Koululiikunta ja liikunnanvihaajat

Koulujen alkuun on vielä kuukausi mutta nostan silti nyt esiin yhden kestosuosikkiaiheen. Koululiikunta taitaa edelleen olla yksi suurimmista syistä siihen miksi liikunnanvihaajia on niin paljon. Jos omassa lapsuudessani ja nuoruudessani liikkumiseni olisi ollut vain koululiikunnan varassa, olisin luultavasti itsekin päätynyt liikunnanvihaajaksi.

Onneksi kuitenkin olin aloittanut baletin kuusivuotiaana. Sen jälkeen tanssiharrastus on muutamia taukoja lukuunottamatta ollut mukana elämässäni aina ja tulee varmasti olemaan mummoksi asti. Ilman tanssia, en ehkä koskaan olisi oppinut rakastamaan mitään muutakaan liikuntaa. En varsinkaan koululiikunnan ansiosta.

Mikä siinä koululiikunnassa sitten on sellaista, mikä saa niin monet vihaamaan liikuntaa lopun elämäänsä? Yksi syy on se, että koululiikunnassa on lajeja jotka eivät sovi kaikille. Esimerkiksi joukkuelajit ja sellaiset jotka vaativat pallosilmää. Jos pallosilmää ei ole, ovat ko. lajit aivan täyttä tuskaa. Pallosilmätön ihminen kun mieluiten maastoutuu silloin kun joku lentävä, liukuva tai vierivä objekti tulee kohti.

Omasta mielestäni tietysti tanssi olisi kaikille hyvä koululiikunnan laji mutta totuus on se, että harvalla suomalaisella on siihen vaadittavaa koordinaatiokykyä tai rytmitajua. Tanssiin pakottaminen koululiikunnassa saisi ihan yhtä lailla osan porukasta vihaamaan liikuntaa.

Yksi keino olisi se, että jakaannuttaisiin pienempiin ryhmiin ja lisättäisiin liikuntatunteihin valinnaisuutta.Tämän organisoiminen alemmilla luokilla on haastavaa mutta yläasteella ja lukiossa onnistuu paremmin. Ihminen kuitenkin muodostaa mielipiteensä liikunnasta jo melko varhain ja ala-asteella syntyneet liikuntatraumat voivat jatkua pitkälle. Pienten koululaisten jakaminen ryhmiin, vaatisi enemmän opettajia ja siinä tuleekin vastaan rajalliset resurssit.

Mikä siis neuvoksi? Pitäisikö koululiikunta lopettaa kokonaan koska se aiheuttaa enemmän harmia kuin hyötyä? Ei välttämättä. Koululiikunnan luonne voitaisiin muuttaa enemmän sellaiseksi ”löydä oma lajisi” tunniksi. Kaikkea pitäisi kokeilla mutta kaikesta ei tarvitse tykätä. Lajivalkoiman tulisi näinollen olla nykyistä laajempi.

Liikunnan, kuten muidenkin taide- ja taitoaineiden numeroarvostelun voisi myös lopettaa ja ottaa tilalle hyväksytty/hylätty periaatteen. Hyväksytty tulee silloin kun vaaditut asiat on suoritettu, oli niissä kuinka hyvä tai huono tahansa. Jos esim. liikunnasta tulee huono numero, lapsi helposti ajattelee, että hänestä ei vain ole liikkujaksi ja lakkaa yrittämästä. Kun kerran omaksuu sen huonon liikkujan leiman, se ei välttämättä lähde koskaan pois.

Hyväksytyn saisivat kaikki jotka edes kokeilisivat ja yrittäisivät. Tämä ei tienkään palkitse niitä jotka ovat taitoaineissa hyviä mutta sitä varten voisikin sitten olla koulussa eri lajien vapaaehtoisia kilpailuja joista voi valita mihin osallistuu vai osallistuuko mihinkään. Kilpailupalkinnot antaisivat motivaation kovempaan yrittämiseen. Ketään ei siis rangaista huonolla numerolla mutta jokaiselle annetaan mahdollisuus tavoitella palkintoja.

Jo kansanterveydellisestä näkökulmastakin kaikki suomalaiset pitäisi saada liikkumaan ja tähän tavoitteeseen pääseminen vaatisi myös koululiikunnan radikaalia uudistumista. Edullisiin tai jopa ilmaisiin liikuntaharrastusmahdollisuuksiin satsaaminen on myös yksi tapa mutta siitä joku toinen kerta lisää.

Vanhemmat voivat vaikuttaa myös asiaan etsimällä lapselleen lajin tai lajeja joista lapsi pitää. Tämä saattaa vaatia aika paljon aikaa ja vaivaa (ja jotkut lajit myös rahaa) mutta väitän, että jokaiselle on olemassa joku laji. Oma lapseni harrastaa jujutsua ja airsoftia. Kun löytää lapsena jo lajeja, joista pitää, on pienempi todennäköisyys päätyä liikunnanvihaajaksi.

viva 3

Mainokset

2 thoughts on “Koululiikunta ja liikunnanvihaajat

  1. Viisas kirjoitus, kiitos tästä. Jotain tuollaista uudistusta todella kaivattaisiin. Itse kuulun niihin, joista koululiikunta teki ”liikunnanvihaajan”. Tai ei oikeastaan vihaajaa, vaan pelkääjän. Pelkäsin liikuntatunteja niin että itketti. Ahdistavuuden vähentämiseksi liikunta voisi tapahtua enemmän ulkona ja olla enimmäkseen ei-pallolajeja ja ei-joukkuelajeja. Miksi aina piti pelata lentopalloa, ei koskaan mitään muuta? Ihan sairasta. Hölkkääminen, painojen kanssa jumppaaminen ym. yksin tehtävät liikunajutut, joissa oma surkea suoritus ei pilaisi koko joukkueen päivää eikä siten hiertäisi luokkakavereiden välejä, olisivat mielestäni hyvä ratkaisu. Koska ei se fyysinen liikunta itsessään ehkä niin kamalaa ollutkaan, vaan se, että käytönnössä kaksi tuntia viikossa 9 vuoden ajan oli psykologista oppiainetta ”sinä olet huonoin, surkein, rumin ja lihavin, eikä sinusta ole muuta kuin vaivaa kunnollisille luokkakavereillesi”. Kyllä minä sen opin jo alaluokilla, enkä koskaan unohda.Liikunnan pitäisi olla ehkä jotain sellaista, missä suorituksia ei voi helposti vertailla, ja missä kenelläkään ei jää paljoa aikaa tarkkailla, mitä muut tekee. Vaikka murtomaahiihtoa joka oppilas eri ilmansuuntaan!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s