About annarintajyllila

Helsinkiläinen vaatesuunnittelija ja istumatyöläinen konttorirotta joka harrastaa monipuolisesti kaikenlaista liikuntaa, kirjoittaa treenaamisesta, vaatteista, ruuasta ja elämästä. Rönsyilyä aiheesta ja aiheen vierestä.

Mitä teen kun ”repsahdan”?

Repsahdus on sana, jota usein käytetään tilanteesta, jolloin on päätynyt herkuttelemaan enemmän, kuin oli ajatellut. Sanaan liittyy ajatus siitä, että ihmisen tulee pitää itseään ”ruodussa” tai ”niskasta kiinni”. Eli kontrolloida tekemisiään, usein juuri syömisiään ja liikkumisiaan. Repsahdus tapahtuu silloin, kun tämä jatkuva kontrolli pettää. En ole koko sanan suurin fani.

Nyt on iltapäivä ja olen syönyt tänään jo sipsejä, karkkia ja jäätelöä. Mitä asialle pitäisi tehdä? Ennen olisin kierinyt ensin itsesyytöksissä, kuinka itsekuriton paska olenkaan ja sitten olisin painellut paniikkinappulaa, vannonut syömälakon nimiin ja lähtenyt pakkoliikkumaan ja kuluttamaan ylimääräistä energiaa himotreenillä.

Entä nyt? Ensin kartoitan tilanteen: hiilarihimoni on tänään poikkeuksellisen suuri, koska lasten korvatulehdusten takia en ole nukkunut kunnolla moneen päivään ja menkat ovat myös tänään alkamassa. Täysin loogista, ei mitään tekemistä itsekurin kanssa. Itsesyytökset olisivat tässä kohdassa totaalista ajanhukkaa ja söisivät motivaatiota pitkällä tähtäimellä.

Mitä teen? Keep calm and carry on. Koitan pitää loppupäivän ruokarytmin normaalina ja syödä vähintään 500g kasviksia. En lähde näin väsyneenä treenaamaan kovaa, vaan teen korkeintaan pienen palauttavan kävelylenkin tai venyttelen. Järjestän myös lasten hoidon niin, että saan nukuttua edes yhden kokonaisen yön ja hyvin nukutun yön jälkeen syöminenkin normalisoituu, sekä treeni kulkee.

En epäile hetkeäkään, etteikö näin tapahtuisi, koska nälkä- ja kylläisyysmekanismini toimivat nykyään jo melko normaalisti silloin, kun saan nukkua riittävästi. Levänneenä myös treenaaminen on kivaa, ei ikinä pakkopullaa.

Professori Mustajoki totesi jossain hyvin, että itsekuri on kuin lihas, jossain vaiheessa se herpaantuu. Siksi pidemmän päälle ihmisen elintavat eivät voi olla pelkän itsekurin ja kontrolloinnin varassa. On löydettävä tasapaino muilla keinoilla.

On nukuttava riittävästi, saatava stressi inhimilliselle tasolle ja normalisoitava ruokarytmi, jotta nälkä- ja kylläisyysmekanismit alkavat taas toimia, kuten niiden kuuluu. On löydettävä mielekäs tapa liikkua. Kun näin tapahtuu, itsekuria ei juurikaan tarvita vaan terveellinen elämä tapahtuu itsestään ja intuitiivisesti.

Motivaatiota kuitenkin tarvitaan, jotta uneen, stressitasoihin ja muihin kompastuskiviin jaksaa kiinnittää riittävästi huomiota. Itselleni ne ovat jaksaminen ja terveys sekä se, että päätä on tullut näiden asioiden suhteen lyötyä seinään ihan riittävästi yhden elämän tarpeisiin.

On päiviä, jolloin syön huipputerveellisesti ja liikun paljon ja sitten on päiviä, jolloin makaan sohvalla ja syön herkkuja. Sitä kutsutaan tasapainoksi. Sitä kutsutaan myös elämäksi. Kaikilla on oikeus elää itselleen sopivaa elämää.

Rentouttavaa viikonloppua!

Tykkää Heftystä myös Facebookissa:

https://www.facebook.com/Heftytraining/

 

Mainokset

Hurraa! Paino nousee!

Pari kuukautta sitten otin ohjelmistoon taas vanhan rakkaan ystäväni eli voimatreenin. Toisin sanoen lyhyehköt sarjat isohkoilla painoilla.

Vatsalihasten erkauman takia joudun valikoimaan aika tarkkaan mitä liikkeitä voin tehdä ja mitä en mutta onneksi käyn nyt ryhmässä, jossa ammattilainen, joka tietää taustani, katsoo perään, mitä touhuan.

Kirjoitan myöhemmin erikseen vielä erkauman kanssa treenaamisesta, koska vaikka oma erkaumani vaikuttaa valitettavasti olevan sitä sorttia, joka on korjattavissa vain leikkauksella (tosi moni silti saa korjattua oikeanlaisella jumpallakin, joten älkää luopuko toivosta!) olen saanut hurjasti tietoa lisää, mitä ja miten voin tehdä liikkeitä ja mitä ei missään nimessä kannata tehdä.

Muutenhan mun treenaaminen on päivittäistä 13kg ja 16kg ”kahvakuulien” nostelua ja kanniskelua, satunnaista pyöräilyä ja pyllyvako hiessä kamojen roudailua paikasta toiseen (en tiedä miks mun elämä onkin aina sellaista, että kannan koko ajan jotain painavaa paikasta A paikkaan B).

Miksi sitten hurrailen painon noususta? Ensinnäkin siksi, että ne painot salilla taas nousevat. Tangon päissä olevat siis. Mutta myös se, että painoa on tullut viimeisen kuukauden aikana aavistus lisää, mikä kertoo siitä, että treeni toimii. Lihasmassa kerää aina aluksi nestettä, kun treeniä koventaa.

Jos siis lisäät treeniä ja paino nousee hiukan, teet todennäköisesti jotain oikein.

Ei ole nyt laittaa saliselfieitä, kun en niitä ole koskaan kehdannut ottaa. Niin laitetaan nyt tähän sitten vähintään yhtä nolo vessaselfie, mistä voitte havaita tämän huiman lihasmassan kasvun. Tai sitten ette 😀

Mutta InBodyssä käyn kuitenkin taas jossain vaiheessa hakemassa dataa siitä, miten tämä mun massakausi toimii. Pysykää siis kuulolla ja tykkäilkää Heftyn fb:stä, jos ette halua missata viimeisimpiä käänteitä.

https://www.facebook.com/Heftytraining/

Melkein itkin TV:ssä

Maanantaina TV:ssä, perjantaina Areenalla ja tänään jo pientä esimakua Areenalla https://areena.yle.fi/1-4245685

Eli jännityksellä odotettu Jenny+ ohjelma! Miksi jännityksellä odotettu. Itselleni siksi, että vilahdan ohjelmassa elokuun Body Pridessä kuvatuissa osuuksissa.

Sain katsoa ohjelman ennakkoon ja vaikka siinä on paljon hauskoja osuuksia, siinä on myös kohtia, missä silmien hikoilua on vaikea välttää.

Kuvausryhmä esitti minulle myös vaikean kysymyksen, johon vastaaminen herkistymättä oli melko vaikeaa. Itse kysymystä ohjelmassa ei kuulla, ainoastaan vastaukseni. Kysymyksen voin paljastaa myöhemmin.

Itsensä näkeminen kuvattuna on aina yhtä tuskallista. Siinä tulee sama ilmiö kun kuulee omaa nauhoitettua ääntään ”enhän mä kuulosta oikeasti tuolta yhtään!”. Itseäni liikkuvasta kuvasta katsellessani on aina sama olo: ”miksi vääntelen naamaani noin kummallisesti?”

Ohjelma on kuitenkin ihan täyttä asiaa ja suosittelen sen katsomista jokaiselle, joka on joskus kärsinyt minkäänlaisista ulkonäköpaineista.

 

Jenny Lehtinen ja Saara Sarvas sekä pari muuta vaakakapinallista elokuun Body Pridessä. Jos et ollut paikalla, katso ohjelmasta, kuinka mahtava meininki siellä oli.

Pessimismillä kehopositiiviseksi

Tässä videossa kerrotaan hauskasti, että vihaisuus johtuu liiasta toiveikkuudesta ja optimistista. Ihminen joka ajattelee kaiken menevän kuin Strömsössä, joutuu jatkuvasti pettymään ja on siksi vihainen.

Mietin voisiko myös oman kehon vihaamisen syynä olla liika toiveikkuus ja optimismi? Se, että ei olla ihan realisteja sen suhteen, millainen oma vartalo voi parhaimmillaankaan olla ja millainen keskivertovartalo ylipäätään on.

Itselleni vihan tunne on todella harvinainen, enkä nykyään vihaa myöskään kroppaani, suhtaudun asioihin melko neutraalisti, eikä ylipainoinen vartaloni aiheuta itsessäni minkäänlaisia inhonväristyksiä. Pystyn olemaan alasti peilin edessä ja ajattelemaan, että ihan OK. Negatiivisimmillanikin ajatus on korkeintaan ”meh”.

Mietin, että syy ehkä onkin perus pessimismissäni, joka positiivisimmillaankin äityy korkeintaan realismiksi. Ajattelen, että valtaosalla on makkaroita, ryppyjä ja selluliittiä ja vertaan itseäni ennemmin uimahallin mummoihin, kuin mainoksen bikinimalliin.

Olen myös ollut joskus hoikka ja olin silloin vartalooni vielä vähemmän tyytyväinen kuin nyt. Olin laihduttanut alipainon rajalle mutta sen sijaan, että vartalostani olisi tullut haaveideni mukainen, se olikin jotain ihan muuta: romuluinen, kolkko ja kirveellä veistetty, ei lainkaan sellainen siro, kuin monilla muilla hoikilla. Olin jokseenkin pettynyt lopputulokseen. Se ei vastannut yhtään sitä mielikuvaa jollaiseksi luulin laihduttuani tulevan. Olin ollut kehoni suhteen liian epärealistinen, toiveikas ja optimistinen ja siksi petyin. Vaikka laihduttaisi kaiken rasvan vartalostaan ei rotevaa luustoa pysty siroksi saamaan.

Jos ajatellaan myös ulkonäköä, tiedän, että nykypäivänä hyvin hoikaksi laihduttuani en olisi enää pelkästään romuluinen, kolkko ja kirveellä veistetty vaan hyvin todennäköisesti myös nykyistä huomattavasti ryppyisempi ja veltostumiseen taipuvainen ihoni tulisi roikkumaan joka puolelta kuin tyhjentynyt ilmapallo. Ei tunnu houkuttelevalta sekään ajatus. Roikkuvat nahkat eivät ole vain esteettinen ongelma vaan ne myös saattavat aiheuttaa ihon tulehtumista.

Koska omaan hoikkuuteeni liittyvät mielikuvani ovat melko negatiivisia ja toisaalta myös realistisia, en voi välttyä ajattelemasta, että ehkä tämänhetkinen tilanne onkin ihan OK. Se voisi olla huonompikin ja on ollutkin sitä.

Tunnistan myös omat voimavarani ja ymmärrän, että näillä kilometreillä ja elämäntilanteeni kuormittavuudella en tule tekemään dramaattista elämäntapamuutosta luultavasti seuraavaan vuosikymmeneen ja sen jälkeen olenkin jo yli 50 vuotta jolloin keskityn ehkä mieluummin ihmettelemään vaihdevuosia ja odottamaan lapsenlapsia. Toivon, että nykyiset elintapani ja pitkäjännitteinen painonhallintani tulevat pitämään ainakin pahimmat terveysriskit loitolla. Se riittää.

Unelmani liittyvät nykyään aivan muihin asioihin kuin painoon tai hoikkuuteen. Ja siitä olen todella onnellinen.

 

Tämä kuva on otettu melko lähellä aikuisikäni alinta painoani.

Privilege bias

Otsikon termille ei oikein ole hyvää suomennosta. Se voisi olla etuoikeutetun näkökulmaharha, kupla tai vääristymä. Se tarkoittaa sitä, että etuoikeutetussa asemassa oleva ei ymmärrä olevansa etuoikeutettu, eikä sellaisen asemaa, joka ei ole. Tämä voi olla esim. rikkaiden suhde köyhiin, miesten suhde naisiin, heterojen suhde seksuaalivähemmistöihin, hoikkien suhde lihaviin tai valkoihoisten suhde tummaihoisiin.

Usein esimerkiksi ihmetellään miksi lihavien haukkumisesta nostetaan meteliä mutta hoikkia ”saa” haukkua miten huvittaa.

Tehdään aluksi selväksi: kaikkien haukkuminen on väärin ja siksi myös hoikkien haukkuminen ei ole OK. Se on ihan yhtä huonoa käytöstä kuin lihavienkin haukkuminen ja jokainen normaalit käytöstavat omaava ihminen tajuaa, ettei mikään ulkonäköön perustuva nimittely ole oikein. Kuitenkin siinä missä lihavien haukkuminen, nimittely tms. on syrjintää, vastaava toiminta hoikkia kohtaan ei ole sitä. Kerron miksi.

Hoikkuus ja normaalipainoisuus on yhteiskunnassamme normi ja ihanne. Tämä muodostaa hoikkien ja lihavien välille valta-asetelman, jossa hoikalla on enemmän valtaa kuin lihavalla. Tämän takia lihaviin kohdistuu paljon mm. rakenteellista syrjintää, mitä hoikkiin ei kohdistu.

Rikkaille, valkoisille, hoikille, heteroille ja/tai miehille irvailu ei ole fiksua mutta se ei sisällä rakenteellista syrjintää samalla tavalla kuin irvailu köyhille, mustille, lihaville, seksuaalisille vähemmistöille tai naisille. Lyöminen henkisesti ja verbaalisesti on aina väärin mutta ylhäältä alaspäin lyöminen on enemmän väärin kuin alhaalta ylöspäin lyöminen.

Kun hoikka ihminen ihmettelee, miksi on ”sallitumpaa” haukkua hoikkia, hän ei tunnista silloin omaa etuoikeutettua asemaansa eikä osaa asettua toisen, vähemmän etuoikeutetun asemaan. Hoikkien haukkuminen on väärin ja huonoa käytöstä mutta syrjintää se ei ole niin kauan kuin yhteiskunta pitää hoikkuutta normina ja ihanteena.

Elämä on epäreilua eivätkä kaikki saa lähellekään samoja lähtökohtia. Saatat saada jo pelkästään geenilotossa huikean etulyöntiaseman muihin. Se, että pärjää elämässä paremmin etuoikeuksiensa ansiosta, ei tee kenestäkään parempaa ihmistä, ainoastaan onnekkaamman. Ihminen vain on taipuvainen selittämään omaa menestystään pelkästään omaksi ansiokseen, eikä usein halua myöntää tuurin vaikutusta.

Toisen ihmisen köyhyys, alkoholismi, lihavuus, syrjäytyminen tai jopa sairaudet halutaan laittaa kokonaan tämän ihmisen omaksi syyksi, koska halutaan sulkea silmät muiden olosuhteiden vaikutukselta ja uskoa niin lujasti omaan erinomaisuuteen ja nostaa itseään vähemmän onnekkaiden yläpuolelle. Toki näihin kaikkiin asioihin vaikuttaa myös yksilön omat valinnat. Masentavan usein silti ei. Valtaosaa vankiloihin  päätyvistä on elämä potkinut päähän jo lapsuudesta asti. Huonot lähtökohdat eivät silti toki poista yksilön omaa vastuuta. Toisen vahingoittamiseen täytyy olla nollatoleranssi.

Minun olisi helppo tuomita pitkäaikaistyöttömät laiskoiksi, kouluttamattomat tyhmiksi, alkoholistit ja tupakoitsijat itsekurittomiksi luusereiksi vain siksi, että itselleni on ollut todella helppoa olla ilman päihteitä tai kouluttautua korkealle. En kuitenkaan kuvittele, että nämä asiat johtuvat poikkeuksellisesta mielenlujuudestani tai yleisestä erinomaisuudestani. Nämä johtuvat pitkälti tuurista, joka minulle on napsahtanut niin geeniloton kautta, kuin senkin, millaiseen yhteiskunnalliseen asemaan ja tilanteeseen olen sattunut syntymään.

Jospa siis välillä uskaltaisimme astua alas etuoikeutetun jalustaltamme ja harjoittaa empatiaa niitä kohtaan, joilla ei ole käynyt yhtä hyvä tuuri. Empatiahan tarkoittaa samalle tasolle asettumista, ei siis hyysäämistä tai pään taputtelua, mitkä taas ovat ylhäältä alaspäin tapahtuvaa ei-tasavertaista toimintaa.

Asetutaan samalle tasolle ja kuunnellaan toista. Muuta ei tarvita.

Oheiset videot näyttävät konkreettisesti mitä tarkoittaa olla etuoikeutettu. Viimeisessä videossa havainnollistetaan hauskasti, mitä empatia tarkoittaa.

 

Väärin laihdutettu?

Lähes joka kerta kun kirjoitan siitä, miten en enää laihduta ja keskityn mieluummin pitämään pysyvästi pudottamani painon pois, se on jollekin ongelma. Koska en ole normaalipainossa eli alle BMI 25, moni katsoo, että painonpudotusta ei saisi vielä lopettaa, ennenkuin tuo maaginen raja on ylitetty. Väärin laihdutettu siis.

Olen nyt 9 vuotta pitänyt pudottamani kilot poissa, kun välissä olleita raskausaikoja ei lasketa. Kun kerron, että en laihduta vaan keskityn nyt pysyvään painonhallintaan saan kuulla, että ”ihannoin lihavuutta”, tai ”kehotan ihmisiä olla tekemättä ylipainolleen mitään”. Myös kerrotaan, että elintavoissani täytyy olla jotain vikaa, kun en ole kaikkea ylipainoa laihduttanut pois. Ja tehdään myös selväksi, että en voi olla terve, ennenkuin BMI on alle 25 (Newsflash: olen metabolisesti täysin terve, sokereissani, verenpaineessani tai kolesterolissani ei ole mitään vikaa)

Hassua on se, että jos keskittyy pitämään pudotetut kilot pois eli panostaa pysyvään painonhallintaan laihduttamisen sijaan, koetaan, että ”ei tee ylipainolleen mitään”. Että ainoastaan aktiivinen laihduttaminen lasketaan ylipainolle jotain tekemiseksi.

Kuitenkin tilastollinen fakta on, että 80-95% laihduttaneista lihoo kaiken takaisin. On varsin harvinaista, että ihminen, joka on pudottanut yli 10% painostaan, pitää pudotetun painon lopullisesti tai edes useita vuosia poissa.

Omalla kohdallani itse laihtuminen on melkein aina ollut helppoa, sen pudotetun painon pois pitäminen taas ollut huomattavasti vaikeampaa, välillä melkein mahdotonta. Nyt kun olen 9 vuotta pitänyt pudotetut kilot poissa, en voi väittää, että se edelleenkään kävisi itsestään. Joudun aika usein miettimään omaa ruokasuhdettani, harjoittelemaan intuitiivista syömistä jne.

Jää nähtäväksi joudunko tekemään tätä koko ikäni, jos haluan, että pudotetut kiloni pysyvät poissa vai tuleeko tästä lopulta automaatio. 9 vuodenkaan painonhallinnan jälkeen siitä ei ole tullut itsestäänselvää automaatiota ja tämä lienee syy miksi valtaosa laihduttaneista lihoo kaiken takaisin.

Pysyvää painonhallintaa kun ei voi tehdä itsekurin avulla, kukaan ei ”pidä itseään kiinni niskasta” lopun elämäänsä vaan pitää todella oppia ja sisäistää uusia toiminta- ja ajatusmalleja

Näiden syiden takia tuntuu todella absurdilta, että joidenkin mukaan ”en tee asialle mitään”, koska itseasiassa teen aika paljonkin.

Jos nyt jättäisin pysyvän painonhallinnan oppimisprosessin kesken ja lähtisin edelleen pudottamaan painoani, osaisinko pitää pudotettua painoa poissa vai tulisiko jälleen kerran kaikki kilot korkojen kera takaisin? Pidän tätä vaihtoehtoa valitettavasti erittäin todennäköisenä.

Mitään akuuttia terveydellistä pakkoa itselläni tällä hetkellä ei painon pudotukseen. Myöskään mitään muita lihavuuteen liittyviä vaivoja ja ongelmia ei ole. (Ne kivut, mistä tällä hetkellä kärsin, ovat tulleet painonpudotuksen jälkeen ja pahentuneet painon pudotessa lisää. Näin ollen kyseisillä kivuilla ei ole mitään tekemistä painon kanssa vaan ne johtuvat ihan muista syistä.)

Omien voimavarojensa suhteen tulee myös olla realistinen. Jos elää ruuhkavuosien huippua pienten lasten valvottaessa, on jo lihomisen estäminenkin  monelle saavutus. Etenkin silloin jos taustalla on suuria painonvaihteluja ja geneettistä altiutta ylipainoon. Ruokahalu ei ole pelkästään opittua eikä varsinkaan tahdonalaista. Ihmisen nälkä- ja kylläisyysmekanismit ovat vahvasti geneettisiä ja se hyvin pitkälti selittää isot erot yksilöiden välisissä painoissa. Geneettisistä syistä painonhallinta on toisille todella paljon vaikeampaa kuin toisille. Tämän allekirjoittanee kuka tahansa lihavuustutkijakin.

Jos olisin varma, että pysyvä painonhallinta tulee olemaan itselleni automaattista ja itsestäänselvää ja loputkin pudotetut kilot tulisivat varmasti pysymään poissa, saattaisin ehkä alkaakin pudottamaan painoa. Nyt en ole täysin varma, joten minimoin riskit ja pysyn tässä painossa, kunnes se on helppoa ja automaattista. Meneekö siihen vuosi vai koko loppuelämä kuka tietää, eikä sillä ole väliäkään niin kauan kuin akuuttia terveydellistä pakkoa ei ole.

Ylipaino tai edes lihavuus eivät ole sairauksia, ylipainoinen ihminen voi olla metabolisesti täysin terve, eikä ylipainolle ole olemassa mitään tautiluokitusta. Lihavuus on toki riski ja riskejä välttääkseen kannattaa välttää lihomista. Jos kuitenkin lihavuuteen on johtanut nimenomaan jojolaihduttaminen, on silloin myös laihduttamisella iso riski johtaa yhä suurempaan ylipainoon.

Jokainen yksilö punnitsee omia henkilökohtaisia riskejään ja sitä miten niiden kanssa toimii. Tällä hetkellä laihduttaminen saattaa tuoda itselleni suurempia terveysriskejä kuin terveyshyötyjä, joten siksi en laihduta. En ”ihannoi ylipainoa” tai ”kehota ihmisiä olemaan tekemättä ylipainolleen mitään” tai muita vastaavia väitteitä, jotka ovat syntyneet vain siitä, että perusteluitani ei ole vaivauduttu lukemaan otsikkoa pidemmälle.

Ylipäätään se, että kerron omista henkilökohtaisista valinnoistani, ei tarkoita sitä, että olen suosittelemassa kenellekään toiselle omia elintapojani tai yhtään mitään muutakaan. Eletään kukin tavallamme. Se mikä sopii minulle, voi olla katastrofi toiselle, eikä yksilöiden tilanteet ja taustat ole välttämättä mitenkään verrattavissa toisiinsa muutenkaan.

Allaolevista kuvista ylin ja alin on otettu 2010. Tuolloin en ollut ihan huippulukemissani enää mutta ehkä noin 10kg nykyistä painavampi. Keskimmäinen kuva on tuore. Ylimmässä ja alimmassa kuvassa olin ihan yhtä terve, onnellinen ja tyytyväinen itseeni, kuin keskimmäisessäkin kuvassa. Silti vältän palaamasta tuohon painoon enää, ihan vain minimoidakseni terveysriskejä vanhemmalla iällä. Ulkonäöllisiä syitä tälle ei ole, koska en koe näyttäväni ylemmässä ja alemmassa kuvassa yhtään huonommalta kuin keskimmäisessäkään.

 

 

Miksi en laihduta osa 2.

Olen jo muutama vuosi sitten listannut täällä syitä, miksi en laihduta. Osasta aiemman postauksen syistä olen samaa mieltä edelleen, osaa haluan tarkentaa hieman.

Suomalaisen terveydenhuollon virallinen ohjeistus on nimeltään Käypä hoito. Lihavuuden hoidon ohjeistus löytyy kokonaisuudessaan täältä: http://www.kaypahoito.fi/web/kh/suositukset/suositus?id=hoi24010

Poimin Käypä hoidosta muutamia syitä, miksi en laihduta, siitä huolimatta, että BMI:n mukaan en ole normaalipainoinen (BMI alle 25)

A) Käypä hoito linjaa: ”Hoidon tavoitteena on lihavuuteen liittyvien sairauksien hoito ja ehkäisy, johon usein riittää painon pysyvä pieneneminen vähintään 5 %:lla.” Määritellään ensin ”pysyvä painonpudotus”. Se ei ole sitä, että ensin laihdutetaan ja muutaman vuoden päästä ollaan taas yhtä lihavia kuin aina ennenkin. Pysyväksi pudotukseksi määrittelen itse sen, että pudotettu paino on pysynyt poissa vähintään 5 vuotta. Itse olin nykyistä 15% painavampi vuonna 2008, joten täytän Käypä hoidon kriteerin pysyvästä vähintään 5% pudotuksesta.

B) Käypä hoito kertoo: ”Normaalipainon tavoittelu ei useinkaan ole tarpeellista eikä realistista varsinkaan vaikeasti ja sairaalloisen lihavilla.” Tilastojen mukaan 80-95% laihduttaneista lihoo kaiken takaisin, useat korkojen kera. On erittäin todennäköistä, että jos alan väkisin pyrkimään kohti normaalipainoa, päädyn uudestaan samaan jojo-kierteeseen, joka painoni lihavuuteen alunperin johti.

C) Käypä hoito jatkaa: ”Lähes kaikilla on taipumus lihoa vuosien mittaan edelleen. Sen vuoksi varsinkin liikapainoisilla, joilla on suurin riski tulla lihavaksi, on jo painon nousun ja vyötärönympäryksen suurenemisen pysäyttäminen merkittävä tulos”. Painonnousu on omalla kohdallani siis pysäytetty ja paino on kaukana huippulukemistani. Tilastollisesti tämä on merkittävä tulos, johon pystyy vain n. 5-20% laihduttaneista.

D) Käypä hoito kertoo myös kunnon vaikutuksesta seuraavaa: ”Hoikalla huonokuntoisella on suurempi vaara kuolla sydän- ja verisuonisairauksiin kuin liikapainoisella, jolla on hyvä kunto.” Näin ollen parannan mieluummin kuntoani, kuin laihdutan.

E) Laihduttamisen jälkeistä lihomista selittää mm. tässä tutkimuksessa esitelty ”Fat overshooting” -ilmiö https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/25614201 Oman ylipainoni ensisijainen syy on rajut laihdutukset, jotka aloitin jo normaalipainoisena ja niiden jälkeen tapahtuneet fat overshooting -ilmiöt. Olen siis tyyppiesimerkki ihmisestä jonka lihomisen syy on ollut laihduttaminen.

Siinäpä ne oleellisimmat syyt, miksi en laihduta. Itselleni on tällä hetkellä prioriteettinä kuntoutua raskauksien ja synnytysten aiheuttamista kroonisista kivuista ja vammoista. Tämä kuntoutuminen jo pelkästään saattaa kestää vuosia. Tämän lisäksi yritän pitää elintavat sillä tavoin kohtuullisina, jotta uutta lihomista ei tulisi enää tapahtumaan. Tilastojen mukaan sekin on jo saavutus. Jos nämä tavoitteet toteutuvat, olen erittäin tyytyväinen.

Oheinen kuva otettu pari viikkoa sitten. Päälläni on vuonna 2004-2005 ostettuja vaatteita. Tämä on itselleni pysyvän painonhallinnan konkretiaa.