Nahkakahvakuulat ja paluu lomalta treeneihin

Lomat on lomailtu ja paluu arkeen sekä treeneihin on taas ajankohtaista. Oma lomani jäi taas kerran aika vähäiseksi ja säännöllisten liikuntaharrastusten ollessa kesätauolla, jäi liikkuminenkin aika olemattomaksi. Ipanoiden kanssa tuli lähinnä pulikoitua. Mutta en ota siitä paineita. Mitään raskasta en olisi muutenkaan edes saanut tehdä, kun kesän alussa oli tulehtuneen sappirakon poistoleikkaus. Ja 2kk liikuntakielto sen perään.

Treenitauon huomaa enimmäkseen selkä-lantio-hartiaseudun kipeytenä ja mistään muusta en treenaamisessa ole edes kiinnostunut, kuin toimintakyvystä. Vaikka vatsalihasteni erkauma ei tule enää ilman leikkausta palautumaan, on treenillä silti paljon tehtävissä kivunhallinnan ja toimintakyvyn suhteen.

Mun liikkumiseni kulmakivet ovat viikottainen voimatreeni, viikottain vaihteleva aerobinen, joka voi olla joskus tanssia, joskus pyöräilyä tai mikä tahansa ryhmäliikuntatunti mutta isoin kulmakivi on arkiaktiivisuus, jota tulee 2 ja 3 vuotiaiden kanssa väkisinkin.

Mun arkiaktiivisuus sisältää lähinnä nahkakahvakuulien 14kg & 16kg nostelua turvaistuimeen ja takas, sänkyyn ja takas, ostoskärryyn ja takas, syöttötuoliin ja takas plus ”äiti kanna mut en jaksa kävellä”… oletteko koskaan laskeneet, kuinka monta nostoa mahtuu vuorokauteen? Mulla tulee kymmeniä.

Pojathan toki osaa itsekin kiivetä sinne tuoliinsa tai turvaistuimeen mutta enimmäkseen se on kyllä sitä, että uhmaikäinen lapsi, joka kieltäytyy tekemästä mitään pyydettyä, vetää makaroniksi lattialle kiukuttelemaan, on pakko nostaa. Jos omat lapsesi ovat helpompia, voit pitää sen omana tietonasi.

Lapsissa on kyllä erojakin tuon suhteen, muistelen, että esikoista en olisi niin paljon joutunut nostelemaan mutta voi toki olla, että aika kultaa muistot.

Mutta jos päivässä nostaa 14+16kg kuorman n. 10 kertaa, se tekee viikossa jo 70 toistoa eli raskaan ja  tehokkaan salitreenin tai kahvakuulatunnin verran. Sitten kun tämä hyötyliikunta jää parin vuoden päästä pois (5-6 vuotiaita ei tarvitse enää nostella), on melkein otettava sen tilalle yksi viikottainen treenikerta.

Sitten jää vielä se yksi kulmakivi, eli venyttely ja kehonhuolto. Pakko myöntää, että mulla jää helposti viikossa siihen 10min pikavenyttelyyn, jonka teen voimatreenin jälkeen. Aivan liian vähän, tätä pitää petrata.

Mitkä ovat sinun liikkumisesi kulmakivet? Mitä tarvitsee lisätä, mitä on riittävästi ja tuleeko hyötyliikuntaa myös mukaan?

 

 

 

Ilmoitus: blogissa olevat mainokset eivät ole bloigin sinne laittamia tai hyväksymiä. Valitettavasti en saa niitä pois kuin maksamalla ja sitä en tee, koska tämä blogi ei ole kaupallinen, enkä saa tämän kirjoittamisesta tuloja.

.

.

.

.

.

.

.

.

..

.

.

.

 

Mainokset

Fustraa ja ysäri-tanssia

Kävin testaamassa Fustraa lähisalillani. Fustra tulee sanoista fusion functional training. Se on yksilöohjattua liikuntaa, jossa on vaikutteita pilateksesta ja monesta muusta funktionaalisen treenaamisen muodoista. Hyvin paljon kävimme läpi myös sellaisia liikkeitä, joita olen tehnyt aiemmin fysioterapiassa.

Fustra-treeni koostuu kolmesta osiosta, alun liikkuvuusosio, sitten tulee voimaosio ja lopuksi core-osio. Ennen treeniä lämmiteltiin crosstrainerilla ja ennen sitä tehtiin kartoitus, mitä treeniltä haen ja kerroin myös vatsalihasten erkaumasta ja lantion virheasennosta.

Koska Fustra on yksilöohjattua, siinä ohjaaja katsoo koko ajan vartalosi linjauksia ja niiden kanssa ollaan todella tarkkoja. Linjausten apuvälineinä käytetään joogasta ja pilateksestakin tuttuja palikoita. Liikkeet ovat helppoja mutta tehokkaita varsinkin kun ohjaaja katsoo koko ajan vieressä, että teet ne oikein, etkä fuskaa.

Omalla kohdalla moni liike oli sellainen, mitä olen tehnyt jo vuosia ja usein myös fysioterapeutin ohjaamana. Fustraa oli hyvä käydä kokeilemassa, jotta osaan taas kiinnittää huomiota kropan linjauksiin, kun teen noita liikkeitä itsenäisesti. En silti koe, että tarvitsisin viikottaista Fustra-ohjausta vaan teen mieluummin itse ja käyn ehkä välillä vain ”tarkastuttamassa” ohjaajalla linjaukset.

Fustra treenistä seuraavana päivänä oltiin tanssimassa Ääniwallissa ja siinä tulikin samalla monen tunnin hikijumpat. Yölläkin kuumuus oli niin kova, että vaatteista sai vääntää hikeä. Bileiden musa oli 90-luvulta, joten tyylikin oli sen mukainen. Puoliponnari ja kaikki. Ei sentään hiusdonitsilla.

Ilmoitus: blogissa olevat mainokset eivät ole bloigin sinne laittamia tai hyväksymiä. Valitettavasti en saa niitä pois kuin maksamalla ja sitä en tee, koska tämä blogi ei ole kaupallinen, enkä saa tämän kirjoittamisesta tuloja.

.

.

..

.

..

.

.

.

..

.

.

.,,

,

,

,

,,

,

 

Kehopositiivisuuden mustamaalausta

Viimeaikoina olen lukenut useammankin kirjoituksen jossa kehopositiivisuutta mustamaalataan. Näissä kirjoituksissa kehopostitiivisuus ymmärretään aivan väärin, joko tahallisesti tai tahattomasti.

Tapaus 1. Eräs blogisti oli sitä mieltä, että kehopositiivisuus on mennyt liian pitkälle ja johtanut lihavuuden ihannoimiseen.

Myth busted: kehopositiivisuus ei ole, eikä ole koskaan ollut lihavuuden ihannointia. Kehopositiivisuus ei voi myöskään mennä liian pitkälle, koska kehopositiivisuus tarkoittaa tasa-arvoon pyrkimistä ja tasa-arvo ei voi mennä liian pitkälle. Jos se menisi ”liian pitkälle”, se ei ole enää tasa-arvoa, eikä edes siihen pyrkimistä.

Tapaus 2. Eräs lääkäri kirjoitti, että kehopositiivisuus on mennyt liian pitkälle, kun lääkärit eivät uskalla puhua potilailleen enää painosta.

Myth busted: kehopositiivisuus ei ole koskaan kieltänyt lääkäreitä puhumasta painosta, on ainoastaan keskusteltu siitä MITEN siitä painosta tulisi puhua, jotta siitä olisi jotain hyötyäkin. Nythän painopuheesta ei ole ollut mitään kansanterveydellistä hyötyä, koska kansa edelleen lihoo. Kyllä siitä saa ja pitääkin puhua, mutta MITEN, se on asian ydin. Tähän mennessä siitä on puhuttu aivan väärin ja kansanterveyttä vahingoittaen.

Jos lääkäri ei osaa tai uskalla puhua aiheesta, ongelma on hänen kommunikointitaidoissaan, joita kannattaa tällöin kehittää. Ongelma ei ole kehopositiivisuudessa.

Pro tip lääkäreille: Kysy ensin, älä oleta. Jos et tiedä mitään potilaasi elintavoista tai painohistoriasta, kysy ensin, ennen kuin oletat mitään. Vastaanotollesi tullut lihava ihminen on juuri saattanut pudottaa kymmeniä kiloja painostaan, jos et tiedä, mitä painolle ja/tai elintavoille on aiemmin jo tehty, älä jankuta painonpudotuksesta. Se ei motivoi ketään, päinvastoin.

Täällä mm. professori Mustajoki ehdottaa, miten painosta tulisi puhua, ehdotus on hyvä ja soisin jokaisen lääkärin käyttävän tätä lähestymistapaa. https://www.hs.fi/mielipide/art-2000005773581.html?share=38f709464f56d4e4f8249d3f7bf43718

Tapaus 3. Hoikka 50-vuotias Davina McCall laittaa Instagramiin itsestään bikinikuvia ja saa niistä haukkuja ja tappouhkauksia. Suomalainen personal trainer ja kolumnisti syyttää näistä kehopositiivisuutta. Hän kertoo: ”Body positivity -porukan pitäisi antaa kaikille lupa voida hyvin kropassaan ulkomuodosta huolimatta. Jos ette siihen pysty, voitte muuttaa aatteenne nimeksi body bullying.”

Myth busted: Davina McCallin haukkujat ja uhkailijat ovat nettirolleja, niitä voi saada kimppuunsa ihan mistä tahansa syystä. Jos joku heistä käyttää kehopositiivisuutta huonon käytöksensä perusteluna, se on väärin. Väärinajattelijat tai trollit eivät edusta kehopositiivisuutta, eikä koko aatetta voi leimata ja mustamaalata heidän huonon käytöksensä perusteella. McCallin tapauksessa trollit eivät syyllisty vain bodyshamingiin vaan myös ikäsyrjintään.

Kautta maailmanhistorian on käytetty aatteita vääryyksien verukkeena vaikka fiksummat tietävät, ettei se ole niiden alkuperäinen tarkoitus ja aina joukkoon mahtuu mätämunia, jotka käyttävät niitä väärin.

Kehopositiivisuus kuuluu kaikille, siihen ei kuulu hoikkien tai muidenkaan haukkuminen, arvostelu tai vähättely. Kehopositiivisuus tarkoittaa sitä, että kaikki ovat saman arvoisia kehon koosta, muodosta tai muista ominaisuuksista riippumatta.

En voi kuin ihmetellä, mistä tämä toistuva blogeissa ja kolumneissa esiintyvä väärin ymmärtäminen johtuu. Halutaanko kehopositiivisuutta mustamaalata tahallisesti vai onko kyseessä silkka ymmärtämättömyys? Onko liikaa vaadittu, että termeistä otetaan selvää, ennen kuin aletaan syyttelemään aivan väärää tahoa. Mikä voi olla motiivina tälle kehopositiivisuuden leimaamiselle?

Kehopositiivisuus on kehorauhan asialla, ihan kaikille, tasavertaisesti.

Tältä musta tuntuu, kun luen näitä väärin ymmärtävien kirjoituksia. Hieman raskasta. Kuinkakohan monta kertaa tätä samaa asiaa pitää vielä rautalangasta vääntää?

 

 

 

 

 

Ilmoitus: blogissa olevat mainokset eivät ole bloigin sinne laittamia tai hyväksymiä. Valitettavasti en saa niitä pois kuin maksamalla ja sitä en tee, koska tämä blogi ei ole kaupallinen, enkä saa tämän kirjoittamisesta tuloja.

.

.

.

.

.

.

.

..

.

…..

..

.

.

.

.

.

.

 

 

Väärin laihduttu vol.2

Toukokuu ehti vierähtää ilman ainuttakaan postausta mutta nyt on taas asiaa. Olin viikonloppuna sappileikkauksessa. Kuten olen useasti kertonut, minulla oli jokaisessa raskaudessa hepatogestoosi, eli sapen ja maksan toimintahäiriö, geneettinen vika joka on n.1%lla kaikista naisista. Nuo hepatogestoosit altistavat sappivavoille ja mitä useampia niitä on ollut, sen pahempi.

Itselläni alkoi sappivaivat kuopuksen syntymän jälkeen. Kovia vatsakipukohtauksia tuli säännöllisesti. Moni ruoka aiheutti kipuja, joten jouduin rajoittamaan syömisiäni oireita helpottaakseni. Ruokien rajoittaminen on johtanut painon putoamiseen, en ole mitenkään yrittänyt laihduttaa.

Sappivaivojen lisäksi mulla on refluksi ja IBS, joten melkoinen vatsavaivojen värisuora. Sukuvika. Nuo aiheuttavat sitten vielä omat ruokarajoitteensa. Ruokavaliosta huolimatta sappeni tulehtui ja se piti leikkauksella poistaa.

Sairaalassa lääkäri taas kerran mainitsi laihtumisen tärkeydestä ja kerroin hänelle, että olen kyllä laihtunut mutta oireeni vain pahenivat. Lääkäri ei sanonut tähän mitään. Myöskään laihdutuskehotusten lisäksi ei kysytty aiemmasta painonhallintahistoriasta eikä annettu mitään ohjeita laihduttamiseen.

Lääkärit on vain määrätty papukaijamaisesti jankuttamaan laihduttamisen tärkeydestä mutta mitään konkreettista apua ja neuvoa siihen ei saa. He sanovat myös, että jo 5-10% painonpudotuksella on merkittäviä terveysvaikutuksia mutta sitten kun olet laihtunut yli 10% ja siitä on seurannut terveyskatastrofi, he edelleen jankuttavat, että laihduttaa pitäisi vieläkin. Lähtee vähän pohja pois tältä 5-10% pudotuskehotukselta, kun se ei sitten kuitenkaan riitä, ellet ole sen jälkeen BMI alle 25.

Kaikista eniten pielessä ylipainon hoidossa on se, että kehotetaan laihduttamaan muttei anneta siihen mitään eväitä tai työkaluja. Oletetaan, että kaikkihan nyt tietävät miten laihdutetaan: syö vähemmän, liiku enemmän. Mutta tämähän ohje on oikeasti aivan väärä ja saa ihmiset pikemminkin lihomaan. Omakin ylipainoni ensisijainen syy on ollut vääränlainen laihduttaminen.

Nykymuodossaan lihavuuden hoito menee vähän niin kuin näin:

”Hei sun pitäis nyt opetella toi kiinan kieli.”

”Okei, oisko jotain kurssia tai muuta opetusta”

”Ei ole. Pärjäile! Moi Moooi!”

Kaikki lihavuustutkijat tietävät missä ongelman ydin on, mutta miksi heidän tieto-taitoaan ei edelleenkään saada jalkautettua lääkärikuntaan? Jos on kiire, lääkäreillä voisi olla edes vaikka painonhallintatalon esite (nettipohjainen lihavuustutkijoiden kehittämä painonhallintajärjestelmä, joska löytyy paljon ilmaisia ohjeita mutta varsinaiseen neuvontaan tarvitaan lääkärin lähete).

https://www.terveyskyla.fi/painonhallinta

Itselläni on edelleen refluksin ja IBSin takia ruokarajoitteita, joten saattaa olla, että laihdun niiden takia hiljalleen edelleen. Jos pitäisi alkaa ihan laihduttamalla laihduttamaan, menisi yhtälö niin monimutkaiseksi, että tuskin olisi koulutetulle ravitsemusterapeutillekaan ihan helppo nakki. Siitä huolimatta ravitsemukseen liittyvästä ammattiavusta olisi itselleni ja monelle muullekin hyötyä.

Pelkkä papukaijamainen kehoitus laihduttamiseen on vain todella turhauttavaa, uskon, että se on sitä lääkäreille itselleenkin. He itsekin sanovat nykyään, että heidät on määrätty mainitsemaan ylipainosta kaikille, joilla sitä vähääkään on. En vaan näe, mikä tämän jankutuksen teho todellisuudessa on, kun tilastot kertovat karua kieltään siitä, että kansakunta lihoo edelleen.

Aletaanko niitä hyvän painonhallinnan työkaluja antamaan vasta sitten kun puolet kansasta on jo sairaalloisen lihavia vai eikö koskaan? Jotain pitäisi tapahtua ja pian.

Kävelevä terveysriski

Nuorempana olin kova ottamaan aurinkoa. Grillasin itseäni ilman suojakertoimia aina, kun siihen oli mahdollisuus. Usein levitin iholle vain suojakerrotonta öljyä ja annoin käristää niin kauan, kunnes nahka oli syvän ruskea. En juuri koskaan palanut, joten ajattelin, että suojakertoimet eivät ole minulle tarpeellisia.

Myöhemmin ymmärsin, että vaikken varsinaisesti palaisikaan, syntyy ihoon joka tapauksessa ruskettuessa vaurioita ja ihosyövän riski kasvaa. Myös ihon vanheneminen alkoi mietityttää.

Ymmärsin, että ihon ruskettaminen on terveysriski ja riski kasvaa joka kerta kun olen auringossa ilman suojakertoimia. Tämän riskin otin puhtaasti ulkonäkösyistä enkä vuosiin välittänyt siitä, vaikka tavallaan tiesinkin asiasta. 80-2000 luvuilla syvä rusketus oli muotia ja ruskettunutta ihoa ihailtiin.

Jostain kumman syystä, kukaan ei tullut koskaan mainitsemaan, että olen kävelevä terveysriski rusketukseni takia, vaikka tottahan se olisi ollut. Kukaan ei sanonut, että ei halua verorahoillaan tukea minun todennäköisesti tulevia ihosyöpäleikkauksiani. Eikä juuri kukaan ole edelleenkään keskustelupalstoilla huolissaan ruskettuneiden ihmisten terveydestä.

Päin vastoin, rusketustani ihailtiin ja kehuttiin. Miksi tämän terveysriskin ottavia ihmisiä ei paheksuta julkisesti mutta jotain muuta terveysriskiä, kuten lihavuutta jaksetaan päivitellä maailman tappiin asti? Siksi, koska lihavuuden paheksumisessa ei ole koskaan ollut kyseessä aito huoli ihmisten terveydestä. Ei ketään lähipiirini ulkopuolista ihmistä oikeasti kiinnosta kuolenko ihosyöpään vai diabetekseen.

Kyse on puhtaasti ulkonäköihanteista. Silloin kun rusketus oli muotia, sitä ihailtiin vaikka sen tiedettiin olevan terveysriski. Lihavuus taas ei ole länsimaissa ulkonäköihanne vaan stigma, jonka varjolla ihmisiä halutaan arvostella ja tuntea ylemmyydentunnetta jos itse on siltä välttynyt.

Mitä omaan terveyteeni tulee, pidän paaaljon todennäköisempänä sitä, että sairastun ihosyöpään, kuin mihinkään lihavuusperäiseen. Ihosyöpää pelkään aidosti ja siksi nykyään ihollani on suojakerroin 50 aina kun ulkoilen.

Ihon ruskettaminen ei ole terveellistä, eikä sitä kannata ihailla tai ihannoida yhtään sen enempää kuin muitakaan terveysriskejä. Kuitenkaan en usko, että ruskettuneiden ihmisten somelynkkaukset, arvostelemiset ja muu perseily olisi ratkaisu mihinkään, yhtään sen enempää kuin, minkään muunkaan elämäntapavalinnan arvostelu. Jokainen itse päättää millaisia valintoja ja riskejä oman terveytensä suhteen tekee ja ottaa, siihen ei ole kellään muulla nokan koputtamista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ps. Tuossa alla ja yllä näkyy satunnaisesti mainoksia. Ne eivät ole blogin laittamia tai hyväksymiä, eivätkä liity mitenkään blogin aiheisiin. Niiden poistamisesta pitäisi maksaa WordPressille, mitä en tee.

.

.

.

.

.

.

..

.

.

.

.

..

.

.

.

Mielikuvaharjoittelun voimalla muutokseen

Oletteko kokeillut mielikuvaharjoittelua? Itse olen ja olin vähän yllättynyt, miten hyvin se toimi. Vaati kyllä vaan aika paljon aikaa.

Oma prosessini meni seuraavanlaisesti. 2008 olin elämäni isoimmassa painolukemassa. Rakastamani liikunta oli jäänyt ruuhkavuosien jalkoihin ja syömiset oli mitä oli. En ollut aikoihin ottanut edes juoksuaskelia, koska ajattelin, että juokseminen tuntuu niin pahalta etten edes yritä.

Sitten mietin, että mitä jos yrittäisinkin. Kuvittelin itseni ensin hölkkäämässä korttelin ympäri ja pikku hiljaa, koko ajan pidempiä ja pidempiä matkoja. Siis kuvittelin. Laitoin silmät kiinni ennen nukkumaanmenoa ja kuvittelin juoksevani. Tein tätä useamman kuukauden talvella.

Sitten koitti kevät ja lumet sulivat. Yksi kaunis päivä päätin, että kävelen 7km matkan töistä kotiin. Pari kilometriä käveltyäni, otin muutaman juoksuaskeleen ja lopulta juoksin koko loppumatkan kotiin. Tosi hitaasti hölkäten toki mutta kuitenkin.

Kotona oli melkoinen voittajaolo. Tajusin, että enhän mä siihen juoksemiseen kuolekaan, olin vaan tehnyt siitä pääni sisällä esteen, etten muka voi. Toki tiedän, ettei ole järkevää tehdä useamman kilometrin juoksulenkkiä silloin, jos ei ole aikoihin juossut mutta en vaan voinut lopettaa, kun olin aloittanut.

Siitä sitten lähti melko säännöllinen juoksentelu. Penikat vaivasivat välillä pidemmillä lenkeillä mutta intervallilenkit toimivat paremmin. Joka kerta kun lähdin ulos, tavoite oli vaan vähän happihypellä, vaikka vain korttelin ympäri. Melkein aina kuitenkin päädyin tekemään vähän pidemmän lenkin.

Kaikkein oleellisinta oli, että olin ylittänyt pääni sisällä olevan esteen. Mulle oli ihan sama kuinka paljon tai kuinka nopeasti juoksin. Juoksentelin vaan koska se oli hauskaa. Ostin silloin juoksukengätkin, ne oli noi vaaleansiniset Niket. Hyvin niillä hölkötteli, mulla on ne vieläkin.

Joskus vaan pitää ottaa hyppyä tuntemattomaan mutta ilman mielikuvaharjoittelua, en olisi sitä ehkä tullut tehneeksi. Mielen voima on ihmeellinen. Joskus vielä kokeilen sitä uudestaan. Ja silloin kun kokeilen, se ei lähde ajatuksesta ”nyt on pakko” vaan uteliaasta ajatuksesta ”mitäpä jos…”.

Blogissa näkyvät mainokset eivät ole blogin laittamia eikä hyväksymiä, eikä blogi saa niistä rahaa. Niitä ei saa pois ilman lisäkuluja.

.

.

.

.

.

.

.

.

..

.

.

.

 

Pics or didn’t happen

Ennen itse asiaan menoa pieni tiedotus: blogissa olevat mainokset eivät ole blogin sinne laittamia tai hyväksymiä, eikä blogi saa niistä rahaa. En myöskään pysty ottamaan niitä pois tai estämään ilman lisäkuluja.

Ja sitten asiaan.

Aloitin tämän blogin 2013 eli 5 vuotta sitten. Kirjoitukset painottuivat alussa pääasiassa liikuntaharrastuksiini. Blogin aloitettuani, monet tulivat kommentoimaan, että ”ai kun kiva, että säkin olet alkanut harrastamaan liikuntaa” ”ai sullakin on joku kuntoprojekti menossa?”

Ihmiset olivat yllättyneitä, kun kerroin, että olen itseasiassa harrastanut liikuntaa aina ja useita vuosia jopa treenannut joitain lajeja viikon melkein jokaisena päivänä. Tanssin aloitin alle kouluikäisenä ja treenasin sitä ala-asteella muutaman kerran viikossa, yläasteella ja lukiossa melkein päivittäin. Opiskeluaikoina tanssin lisäksi treenasin thainyrkkeilyä ja kuntonyrkkeilyä.

Taukojakin oli. Kun sain esikoisen, hänen 5 ensimmäistä elinvuottaan liikuntani oli pitkälti hyötyliikuntaa, sitten palasin pariksi vuodeksi kuntonyrkkeilyn ja tanssin pariin. Sitten oli taas pari vuotta hiljaisempaa mutta 2010-2013 innostuin taas treenaamaan kovempaa ja mukaan tuli myös voimailu. Kovan treenaamisen putken katkaisi 2014-2016 raskaudet ja synnytykset. Pääpaino oli vaunulenkeillä, fysioterapialla ja osteopatialla, kunnes nyt viimeisen vuoden aikana olen taas palannut kovempien treenien pariin.

Miksi ihmiset olivat niin yllättyneitä, kun kerroin, että olen liikkunut melkein aina. Yksi syy on varmasti se, että mielikuva liikunnallisesta ihmisestä on sellainen, jonka vartalo on lähes rasvaton. Toinen syy on se, etten ollut pitänyt erityisemmin meteliä liikuntaharrastuksistani.

Somen aikakaudella on niin totuttu, että jos et jatkuvasti päivitä tekemisiäsi someen kuvien tai tekstin muodossa, sitä ei ole tapahtunut. Kukaan ei usko, että olet käynyt salilla, ellet ota siellä selfietä. Itse en ole koskaan kehdannut saliselfieitä ottaa. Ainoat kuvat, mitä musta on saleilla otettu, on olleet lehtikuvaajien ottamia. Mutta ehkä pitäisi dokumentoida ahkerammin omia treenejään, koska ”pics or didn’t happen”.

Hassua on se, että tämänkin blogin aloitin treeniblogina, mutta melko vähän itse treenaamisesta on tullut kirjoiteltua vaan aiheet ovat pyörineet enemmän yleisen hyvinvoinnin ympärillä.

Ennen blogin aloittamista, pidin treeneistäni kirjaa HeiaHeiassa ja kerroin niistä jonkin verran somepäivityksissäni. Blogin aloitettuani media oli kiinnostunut ja tuntui olevan uutta ja erikoista, että ei-hoikka ihminen treenaa ja bloggaa siitä. Olin Hesarissa, Huomenta Suomessa, Inhimillisessä tekijässä ja Fit-lehdessä. Uutta ja ihmeellistä oli monelle myös se, että ei-hoikka ihminen ei treenaa laihtuakseen. Olin silloin 5 vuotta sitten ensimmäisiä Suomessa, joka toi tätä ajatusmallia esiin.

Monesta tuntui olevan käsittämätöntä, että lihava ihminen tekee jotain muutakin, kuin makaa sohvalla herkuttelemassa. Myös se, ettei lihava ihminen laihduta oli suorastaan anarkistista ja siksi nimesinkin blogin alussa anarkistiseksi treeniblogiksi.

Silti tuntui koko ajan olevan jonkinlainen pohjavire siitä, että jos en kerro treenaamisestani, ihmiset perustavat käsityksensä minusta ulkomuodostani syntyvään ennakkoluuloon. Ilmapiiri on se, että  jos lihava haluaa ihmisarvon, hänen pitää ansaita se joko olemalla ikuisella laihdutuskuurilla tai treenaamalla kovaa.

HeiaHeiasta luovuin ja liikkumisistani en raportoi enää säännöllisesti someen, ellei ole tapahtunut jotain erityistä, kuten vaikka viime viikonloppuna. En jaksa tehdä jokaisesta liikkumisestani numeroa, koska minun ei tarvitse todistella kenellekään mitään, enkä tarvitse keltään lupaa olla sellainen kuin olen. Tämänkään oivaltaminen ei ole aina ollut itselleni itsestäänselvää.

Tulen kertomaan blogissa edelleen treeneistä, silloin, kun on jotain erityistä kerrottavaa. Ja jonkun kuvan aina postaukseen laitan, liittyi se aiheeseen vaikka useimmiten ei. Lopulta me kaikki olemme tilivelvollisia omasta kunnostamme, terveydestämme ja elämästämme vain itsellemme.

Alla olevan kuva on otettu elokuussa 2013 Hesarin kuvaajan toimesta.