Holhoaminen vs. aito välittäminen

Edellisen postauksen aiheesta kimposi muutama uusi ajatus. Jos kaverin ylipainosta, alkoholinkäytöstä tai mistä tahansa terveysriskistä huolestuminen ei ole ok, miten sitten voi osoittaa välittävänsä, jos ihan aidosti kokee, että huolelle on aihetta?

Monen mielestä herättely, ravistelu, kissan pöydälle nostaminen ja ”suoraan sanominen” ovat välittämistä silloinkin, kun herättelyn kohde ei itse ole kysynyt keneltäkään mielipidettä asioihinsa. Minusta nuo eivät ole välittäistä. Ne ovat holhoamista.

Ei kai länsimaissa kukaan aikuinen, täyspäinen ihminen voi elää niin tynnyrissä, ettei olisi koskaan kuullut tupakoinnin, ylipainon, alkoholin tai vaikkapa solariumin aiheuttamista terveysriskeistä. Kyllä valtaosa tietää. Jos joku ei suoraan kysy mielipidettä koskien henkilökohtaista terveysasiaansa, sitä ei tarvitse kertoa.

Itse en esimerkiksi polta mutta ei tulisi mieleenikään mennä tupakoiville ystävilleni paasaamaan tupakoinnin vaaroista ”välittämisen” nimissä. Lähden siitä oletuksesta, että he ovat aikuisia ihmisiä ja tietävät tasan tarkkaan kuinka epäterveellistä tupakointi on, ei minun sitä tarvitse heille kertoa.

Tupakointi on terveysriski ja jokainen aikuinen saa riskeerata oman terveytensä, kuten huvittaa, niin kauan, kun sillä ei aiheuta vahinkoa kenellekään muulle. Toisen aikuisen  ihmisen terveys ei vain yksinkertaisesti ole minun asiani.

Jokainen terveydellisen riskin ottaja punnitsee riskin ja nautinnon välistä suhdetta, millaisen riskin arvoista mikäkin nautinto on. Joku ihan aidosti voi haluta elää mieluummin lyhyen ja epäterveellisen elämän ”paheistaan” nauttien, kuin pitkän ja terveellisen elämän. Se on henkilökohtainen valinta. Kaikille terveys itsessään ei ole samanlainen arvo, sekin pitää hyväksyä.

Jos kuitenkin vaikuttaa siltä, että joku ystävä haluaisi tukea elintapojensa muutokseen, muttei osaa sanoa sitä ääneen, pyrkisin siihen, etten omalla toiminnallani ainakaan edesauttaisi epätoivottua toimintaa. Esimerkiksi:

-Päihderiippuvainen ystävä soittaa perjantaina ja pyytää baariin. Sanon, että mitä jos mentäisiinkin mieluummin leffaan.

-Ylipainoinen ystävä valittelee, kun ei tule liikuttua, pirautan ja pyydän lenkille/salille/tanssitunnille.

-Tupakoiva kaveri kertoo, että haluaa lopettaa polttamisen. Sanon, että hienoa ja esitän lisäkysymyksiä lopettamistavasta. Kohta kaveri pohtii jo riippuvuuden taustojen syitä monelta kantilta. Minä kuuntelen.

Kuuntelen enemmän, kuin tyrkytän omia mielipiteitäni, koska uskon, että siten autan kaveriani parhaiten. Se, että toinen kertoo ääneen asiastaan, auttaa häntä itse prosessoimaan asiaa omassa päässään, aina minun ei tarvitse niin paljon edes tuputtaa omia ajatuksiani. Kuuntelemisen voima on arvaamattoman suuri.

Pitää tuntea ystävä/läheinen aika hyvin, jotta tietää miten ja mistä asioista voi puhua. Jotkut läheiset voivat sanoa asioita melko suoraankin, jos on ihan varma siitä, että tuntee toisen rajat. Ne pitää tuntea todella hyvin, koska muuten suoraan sanominen on vain välittämiseksi verhottua ilkeilyä ja pätemistä.

Jos mistään noista ideoista ei ole apua ystävän tilanteeseen, voi hyvällä omallatunnolla nostaa kädet pystyyn, koska ainakin on yritetty. Tuon enempää ei kenenkään tarvitse ystävänsä tai aikuisen perheenjäsenensä terveysasioihin puuttua. Viimekädessä ratkaisun on jokaisen tehtävä itse ja silloin, kun se tehdään, voi kannustaa, tsemppata ja myötäelää niin paljon, kuin vain pystyy.

Tsekkaa myös loistava video, jossa Brené Brown selittää empatian ja sympatian eroa. Video oli itselleni todella valaiseva. Empatia on sitä, että ollaan ja myötäeletään toisen kanssa samalla tasolla. Holhoaminen ja päteminen eivät ole sitä. Ne eivät ole edes sympatiaa. Holhoaja asettaa itsensä toisen yläpuolelle ja se ei ole hedelmällinen tai tasavertainen asetelma millään tapaa. Lapsia holhotaan, ei tosia aikuisia.

IMG_2242

 

Kilopoliisit ja tekopyhät huolestujat

Mediassa, blogeissa ja keskustelupalstoilla ollaan nyt viimeiset vuodet oltu kovasti huolissaan ylipainosta. Siitä millaisia terveysriskejä se aiheuttaa ja millaisia kustannuksia siitä yhteiskunnalle koituu. (Vai koituuko edes, täältä lisätietoa.)

Kukka Laakso kirjoittaa täällä :

”Mutta, nyt olen seurannut useamman vuoden vartalo- ja hyvinvointi-ilmiöitä. Puheissa ja kirjoituksissa tuntuu toistuvan usein se, miten ”huolissaan” monet ovat toisten ihmisten ulkonäöstä. Oletteko huomanneet? Yllättävän usein tulee vastaan tämän tapaisia lausuntoja:

”me oltiin uimahallissa / rannalla / ravintolassa / kauppareissulla ja katseltiin siellä miten kauhean paksuja ja huonokuntoisia ihmiset ovat. He söivät kauhean epäterveellisesti ja olivat lihavia. Voi kamala. Kyllä me ollaan porukalla huolissaan.”

Kysymys: Miten kukaan voi omia oikeuden olla toisten yläpuolella, pelkästään ulkonäön tai ostoskorin perusteella? Hämmästellä, ”huolestua” ja arvostella toisen tekemisiä ja tapaa elää.

Eli, vaikka aiemmin ajattelin että ketään ei kiinnosta, niin nyt näyttää siltä, että jotakuta kuitenkin kiinnostaa. Jokaisella rannalla on ilmeisesti aina se oma painonvartija, joka tulee uintireissun jälkeen internettiin päivittelemään, mitä oikein näki.”

Olen Kukan kanssa samaa mieltä ja huvittuneena itsekin seurannut ilmiötä. Vaikea uskoa, että huolestujia oikeasti voisi kiinnostaa ventovieraiden ihmisten terveys tai muutkaan asiat noin paljon. Tai jos kiinnostaa, täytyy omien murheiden olla aika olemattomia. Sen sijaan huolestuminen on mitä näppärin tapa tuoda esille omaa erinomaisuuttaan elintapojen suhteen.

Oman erinomaisuuden esilletuomisessa ei sinänsä ole mitään pahaa, koska kukapa kissan hännän nostaisi, ellei kissa itse. Koko sosiaalinen media perustuu sille, että halutaan antaa hyvä kuva itsestä.

Ongelma on se, jos omaa erinomaisuutta korostetaan osoittelemalla toisten ihmisten vikoja. Mitä enemmän osoitellaan toisten ihmisten vikoja, sitä enemmän lisääntyy arvostelluksi tulemisen pelko, joka on tehokas lamauttamaan ihmiset kotisohville. Ylipainoiset eivät uskalla lähteä liikuntapaikoille, koska pelkäävät, että siellä on varmasti joku kilopoliisi kyttäämässä ”tursotuksia” tai  ”jenkkakahvoja”. Ja niin siellä todennäköisesti onkin.

Huolestumisen ja jeesustelun lisäksi syyllistytään myös silkkaan bodyshamingiin, kun käytetään ylipainoisten ruumiinosista hassunhauskoja ilmaisuja aina miestisseistä tynnyrivatsoihin.

Asiaa voidaan korjata sparraamalla ylipainoisten itsetuntoa. https://heftytraining.wordpress.com/2015/06/30/liikuntapaikkojen-kehtaajanaiset/ . Mutta kyllä kilopoliisien ja painojeesustelijoidenkin pitäisi katsoa peiliin ja miettiä, onko siitä omasta toiminnasta muille oikeasti mitään hyötyä vai pikemminkin haittaa.

Häpeäntunne ei kannusta ketään, se lamauttaa mutta se taitaa ollakin huolestujien tiedostamaton tarkoitus. Koska jos kaikki ylipainoiset laihtuisivat, mistä kilopoliisit sitten voisivat tuntea paremmuutta?

IMG_1373

#RANTAKUNNOSSA

Mut haastettiin tähän kampanjaan jo aikoja sitten, mutta nyt vasta tuli sellainen sää, että rannalle tarkeni mennä.  Olisin halunnut ottaa jotain hienoja kokovartalokuvia tyyliin:

Kuva täältä

Mutta eihän siitä mitään tule, kun vauva roikkuu jalassa. Tyydyin siis räpsimään muutaman selfien. Tylsää, mutta näillä mennään nyt. Tässä siis muutama kuva, joista ei ehkä huomaa, että yritän räpsiä ne tosi nopeasti samalla, kun mies pitää kiinni vauvasta, joka haluaa tulla repimään äidin hiuksia.

Otin kuvia myös bikineissä, ilman tuota huivia mutta kun näytin kuvia miehelle, hän totesi, että noilla kuvilla varmaan tulee lisää lukijoita, viitaten rintavarustukseen. Joten en julkaise niitä, koska en taida haluta sellaisia lukijoita 😀

Varmaan kuvakulmaa vaihtamalla olisi saatu bikineissäkin suht siveitä otoksia mutta ei vaan ollut aikaa alkaa säätämään. Samoja bikineitä käytin viime kesänäkin mutta imetys on nyt ilmeisesti tehnyt jotain, koska ei ne viime kesänä niin härskeiltä näyttäneet. Olisi pitänyt tajuta asia ajoissa ja käydä ostamassa sopivampi malli. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä, eikä vaatesuunnittelijalla näemmä sopivia uikkareita.

Oli miten oli, kampanjasta löytyy lisää tietoa täältä http://www.rantakunnossa.fi/lahde_mukaan

Mutta bikineissä siis olin, kuten yleensä aina rannalla, olin sitten missä olomuodossa tahansa. Viime kesänä otin vastaavat valtavan raskausmahan kera, ne löytyvät blogin arkistosta. Tuolla samalla rannalla olen ollut bikineissä silloinkin, kun olin normaalipainon alarajalla sekä merkittävästi ylipainoisena ja kaikkea siltä väliltä. Koko on vaihdellut mutta tyyli pysynyt samana.

Ja vaikka otan aurinkoa ja käyn uimassa bikineissä, niin tilannepukeutumisen puolestapuhujana kannatan astetta peittävämpää pukeutumista heti, kun siirrytään rantakahvilan puolelle, ravintoloista ja muista julkisista kaupunkitiloista puhumattakaan. Hyvä kroppa ei ole mikään tekosyy unohtaa tilannepukeutumista ja ottaa paitaa pois ravintolan terassilla, missä ihmiset ruokailevat.

Kukka Laakso kirjoittaa myös #rantakunnossa haasteesta:

http://blogit.kauneusjaterveys.fi/kukkalaakso/oletko-rantakunnossa-hapea/

Vaikka oma #rantakunnossa haaste ei mennyt tällä kertaa kuten Strömssössä, siihen voi aina osallistua uudemmankin kerran, joskus jos tulee parempi tilaisuus kuvaamiseen. Perhebloggaajat voisivat kertoa mulle, miten heiltä homma onnistuu ja missä välissä saavat laitettua hiukset je meikkiä. Huulikiilto oli ainoa jota ehdin sipaista, jopa hiusten harjaaminenkin oli liian haastavaa. Mutta eipä tämä vauva-aika ikuisesti kestä. Kohta on taas jo ikävä aikaa, kun lapsi halusi syliin.

2015-07-04-5094 2015-07-05-5133 2015-07-05-5153 2015-07-05-5154

IMG_0095 IMG_0115 IMG_0126