Miltä laihuus tuntuu?

Kate Moss on sanonut jotain sellaista kuin: ”Nothing tastes as good as skinny feels”. Koska olen itse ollut joskus laiha, voin olla Mossin kanssa eri mieltä. En ollut yhtään sen onnellisempi tai hyvinvoivempi hoikkana, kuin painavampanakaan. Enkä edes ollut terveempi tai hyväkuntoisempikaan, toisin kuin terveyspuheissa annetaan usein ymmärtää.

Ulkonäköseikoista voidaan olla montaa mieltä. 22-vuotiaana, kun olin laihtunut aikuisiän alimpaan painooni, joka oli jotain BMI 19 luokkaa, monen mielestä näytin hyvältä. Jonkun mielestä ei ollut tarpeeksi muotoja. Sellaista se kai aina on ulkonäön kanssa, kaikkia ei voi miellyttää vaikka olisi minkä kokoinen tai näköinen tahansa. Eikä tarvitsekaan.

Itse olin ulkonäössäni joihinkin asioihin silloin tyytyväinen ja joihinkin en. Sama tilanne oli melkeinpä jokaisessa mahdollisessa painossa ja koossa: aina oli jossain jotain liikaa tai liian vähän. Nykyään tällaiset asiat eivät onneksi ole elämässäni enää niin tärkeitä kuin nuorempana.

Fyysisesti paremmassa kunnossa olen ollut mm. 2011-2012, jolloin BMI oli jossain 28 kieppeillä. Lihaskunto oli parempi kuin koskaan, eikä kestävyyskuntokaan hävinnyt nuoruusvuosille. Rasvamassaa oli enemmän kuin hoikimpina vuosinani mutta niin oli lihastakin. Lihasta oli enemmän kuin koskaan elämässäni ja sen kyllä huomasi ja tunsi.

Silloin kun olin hoikimmillani, en todellakaan ollut elämäni onnellisimmassa tilassa, pikemminkin päinvastoin. Hoikkuus oli sekavan elämäntilanteen seurausta, ei merkki tasapainosta tai hyvinvoinnista. Tämän takia pidän arveluttavana kehua jonkun laihtumista, ellei tiedä mikä siihen on syynä. Joku voi laihtua myös vakavan sairauden tai menetyksen takia, siksi hoikistuneen ulkomuodon kehuminen automaattisesti ei kannata. Oman hoikkuuteni syy ei ollut mitään niin vakavaa onneksi kuitenkaan. Tavallista nuoruuden tempoilua ja angsteilua.

Hoikkuuteni saavutin silloin silkalla syömättömyydellä, mikä myöhemmän elämän ja painonhallinnan kannalta osoittautui todella huonoksi ideaksi. Sain aineenvaihduntani ja nälänhallintajärjestelmäni niin sekaisin, että kropastani tuli entistä tehokkaampi rasvankerääjä. Tämä johti lopulta jojo-kierteeseen.

Kate Mossin kanssa olen eri mieltä, koska pelkkä laihuus ei ole ollut itselleni se autuaaksi tekevä seikka. Hyvä kunto ylipainoisena tuntuu itselleni paremmalta, kuin laihuus. Jokaisella on varmasti ihan oma yksilöllinen hyvän olon painonsa ja kuntonsa. Jollekin toiselle ihmiselle hoikkuus saattaa ihan aidosti olla onnelliseksi tekevä asia. Ei ole minun tehtäväni arvioida asiaa kenenkään muun puolesta. Eikä muiden tehtävä ole arvioida minun hyvinvointiani painoni perusteella.

Keksin myös monia ruokia, jotka maistuvat paremmalta kuin miltä laihuus tuntuu. Itselleni laihuus ei vain enää ole ollut sen arvoista, että jättäisin sen takia kulinaristisen elämäntapani. Jos joskus olen terveyden takia siinä tilanteessa, että ruokavalioon täytyy tehdä muutoksia, sitten ne tehdään. Pelkkä hoikkuus ei kuitenkaan ole tarpeeksi suuri motivaattori itselleni.

Kuvat on kännykällä räpsitty vanhasta albumista, joten siksi heikko laatu. Kuvat on otettu luultavasti joskus 1999, jolloin olin 22-vuotias. Näissä kuvissa olen melko lähellä sitä alinta aikuisiän painoani. Tyylikin oli vähän eri kuin nykyään.

Pysyvä painonpudotus

Tällaista käsitettä tarjotaan monissa uusissa ruokavalio-ohjelmissa ja elämäntapavalmennuksissa. Tavoitteena ei ole kuurimuotoinen painonpudotus vaan pysyvä muutos, jonka mukaan painon olisi tarkoitus pysyä poissa lopullisesti tai ainakin vuosia.

Onnistuneeksi pysyväksi painonpudotukseksi lasketaan se, jos on pudottanut yli 10% painostaan ja pitänyt sen pois yli 2 vuotta. Tämän määritelmän mukaan olen siis itsekin onnistunut painonpudottaja. Pudotin 2010-2011 n.15% painostani ja 2013 tilanne oli se, että kadonnutta massaa oli yhä yli 10% poissa verrattuna elämäni korkeimpaan painolukemaan.

2013 jälkeen olenkin ollut sitten 3 kertaa raskaana, joten lopullisen tilanteen näkee vasta sitten, kun raskaus- tai imetyshormonit eivät enää vaikuta kehon toimintaan.

Tilastollisesti kuulun kuitenkin siihen 5% vähemmistöön joka onnistuu ”pysyvästi” pudottamaan painoaan. Kaksi vuotta on mielestäni silti aika lyhyt aika puhua pysyvyydestä. Voi hyvinkin olla, että näiden kolmen raskauden jälkeen huippupainostani ei olekaan poissa enää sitä yli kymmentä prosenttia.

Jos siitä on poissa enää vaikka 8% kuulunko silti näihin tilastollisiin ”pysyviin onnistujiin”? Mitä jos 10 vuoden päästä kaikki onkin tullut takaisin, ehkä jopa korkojen kera?

Tämän takia suhtaudun hyvin kriittisesti ja skeptisesti siihen, että luvataan pysyvää pudotusta. Mielestä pysyvä tarkoittaa samaa kuin hautaan asti. Jos nuorehko ihminen on pitänyt muutaman vuoden pudotetun painonsa poissa, voidaanko olla varmoja, että se on pysyvää ja että tilanne on sama 10 vuoden päästä? Siksi täsmällisempää olisikin puhua pitkäaikaisista tuloksista.

Tuon 5 vuotta sitten tapahtuneen painonpudotuksen lupasin silloin itselleni elämäni viimeiseksi. Millekään laihdutuskuurille en enää ryhdy. Todennäköisesti jonkinasteista korjausliikettä täytyy tehdä kuitenkin lopun elämää. Sitä kutsutaan painonhallinnaksi.

Oma painonhallinnan tavoitteeni on pitää poissa vakavammat krooniset sairaudet, kuten 2. tyypin diabetes, ainakin eläkeikään asti eli vielä n.20-30 vuotta. Tämä tavoite ei vaadi välttämättä normaalipainon saavuttamista vaan lähinnä kohtuullisen kunnon ja ruokavalion ylläpitämistä, sekä massiivisen painnonnousun välttämistä.

Monia vakavia sairauksia vältän jo sillä, etten polta. Juominenkin saattaa jäädä hyvin vähäiseksi vielä pitkäksi aikaa. Nähtäväksi kuitenkin jää, kuinka pysyvää oma painonpudotukseni tulee sitten ihan lopulta olemaan vai kärrätäänkö mahdollisesti 200 kiloinen ruumini nosturilla krematorioon. Sen näkee sitten.

Mahan tilanne alkaa olemaan nyt aika samoissa kuin kesällä 2014.