan riittävästi yhden elämän tarpeisiin.

On päiviä, jolloin syön huipputerveellisesti ja liikun paljon ja sitten on päiviä, jolloin makaan sohvalla ja syön herkkuja. Sitä kutsutaan tasapainoksi. Sitä kutsutaan myös elämäksi. Kaikilla on oikeus elää itselleen sopivaa elämää.

Rentouttavaa viikonloppua!

Tykkää Heftystä myös Facebookissa:

https://www.facebook.com/Heftytraining/

 

Hurraa! Paino nousee!

Pari kuukautta sitten otin ohjelmistoon taas vanhan rakkaan ystäväni eli voimatreenin. Toisin sanoen lyhyehköt sarjat isohkoilla painoilla.

Vatsalihasten erkauman takia joudun valikoimaan aika tarkkaan mitä liikkeitä voin tehdä ja mitä en mutta onneksi käyn nyt ryhmässä, jossa ammattilainen, joka tietää taustani, katsoo perään, mitä touhuan.

Kirjoitan myöhemmin erikseen vielä erkauman kanssa treenaamisesta, koska vaikka oma erkaumani vaikuttaa valitettavasti olevan sitä sorttia, joka on korjattavissa vain leikkauksella (tosi moni silti saa korjattua oikeanlaisella jumpallakin, joten älkää luopuko toivosta!) olen saanut hurjasti tietoa lisää, mitä ja miten voin tehdä liikkeitä ja mitä ei missään nimessä kannata tehdä.

Muutenhan mun treenaaminen on päivittäistä 13kg ja 16kg ”kahvakuulien” nostelua ja kanniskelua, satunnaista pyöräilyä ja pyllyvako hiessä kamojen roudailua paikasta toiseen (en tiedä miks mun elämä onkin aina sellaista, että kannan koko ajan jotain painavaa paikasta A paikkaan B).

Miksi sitten hurrailen painon noususta? Ensinnäkin siksi, että ne painot salilla taas nousevat. Tangon päissä olevat siis. Mutta myös se, että painoa on tullut viimeisen kuukauden aikana aavistus lisää, mikä kertoo siitä, että treeni toimii. Lihasmassa kerää aina aluksi nestettä, kun treeniä koventaa.

Jos siis lisäät treeniä ja paino nousee hiukan, teet todennäköisesti jotain oikein.

Ei ole nyt laittaa saliselfieitä, kun en niitä ole koskaan kehdannut ottaa. Niin laitetaan nyt tähän sitten vähintään yhtä nolo vessaselfie, mistä voitte havaita tämän huiman lihasmassan kasvun. Tai sitten ette 😀

Mutta InBodyssä käyn kuitenkin taas jossain vaiheessa hakemassa dataa siitä, miten tämä mun massakausi toimii. Pysykää siis kuulolla ja tykkäilkää Heftyn fb:stä, jos ette halua missata viimeisimpiä käänteitä.

https://www.facebook.com/Heftytraining/

Melkein itkin TV:ssä

Maanantaina TV:ssä, perjantaina Areenalla ja tänään jo pientä esimakua Areenalla https://areena.yle.fi/1-4245685

Eli jännityksellä odotettu Jenny+ ohjelma! Miksi jännityksellä odotettu. Itselleni siksi, että vilahdan ohjelmassa elokuun Body Pridessä kuvatuissa osuuksissa.

Sain katsoa ohjelman ennakkoon ja vaikka siinä on paljon hauskoja osuuksia, siinä on myös kohtia, missä silmien hikoilua on vaikea välttää.

Kuvausryhmä esitti minulle myös vaikean kysymyksen, johon vastaaminen herkistymättä oli melko vaikeaa. Itse kysymystä ohjelmassa ei kuulla, ainoastaan vastaukseni. Kysymyksen voin paljastaa myöhemmin.

Itsensä näkeminen kuvattuna on aina yhtä tuskallista. Siinä tulee sama ilmiö kun kuulee omaa nauhoitettua ääntään ”enhän mä kuulosta oikeasti tuolta yhtään!”. Itseäni liikkuvasta kuvasta katsellessani on aina sama olo: ”miksi vääntelen naamaani noin kummallisesti?”

Ohjelma on kuitenkin ihan täyttä asiaa ja suosittelen sen katsomista jokaiselle, joka on joskus kärsinyt minkäänlaisista ulkonäköpaineista.

 

Jenny Lehtinen ja Saara Sarvas sekä pari muuta vaakakapinallista elokuun Body Pridessä. Jos et ollut paikalla, katso ohjelmasta, kuinka mahtava meininki siellä oli.

Pessimismillä kehopositiiviseksi

Tässä videossa kerrotaan hauskasti, että vihaisuus johtuu liiasta toiveikkuudesta ja optimistista. Ihminen joka ajattelee kaiken menevän kuin Strömsössä, joutuu jatkuvasti pettymään ja on siksi vihainen.

Mietin voisiko myös oman kehon vihaamisen syynä olla liika toiveikkuus ja optimismi? Se, että ei olla ihan realisteja sen suhteen, millainen oma vartalo voi parhaimmillaankaan olla ja millainen keskivertovartalo ylipäätään on.

Itselleni vihan tunne on todella harvinainen, enkä nykyään vihaa myöskään kroppaani, suhtaudun asioihin melko neutraalisti, eikä ylipainoinen vartaloni aiheuta itsessäni minkäänlaisia inhonväristyksiä. Pystyn olemaan alasti peilin edessä ja ajattelemaan, että ihan OK. Negatiivisimmillanikin ajatus on korkeintaan ”meh”.

Mietin, että syy ehkä onkin perus pessimismissäni, joka positiivisimmillaankin äityy korkeintaan realismiksi. Ajattelen, että valtaosalla on makkaroita, ryppyjä ja selluliittiä ja vertaan itseäni ennemmin uimahallin mummoihin, kuin mainoksen bikinimalliin.

Olen myös ollut joskus hoikka ja olin silloin vartalooni vielä vähemmän tyytyväinen kuin nyt. Olin laihduttanut alipainon rajalle mutta sen sijaan, että vartalostani olisi tullut haaveideni mukainen, se olikin jotain ihan muuta: romuluinen, kolkko ja kirveellä veistetty, ei lainkaan sellainen siro, kuin monilla muilla hoikilla. Olin jokseenkin pettynyt lopputulokseen. Se ei vastannut yhtään sitä mielikuvaa jollaiseksi luulin laihduttuani tulevan. Olin ollut kehoni suhteen liian epärealistinen, toiveikas ja optimistinen ja siksi petyin. Vaikka laihduttaisi kaiken rasvan vartalostaan ei rotevaa luustoa pysty siroksi saamaan.

Jos ajatellaan myös ulkonäköä, tiedän, että nykypäivänä hyvin hoikaksi laihduttuani en olisi enää pelkästään romuluinen, kolkko ja kirveellä veistetty vaan hyvin todennäköisesti myös nykyistä huomattavasti ryppyisempi ja veltostumiseen taipuvainen ihoni tulisi roikkumaan joka puolelta kuin tyhjentynyt ilmapallo. Ei tunnu houkuttelevalta sekään ajatus. Roikkuvat nahkat eivät ole vain esteettinen ongelma vaan ne myös saattavat aiheuttaa ihon tulehtumista.

Koska omaan hoikkuuteeni liittyvät mielikuvani ovat melko negatiivisia ja toisaalta myös realistisia, en voi välttyä ajattelemasta, että ehkä tämänhetkinen tilanne onkin ihan OK. Se voisi olla huonompikin ja on ollutkin sitä.

Tunnistan myös omat voimavarani ja ymmärrän, että näillä kilometreillä ja elämäntilanteeni kuormittavuudella en tule tekemään dramaattista elämäntapamuutosta luultavasti seuraavaan vuosikymmeneen ja sen jälkeen olenkin jo yli 50 vuotta jolloin keskityn ehkä mieluummin ihmettelemään vaihdevuosia ja odottamaan lapsenlapsia. Toivon, että nykyiset elintapani ja pitkäjännitteinen painonhallintani tulevat pitämään ainakin pahimmat terveysriskit loitolla. Se riittää.

Unelmani liittyvät nykyään aivan muihin asioihin kuin painoon tai hoikkuuteen. Ja siitä olen todella onnellinen.

 

Tämä kuva on otettu melko lähellä aikuisikäni alinta painoani.

Väärin laihdutettu?

Lähes joka kerta kun kirjoitan siitä, miten en enää laihduta ja keskityn mieluummin pitämään pysyvästi pudottamani painon pois, se on jollekin ongelma. Koska en ole normaalipainossa eli alle BMI 25, moni katsoo, että painonpudotusta ei saisi vielä lopettaa, ennenkuin tuo maaginen raja on ylitetty. Väärin laihdutettu siis.

Olen nyt 9 vuotta pitänyt pudottamani kilot poissa, kun välissä olleita raskausaikoja ei lasketa. Kun kerron, että en laihduta vaan keskityn nyt pysyvään painonhallintaan saan kuulla, että ”ihannoin lihavuutta”, tai ”kehotan ihmisiä olla tekemättä ylipainolleen mitään”. Myös kerrotaan, että elintavoissani täytyy olla jotain vikaa, kun en ole kaikkea ylipainoa laihduttanut pois. Ja tehdään myös selväksi, että en voi olla terve, ennenkuin BMI on alle 25 (Newsflash: olen metabolisesti täysin terve, sokereissani, verenpaineessani tai kolesterolissani ei ole mitään vikaa)

Hassua on se, että jos keskittyy pitämään pudotetut kilot pois eli panostaa pysyvään painonhallintaan laihduttamisen sijaan, koetaan, että ”ei tee ylipainolleen mitään”. Että ainoastaan aktiivinen laihduttaminen lasketaan ylipainolle jotain tekemiseksi.

Kuitenkin tilastollinen fakta on, että 80-95% laihduttaneista lihoo kaiken takaisin. On varsin harvinaista, että ihminen, joka on pudottanut yli 10% painostaan, pitää pudotetun painon lopullisesti tai edes useita vuosia poissa.

Omalla kohdallani itse laihtuminen on melkein aina ollut helppoa, sen pudotetun painon pois pitäminen taas ollut huomattavasti vaikeampaa, välillä melkein mahdotonta. Nyt kun olen 9 vuotta pitänyt pudotetut kilot poissa, en voi väittää, että se edelleenkään kävisi itsestään. Joudun aika usein miettimään omaa ruokasuhdettani, harjoittelemaan intuitiivista syömistä jne.

Jää nähtäväksi joudunko tekemään tätä koko ikäni, jos haluan, että pudotetut kiloni pysyvät poissa vai tuleeko tästä lopulta automaatio. 9 vuodenkaan painonhallinnan jälkeen siitä ei ole tullut itsestäänselvää automaatiota ja tämä lienee syy miksi valtaosa laihduttaneista lihoo kaiken takaisin.

Pysyvää painonhallintaa kun ei voi tehdä itsekurin avulla, kukaan ei ”pidä itseään kiinni niskasta” lopun elämäänsä vaan pitää todella oppia ja sisäistää uusia toiminta- ja ajatusmalleja

Näiden syiden takia tuntuu todella absurdilta, että joidenkin mukaan ”en tee asialle mitään”, koska itseasiassa teen aika paljonkin.

Jos nyt jättäisin pysyvän painonhallinnan oppimisprosessin kesken ja lähtisin edelleen pudottamaan painoani, osaisinko pitää pudotettua painoa poissa vai tulisiko jälleen kerran kaikki kilot korkojen kera takaisin? Pidän tätä vaihtoehtoa valitettavasti erittäin todennäköisenä.

Mitään akuuttia terveydellistä pakkoa itselläni tällä hetkellä ei painon pudotukseen. Myöskään mitään muita lihavuuteen liittyviä vaivoja ja ongelmia ei ole. (Ne kivut, mistä tällä hetkellä kärsin, ovat tulleet painonpudotuksen jälkeen ja pahentuneet painon pudotessa lisää. Näin ollen kyseisillä kivuilla ei ole mitään tekemistä painon kanssa vaan ne johtuvat ihan muista syistä.)

Omien voimavarojensa suhteen tulee myös olla realistinen. Jos elää ruuhkavuosien huippua pienten lasten valvottaessa, on jo lihomisen estäminenkin  monelle saavutus. Etenkin silloin jos taustalla on suuria painonvaihteluja ja geneettistä altiutta ylipainoon. Ruokahalu ei ole pelkästään opittua eikä varsinkaan tahdonalaista. Ihmisen nälkä- ja kylläisyysmekanismit ovat vahvasti geneettisiä ja se hyvin pitkälti selittää isot erot yksilöiden välisissä painoissa. Geneettisistä syistä painonhallinta on toisille todella paljon vaikeampaa kuin toisille. Tämän allekirjoittanee kuka tahansa lihavuustutkijakin.

Jos olisin varma, että pysyvä painonhallinta tulee olemaan itselleni automaattista ja itsestäänselvää ja loputkin pudotetut kilot tulisivat varmasti pysymään poissa, saattaisin ehkä alkaakin pudottamaan painoa. Nyt en ole täysin varma, joten minimoin riskit ja pysyn tässä painossa, kunnes se on helppoa ja automaattista. Meneekö siihen vuosi vai koko loppuelämä kuka tietää, eikä sillä ole väliäkään niin kauan kuin akuuttia terveydellistä pakkoa ei ole.

Ylipaino tai edes lihavuus eivät ole sairauksia, ylipainoinen ihminen voi olla metabolisesti täysin terve, eikä ylipainolle ole olemassa mitään tautiluokitusta. Lihavuus on toki riski ja riskejä välttääkseen kannattaa välttää lihomista. Jos kuitenkin lihavuuteen on johtanut nimenomaan jojolaihduttaminen, on silloin myös laihduttamisella iso riski johtaa yhä suurempaan ylipainoon.

Jokainen yksilö punnitsee omia henkilökohtaisia riskejään ja sitä miten niiden kanssa toimii. Tällä hetkellä laihduttaminen saattaa tuoda itselleni suurempia terveysriskejä kuin terveyshyötyjä, joten siksi en laihduta. En ”ihannoi ylipainoa” tai ”kehota ihmisiä olemaan tekemättä ylipainolleen mitään” tai muita vastaavia väitteitä, jotka ovat syntyneet vain siitä, että perusteluitani ei ole vaivauduttu lukemaan otsikkoa pidemmälle.

Ylipäätään se, että kerron omista henkilökohtaisista valinnoistani, ei tarkoita sitä, että olen suosittelemassa kenellekään toiselle omia elintapojani tai yhtään mitään muutakaan. Eletään kukin tavallamme. Se mikä sopii minulle, voi olla katastrofi toiselle, eikä yksilöiden tilanteet ja taustat ole välttämättä mitenkään verrattavissa toisiinsa muutenkaan.

Allaolevista kuvista ylin ja alin on otettu 2010. Tuolloin en ollut ihan huippulukemissani enää mutta ehkä noin 10kg nykyistä painavampi. Keskimmäinen kuva on tuore. Ylimmässä ja alimmassa kuvassa olin ihan yhtä terve, onnellinen ja tyytyväinen itseeni, kuin keskimmäisessäkin kuvassa. Silti vältän palaamasta tuohon painoon enää, ihan vain minimoidakseni terveysriskejä vanhemmalla iällä. Ulkonäöllisiä syitä tälle ei ole, koska en koe näyttäväni ylemmässä ja alemmassa kuvassa yhtään huonommalta kuin keskimmäisessäkään.