Ei tehdä siitä numeroa

Herkut ja etenkin sokeriset sellaiset jakavat ihmisiä voimakkaasti eri leireihin. Toisen ääripään mielestä sokeri on koviin huumeisiin verrattavissa oleva aine, joka pitäisi lailla kieltää. Toisen ääripään mielestä elämä on nautintoja varten ja näitä nautintoja, kuten sokerisia herkkuja, pitää saada mm. mainostaa rajoituksetta.

Tutkimusten mukaan tähän, kuten moneen muuhunkaan asiaan ei ole yksiselitteistä vastausta. Toisaalta herkkujen demonisointi antaa herkuille kielletyn hedelmän aseman, joka saattaa lisätä niiden houkuttelevuutta entisestään. Toisaalta on myös tutkimusdataa siitä, miten se, että näemme koko ajan ympärillämme kuvia herkuista mm. mainosten muodossa, lisää herkkuhimoa ja aiheuttaa tarpeettomia nälkäsignaaleja.

Tässä ensin Mustajoen näkemys:

http://www.duodecimlehti.fi/lehti/2015/15/duo12373

”Useimmiten ensimmäinen aistihavainto ruuasta on sen näkeminen. Pelkkä näkeminen lisää todennäköisyyttä maittavien ja tiheäenergiaisten ruokien syömiseen (52). Esimerkiksi pöydällä olevasta läpinäkyvästä makeisrasiasta syödään 67 % enemmän kuin läpinäkymättömästä rasiasta (53).

Ruuan näkeminen tuo sen ajatuksiin. Jokaisella kerralla näkeminen ei johda syömiseen, mutta mitä useammin ruokaa ajatellaan, sitä suuremmalla todennäköisyydellä se johtaa syömiseen. Taustalla saattaa olla myös fysiologisia mekanismeja, sillä herkullisen ruuan näkemisen (ja tuoksun) on todettu lisäävän nälän tunnetta ja syljen eritystä (44).”

Ja Fogelholmin näkemys:

https://www.menaiset.fi/artikkeli/hyva-olo/ravinto/professorin-5-teesia-makeanhimosta-sokeri-ei-ole-uusi-tupakka

”– Ravitsemustutkijana minua häiritsee yhden ruoka-aineen demonisointi. Se voi viedä huomion pois kokonaiskuvasta.

Erityisesti Fogelholmia häiritsee, kun sokeri asetetaan samalla viivalle tupakan kanssa.

– Ei sokeri ole uusi tupakka, kuten sanotaan. Tupakka on sellainen myrkky, että niitä ei voi verrata samana päivänäkään. Se on naurettavaa. Jos ihmisellä olisi nämä kaksi vaihtoehtoa, niin ehdottamasti sanoisin, että syö vain sokeria ja jätä tupakka.

Sokeri ei ole terveydelle hyödyllistä, ja suomalaisten pitäisi vähentää sen käyttöä jonkun verran, mutta ei ole järkeä ottaa silmätikuksi yhtä ruoka-ainetta.”

Näiden kahden tutkimuslinjan perusteella voisi päätellä, että kansanterveydellisesti optimaalisinta olisi mahdollisimman neutraali ja kiihkoton suhtautuminen sokeriin ja herkkuihin. Niiden mainonnan rajoittamisesta saattaa olla hyötyä, mutta samalla voisi olla hyödyllistä myös välttää niiden demonisointia.

Joustavaan ja normaaliin ruokasuhteeseen kuuluu se, että herkkuja voi syödä hyvällä omallatunnolla ja nauttien mutta myös se, että niitä ei tarvitse ahmia huonoon oloon asti niin, kuin olisi maailman viimeisimmät herkut kyseessä. Tai varsinkaan niin, että herkuilla täytetään jotain henkistä tyhjiötä, joka vaatisi ihan muunlaista paikkaamista.

Joustavan ja ongelmattoman ruokasuhteen omaava ihminen ei himoitse jatkuvasti herkkuja eikä ajattele niiden syömistä koko ajan vaan hyvin satunnaisesti. Tähän ei tarvita minkäänlaista itsekuria silloin, kun niitä ei vaan yksinkertaisesti tee mieli kohtuutta enempää.

Kun suhde herkkuihin ja sokeriin on neutraali ja kiihkoton, ne eivät aiheuta suurempia tunteita suuntaan jos toiseenkaan, ei niiden syömisestä tai syömättömyydestäkään todennäköisesti muodostu ongelmaa.

Toisaalta ihmiset elävät elämäänsä hyvin eri tavoilla. Jotkut kokevat elävänsä täysillä vain silloin kun menevät ääripäästä toiseen, syvimmästä kuilusta korkeimpaan huippuun. Toiset taas tuntevat mukavimmaksi leppoisan ja turvallisen keskitien. Perisuomalainen ”ei tehrä siitä numeroa” -asenne voi toimia monilla mutta monille se tuntuu siltä, kuin jäisi elämää elämättä. Kukaan ei voi sanoa toisen puolesta, mikä on oikea tai väärä tapa.

Tässä asiassa ei ole yksiä ainoita totuuksia.

TIEDOKSI: BLOGISSA PYÖRIVÄT MAINOKSET EIVÄT OLE BLOGIN LAITTAMIA, EIKÄ BLOGI SAA NIISTÄ RAHAA. PÄINVASTOIN BLOGIN PITÄISI MAKSAA WORDPRESSILLE SAADAKSEEN MAINOKSET POIS JA KOSKA KYSEESSÄ EI OLE KAUPALLINEN BLOGI, NIIDEN POISTOSTA EI OLE AIKOMUSTA MAKSAA WORDPRESSILLE. BLOGI SANOUTUU IRTI KAIKISTA BLOGIN OHESSA OLEVISTA MAINOKSISTA JA NIIDEN VIESTEISTÄ.

Mainokset

Kuinka vaa’asta tuli kaveri

Nyt moni ehkä ihmettelee otsikkoa, että mitä se vannoutunut Vaakakapinallinen tällaisia kirjoittelee. Moni on ehkä törmännyt YLE:n vaakakapina materiaaliin ja äkkivilkaisulla on saattanut saada käsityksen, että siinä vastustetaan itsensä punnitsemista.

Näin ei kuitenkaan ole. Vaakakapina ei tarkoita sitä, että itsensä punnitseminen on aina ja kaikissa tapauksissa huono juttu. Jos oman painolukeman tietäminen aiheuttaa paniikkia, ahdistusta ja muita negatiivisia tunteita ja etenkin jos nämä tunteet ajavat ihmisen kitukuureille, nälkälakkoilemaan tai tekemään jotain vielä hullumpaa, kuten syömään kourakaupalla ulostus- tai nesteenpoistolääkkeitä. Silloin vaaka kannattaa heittää pois.

Jos painolukema on vain luku muiden joukossa, täysin neutraali, eikä aiheuta mitään tunteita, kuin ehkä korkeintaan positiivisia, silloin vaa’alla voi aivan hyvin käydä niin usein kuin huvittaa.

Useimmiten vaaka on melko turha kapistus. Itse ainakin huomaan jo joustamattomien vaatteiden istuvuudesta, milloin jotain on tapahtunut. Muutaman kilon satunnainen heitto puntarilla saattaa olla vain nestevaihtelua, jota varsinkin naisilla tapahtuu jo ihan kuukautiskierronkin mukaan.

Luonnollinen painonvaihtelu on eri asia kuin lihominen tai laihtuminen. Siitä olen kirjoittanut aiemmin täällä:

https://heftytraining.wordpress.com/2016/12/20/jojoilua-vai-luonnollista-painonvaihtelua/

Itse punnitsen itseäni ehkä noin kerran kuussa jos muistan. Painolukemaa tulee ajateltua aika vähän ja suhtaudun lukemaan nykyään hyvin neutraalisti. Lukemalle ei ole sitten viime kesän tapahtunut yhtään mitään. Ja hyvä niin. Yritän etsiä enemmän tasapainoa kuin suurta muutosta. Lukema on sama kuin ennen kahta edellistä raskautta ja myös sama kuin 2004-2006.

Jos lukema herättää jotain positiivisia fiiliksiä, se on se, että en ole enää samoissa lukemissa, kuin 2008. Ei sillä, näytin mielestäni ihan hyvältä reilusti isommassakin painossa ja nyt kun katson vuoden 2008 kuvia, mulle ei tule ollenkaan olo, että hyi hitto, mikä valas olen ollut vaan näytän niissä kuvissa ihan hyvältä, vain isommalta ja nuoremmalta kuin nyt. Mutta terveydellisesti nykyinen painoni on parempi kuin silloin ja siksi positiiviset vibat.

Vaa’an merkitys elämässäni on hyvin pieni. Se ei ole sydänystäväni vaan enemmänkin melko merkityksetön kaveri, hyvänpäiväntuttu, jota voi silloin tällöin moikata jos huvittaa. Se on ihan ok kapistus painon seurantaan silloin, kun se ei aiheuta negatiivisia tunteita, mutta ei välttämätön, koska muitakin tapoja seurata tilannetta on.

Jos kokee lukeman millään tavalla määrittävän itseään ihmisenä, silloin vaaka edelleenkin joutaa romukoppaan.

Nyt kun muistan mainita, jos olet kiinnostunut intuitiivisesta syömisestä, meillä on suomenkielinen ryhmä fbookissa:

https://www.facebook.com/groups/190478598358826/

Ei kaupallisia kytköksiä, pelkkää vertaistukea. Kaikki asiasta kiinnostuneet tervetulleita. Ei tarvitse tietää asiasta mitään etukäteen.

 

Kommentointia salilla

Palasin salitreeniin vajaa vuosi sitten, silloin kun kuopus täytti 1v. Treenaaminen ei erkauman takia ole enää yhtään samanlaista, kuin se oli ennen näitä kahta viimeisintä raskautta mutta näillä mennään nyt.

Koska vatsanpeitteet ovat lopullisesti vaurioituneet, eivätkä palaudu enää millään jumpalla, se on otettava treenatessa huomioon. Mm. kaikki suoria vatsalihaksia kuormittava on jätetty pois. Poikittaisen vatsalihaksen tuki on muodostunut oleellisemmaksi kuin koskaan ja kaikki liikkeet täytyy tehdä sen ehdoilla.

Kaikki voimantuotto lähtee keskivartalosta ja kun keskivartalo on vaurioitunut, se vaikuttaa automaattisesti voimantuottoon. En voi nostaa enää sellaisia kuormia kuin 4 vuotta sitten. Valitettavasti en lähellekään.

Silti nostamani painot jaksavat kanssatreenaajia välillä ihmetyttää. Käyn ohjatussa salitreenissä, jossa on n. 30-65 vuotiaita naisia. Jokainen tekee omaa yksilöllistä ohjelmaansa ja ryhmäläisten ohjelmissa ei ole välttämättä mitään yhteistä keskenään. Paikalla on valmentaja, joka auttaa jokaista hänen henkilökohtaisissa tavoitteissaan. Tosi hyvä juttu siis.

Melkein joka kerta, joku ryhmäläisistä päivittelee, kuinka raskaita painoja nostan. Se ei itseäni haittaa mitenkään mutta tuntuu hassulta, kun 4 vuotta sitten pystyin nostamaan paljon raskaampia painoja ja nykyinen meno lähinnä takapakkia itseni mielestä.

Kommentointi lopulta vain osoittaa itselleni sen, että painavuus, keveys, edistyminen ja takapakki ovat suhteellisia asioita ja riippuvat näkökulmasta mistä niitä tarkastellaan.

Normaalisti salietikettiin ei toisen treenin kommentointi ehkä kuulu mutta kun on kyse ryhmästä, on sosiaalinen koodistokin kenties vapaampaa sen suhteen. Ja kyseiset kommentit tarkoitettu varmasti vain kannustaviksi, joten asia itselleni ok. Itse olen sen verran pidättyväinen, etten muiden treenejä kommentoi, enkä niitä juuri edes noteeraa, kun olen niin keskittynyt omaan touhuuni.

Mitä mieltä olette, onko kommentointi salilla hyvä vai huono juttu? Kaipaako salietiketti enemmän kommunikointia ja positiivista kommentointia vai onko kivempi olla vaan omissa oloissaan?

 

Huomauttelu tappaa

Ajauduin hiljattain keskusteluun siitä, onko toisen ihmisen elintavoista huomauttaminen järkevää vai ei. Vastapuoli oli sitä mieltä, että moni ihminen ei huomaa tai tajua huonoja elintapojaan, ellei joku niistä huomauta. Itse olin vahvasti eri mieltä.

Oli sitten kyse päihdeongelmista, lihavuudesta tai mistä tahansa elintapoihin liittyvästä asiasta, uskon, että valtaosa tietää mikä on terveellistä ja mikä ei. Vai tunteeko joku vielä ihmisen, joka ei tietäisi, että tupakointi, alkoholi ja lihavuus ovat terveysriskejä?

Olen sitä mieltä, että elintavoista huomauttelu todennäköisesti vain ajaa syöpön syömään salaa ja juopon juomaan kaappiin. Ja salaa syödessään tai juodessaan tai tupakoidessaan tai vaikkapa heroiinia tykittäessään, ihminen ajautuu entistä kauemmaksi niistä sosiaalisista yhteyksistä, joista olisi hänelle apua.

Väitettäni pidettiin kyynisenä. Minulle se on elämässäni tapahtunutta realismia. Lähestulkoon jokainen suomalainen tuntee jonkun päihdeongelmaisen. Alkoholismi on todella yleistä, nykyään myös lääkeriippuvuudet ja huumeongelmat. Omasta tuttavapiiristäni on löytynyt ja löytyy edelleen näitä kaikkia tapauksia.

Joidenkin kohdalla olen uskonut, että tomera ”herättely” ja suoraan sanominen saa riippuvaisen katsomaan peiliin, tajuamaan ongelmansa ja lopettamaan. Todellisuudessa niin ei ole käynyt vaan käytännössä herättelyni jälkeen, ongelma on vain salattu minulta entistä huolellisemmin ja näin päädytty yhä kauemmas avusta ja ongelman ratkaisusta.

Monet näistä, joita olen itse tai joku muu on herätellyt, on nyt haudassa. Mitään apua herättelystä ei siis ollut, eikä mikään saa näitä ihmisiä enää takaisin. Pahensiko se ongelmaa, vai pitikö vain ennallaan, sitä emme saa koskaan tietää mutta pelkkä ajatuskin siitä, että olen saattanut huomauttelullani pahentaa jonkun ongelmaa tai pahimmassa tapauksessa olla osasyyllinen jonkun kuolemaan, on aika raskas taakka kantaa.

Huomauttelu, liittyi se sitten lihavuuteen, alkoholiin tai mihin tahansa elintapaan, ei ole vain haitallista, se voi jopa tappaa. Jos et halua olla osasyyllinen jonkun kuolemaan, lopeta huomauttelu ja keksi muita keinoja auttaa. Mitä ne keinot ovat: kuuntele, älä huomauttele. Ole läsnä, älä tuomitse. Niin yksinkertaista se on, kunpa olisin itsekin tämän tajunnut ennen kuin oli liian myöhäistä.

Jokainen kuitenkin kuuntelee ja on läsnä omien voimavarojensa puitteissa. Jos läheinen on liian syvällä addiktiossa voi hänen kuuntelunsa viedä kuuntelijan omankin mielenterveyden ja se on liian kova hinta.

 

 

 

 

Mitä teen kun ”repsahdan”?

Repsahdus on sana, jota usein käytetään tilanteesta, jolloin on päätynyt herkuttelemaan enemmän, kuin oli ajatellut. Sanaan liittyy ajatus siitä, että ihmisen tulee pitää itseään ”ruodussa” tai ”niskasta kiinni”. Eli kontrolloida tekemisiään, usein juuri syömisiään ja liikkumisiaan. Repsahdus tapahtuu silloin, kun tämä jatkuva kontrolli pettää. En ole koko sanan suurin fani.

Nyt on iltapäivä ja olen syönyt tänään jo sipsejä, karkkia ja jäätelöä. Mitä asialle pitäisi tehdä? Ennen olisin kierinyt ensin itsesyytöksissä, kuinka itsekuriton paska olenkaan ja sitten olisin painellut paniikkinappulaa, vannonut syömälakon nimiin ja lähtenyt pakkoliikkumaan ja kuluttamaan ylimääräistä energiaa himotreenillä.

Entä nyt? Ensin kartoitan tilanteen: hiilarihimoni on tänään poikkeuksellisen suuri, koska lasten korvatulehdusten takia en ole nukkunut kunnolla moneen päivään ja menkat ovat myös tänään alkamassa. Täysin loogista, ei mitään tekemistä itsekurin kanssa. Itsesyytökset olisivat tässä kohdassa totaalista ajanhukkaa ja söisivät motivaatiota pitkällä tähtäimellä.

Mitä teen? Keep calm and carry on. Koitan pitää loppupäivän ruokarytmin normaalina ja syödä vähintään 500g kasviksia. En lähde näin väsyneenä treenaamaan kovaa, vaan teen korkeintaan pienen palauttavan kävelylenkin tai venyttelen. Järjestän myös lasten hoidon niin, että saan nukuttua edes yhden kokonaisen yön ja hyvin nukutun yön jälkeen syöminenkin normalisoituu, sekä treeni kulkee.

En epäile hetkeäkään, etteikö näin tapahtuisi, koska nälkä- ja kylläisyysmekanismini toimivat nykyään jo melko normaalisti silloin, kun saan nukkua riittävästi. Levänneenä myös treenaaminen on kivaa, ei ikinä pakkopullaa.

Professori Mustajoki totesi jossain hyvin, että itsekuri on kuin lihas, jossain vaiheessa se herpaantuu. Siksi pidemmän päälle ihmisen elintavat eivät voi olla pelkän itsekurin ja kontrolloinnin varassa. On löydettävä tasapaino muilla keinoilla.

On nukuttava riittävästi, saatava stressi inhimilliselle tasolle ja normalisoitava ruokarytmi, jotta nälkä- ja kylläisyysmekanismit alkavat taas toimia, kuten niiden kuuluu. On löydettävä mielekäs tapa liikkua. Kun näin tapahtuu, itsekuria ei juurikaan tarvita vaan terveellinen elämä tapahtuu itsestään ja intuitiivisesti.

Motivaatiota kuitenkin tarvitaan, jotta uneen, stressitasoihin ja muihin kompastuskiviin jaksaa kiinnittää riittävästi huomiota. Itselleni ne ovat jaksaminen ja terveys sekä se, että päätä on tullut näiden asioiden suhteen lyötyä seinään ihan riittävästi yhden elämän tarpeisiin.

On päiviä, jolloin syön huipputerveellisesti ja liikun paljon ja sitten on päiviä, jolloin makaan sohvalla ja syön herkkuja. Sitä kutsutaan tasapainoksi. Sitä kutsutaan myös elämäksi. Kaikilla on oikeus elää itselleen sopivaa elämää.

Rentouttavaa viikonloppua!

Tykkää Heftystä myös Facebookissa:

https://www.facebook.com/Heftytraining/

 

Hurraa! Paino nousee!

Pari kuukautta sitten otin ohjelmistoon taas vanhan rakkaan ystäväni eli voimatreenin. Toisin sanoen lyhyehköt sarjat isohkoilla painoilla.

Vatsalihasten erkauman takia joudun valikoimaan aika tarkkaan mitä liikkeitä voin tehdä ja mitä en mutta onneksi käyn nyt ryhmässä, jossa ammattilainen, joka tietää taustani, katsoo perään, mitä touhuan.

Kirjoitan myöhemmin erikseen vielä erkauman kanssa treenaamisesta, koska vaikka oma erkaumani vaikuttaa valitettavasti olevan sitä sorttia, joka on korjattavissa vain leikkauksella (tosi moni silti saa korjattua oikeanlaisella jumpallakin, joten älkää luopuko toivosta!) olen saanut hurjasti tietoa lisää, mitä ja miten voin tehdä liikkeitä ja mitä ei missään nimessä kannata tehdä.

Muutenhan mun treenaaminen on päivittäistä 13kg ja 16kg ”kahvakuulien” nostelua ja kanniskelua, satunnaista pyöräilyä ja pyllyvako hiessä kamojen roudailua paikasta toiseen (en tiedä miks mun elämä onkin aina sellaista, että kannan koko ajan jotain painavaa paikasta A paikkaan B).

Miksi sitten hurrailen painon noususta? Ensinnäkin siksi, että ne painot salilla taas nousevat. Tangon päissä olevat siis. Mutta myös se, että painoa on tullut viimeisen kuukauden aikana aavistus lisää, mikä kertoo siitä, että treeni toimii. Lihasmassa kerää aina aluksi nestettä, kun treeniä koventaa.

Jos siis lisäät treeniä ja paino nousee hiukan, teet todennäköisesti jotain oikein.

Ei ole nyt laittaa saliselfieitä, kun en niitä ole koskaan kehdannut ottaa. Niin laitetaan nyt tähän sitten vähintään yhtä nolo vessaselfie, mistä voitte havaita tämän huiman lihasmassan kasvun. Tai sitten ette 😀

Mutta InBodyssä käyn kuitenkin taas jossain vaiheessa hakemassa dataa siitä, miten tämä mun massakausi toimii. Pysykää siis kuulolla ja tykkäilkää Heftyn fb:stä, jos ette halua missata viimeisimpiä käänteitä.

https://www.facebook.com/Heftytraining/

Melkein itkin TV:ssä

Maanantaina TV:ssä, perjantaina Areenalla ja tänään jo pientä esimakua Areenalla https://areena.yle.fi/1-4245685

Eli jännityksellä odotettu Jenny+ ohjelma! Miksi jännityksellä odotettu. Itselleni siksi, että vilahdan ohjelmassa elokuun Body Pridessä kuvatuissa osuuksissa.

Sain katsoa ohjelman ennakkoon ja vaikka siinä on paljon hauskoja osuuksia, siinä on myös kohtia, missä silmien hikoilua on vaikea välttää.

Kuvausryhmä esitti minulle myös vaikean kysymyksen, johon vastaaminen herkistymättä oli melko vaikeaa. Itse kysymystä ohjelmassa ei kuulla, ainoastaan vastaukseni. Kysymyksen voin paljastaa myöhemmin.

Itsensä näkeminen kuvattuna on aina yhtä tuskallista. Siinä tulee sama ilmiö kun kuulee omaa nauhoitettua ääntään ”enhän mä kuulosta oikeasti tuolta yhtään!”. Itseäni liikkuvasta kuvasta katsellessani on aina sama olo: ”miksi vääntelen naamaani noin kummallisesti?”

Ohjelma on kuitenkin ihan täyttä asiaa ja suosittelen sen katsomista jokaiselle, joka on joskus kärsinyt minkäänlaisista ulkonäköpaineista.

 

Jenny Lehtinen ja Saara Sarvas sekä pari muuta vaakakapinallista elokuun Body Pridessä. Jos et ollut paikalla, katso ohjelmasta, kuinka mahtava meininki siellä oli.