Toisin kuin usein ajatellaan, sohvan pohjalle jäämisen ainoa syy ei olekaan laiskuus ja saamattomuus, vaan se voi olla myös arvostelluksi tulemisen pelko.
Hesari kirjoitti hiljattain lihaville tarkoitetusta salista.
http://www.hs.fi/sunnuntai/a1427432691805
Tavallaan hyvä idea mutta eikö oikea ratkaisu ongelmaan olisi se, että jokaiselle salille ja liikuntapaikalle kehtaisi mennä kuinka lihava tai huonokuntoinen tahansa? Ongelma ei ole vain sohvaperunassa itsessään, vaan myös tökerösti käyttäytyvissä arvostelijoissa, mulkoilijoissa ja kyylääjissä, jotka luovat liikuntapaikoille ahdistavan ja luotaantyöntävän ilmapiirin.
Briteissä pyörii This girl can -kamppanja, jonka tarkoitus on rohkaista naisia liikkumaan ja pääsemään yli arvostelluksi tulemisen pelosta.
Mutta voiko oman itsetuntonsa eteen tehdä jotain? Kuinka voisi tulla liikuntapaikkojen kehtaajanaiseksi, jota ei hävetä mikään? Semmoiseksi, joka menee ryhmäliikuntatunnilla eturiviin, vaikka omaisi kaksi vasenta jalkaa.
Olivia-lehdessä oli työelämään liittyvä juttusarja pokkanaisista, niistä ammattikehtaajista, jotka tekevät vaan, eivätkä mieti, mitä muut ihmiset ajattelevat.
http://www.olivialehti.fi/jutut/ala-taivastele-pokkamiehia-ryhdy-pokkanaiseksi/
Miksei tätä pokkanainen -ajattelua voisi soveltaa omissa harrastuksissaankin? Itseään ei tarvitse pyydellä keneltäkään anteeksi, asialliset käytöstavat ja toisten normaali huomioiminen riittävät. Parempi olla kuntosaleilla ja liikuntapaikoissakin pokkanainen, kuin yrittää kadottaa itseään tapetin kuviointiin. Mulkoilijalle voi väläyttää vaikka leveän hymyn ja tervehtiä. Menevät siitä yleensä ihan puihin tai hyvällä tuurilla tervehtivät takaisin.
Todennäköisesti kuitenkin suurin osa, joiden arvostelua pelkäät, ovat itsekin niin uppoutuneita ”mitä muut musta ajattelee” pohdintoihin, etteivät ehdi edes kiinnittää huomiota muihin ihmisiin.
Suomalaisten perusilme on usein aika hapan, vaikka mitään negatiivista ei päässä edes pyörisi. Ilmiöllä on nimikin: Bitchy resting face, vapaasti kääntäen: vittumainen perusilme. Kärsin tästä itsekin: päätetyöskentely on muodostanut kulmakarvojen välliin pystysuuntaiset uurteet, jolloin näytän iloisenakin vihaiselta. Ongelmasta ei tässä iässä taida päästä eroon enää muulla, kuin botoxilla ja siihen en ryhdy.
Ja lopulta: mitä sitten vaikka joku arvostelisikin? Arvostelu lopulta kertoo vain arvostelijasta itsestään, hänen ennakkoluuloistaan ja huonosta itsetunnostaan. Sinun ei tarvitse sen antaa määritellä itseäsi.
Tässäkin kuvassa on menty Helsingin kisahallin kuntosalin salikarjujen sekaan ihan pokkana kehtaamaan, koska miksipä ei. Mulkoilun sijaan sainkin silmäniskuja, hymyjä ja peukunnostoja. Minä hymyilin takaisin. It’s all good 🙂
Kuva: Sami Kero HS