Kehitys alkaa tyytyväisyydestä

Moni ehkä tietää sanonnan ”kehitys loppuu tyytyväisyyteen”. Siinä on ajatuksena, että itseensä ja tekemisiinsä tyytyväinen ei koe enää mitään kehittämisen tarvetta ja jää lepäilemään laakereilleen. Omasta mielestäni kyseinen sanonta on täyttä tuubaa.

Itseensä tyytymätön tai jopa itseään inhoava voi piiskatata itsevihansa vallassa itsestään jonkin aikaa tuloksia mutta usein syyllisyydessä ja negatiivisissa tunteissa kieriskely on henkisesti niin kuluttavaa, että positiivinen kehitys tyssää melko nopeasti. Itseensä tyytymätön harvoin myöskään uskoo itseensä ja omiin voimavaroihinsa.

Sen sijaan itseensä positiivisesti tai edes neutraalisti suhtautuva ajattelee, että olen ihan ok tyyppi ja juuri siksi haluan itselleni hyviä asioita ja pystyn kyllä kehittymään. Itseensä ja omiin voimavaroihinsa uskova tietää, että halutessaan pystyy muuttamaan omaa toimintaansa.

Pitkäjännitteinen elintapojen kohentaminen vaatii kokonaisvaltaista elämänhallintaa ja asennetta, joka kantaa pitkälle, ei vain projektin, kuurin tai muun väliaikaisen toiminnan yli. Itseensä peruspositiivisesti suhtautuvalla riittää sitkeyttä, se ei lopu ensimmäiseen takapakkiin, eikä edes pidempään huonompaan jaksoon.

Tyytyväinen ymmärtää, että vastoinkäymisiä ja muita turhauttavia tilanteita tulee ja menee, ne eivät kestä loputtomiin. ”This too shall pass” ajattelee perustyytyväinen, kun kakka osuu silloin tällöin tuulettimeen.

Kaiken ytimessä on se, että pitää itseään arvokkaana juuri sellaisena kuin on. Perustyytyväinen tietää, ettei hänen tarvitse muuttaa itsessään mitään, etenkään ketään muuta varten. Mutta kun kokee olevansa arvokas ja hyvä sellaisenaan, miksei voisi silti myös kehittää itseään, ihan vaan koska mä voin.

Blogi 5 vuotta!

Mitäs ihmettä? 5 vuotta! Miten tää aika voi hurahtaa näin nopeasti, että huomaamatta blogikin tuli jo Tanhupallon ikään (Putoushahmo, lapsiperheelliset ainakin tietää).

Postaustahti on melkoisesti harventunut alkuajoista mutta yhä vieläkin juttua riittää noin kerran kuussa ainakin. Kuopus täyttää kohta 2v. ja itse palailin hiljalleen treenien pariin n. vuosi sitten. Siitä tullut ehkä turhan vähän kirjoitettua.

Välillä tuntuu, että olen jo sanonut kaiken aiheeseen liittyvän. Mutta paljon olisi kyllä kerrottavaakin mm. siitä, miten pysyvän erkauman kanssa treenaaminen onnistuu. Kyllä se nimittäin onnistuu, paljon voi tehdä vaikka onkin tiedossa, ettei erkaumani täysin enää palaudu. Joitain juttuja toki ei voi/kannata tehdä mutta kivempi keskittyä niihin, mitä voi.

Mutta siitä lisää myöhemmin ja sillä välin syödään kakkua viskari-ikäisen blogin kunniaksi!