Pessimismillä kehopositiiviseksi

Tässä videossa kerrotaan hauskasti, että vihaisuus johtuu liiasta toiveikkuudesta ja optimistista. Ihminen joka ajattelee kaiken menevän kuin Strömsössä, joutuu jatkuvasti pettymään ja on siksi vihainen.

Mietin voisiko myös oman kehon vihaamisen syynä olla liika toiveikkuus ja optimismi? Se, että ei olla ihan realisteja sen suhteen, millainen oma vartalo voi parhaimmillaankaan olla ja millainen keskivertovartalo ylipäätään on.

Itselleni vihan tunne on todella harvinainen, enkä nykyään vihaa myöskään kroppaani, suhtaudun asioihin melko neutraalisti, eikä ylipainoinen vartaloni aiheuta itsessäni minkäänlaisia inhonväristyksiä. Pystyn olemaan alasti peilin edessä ja ajattelemaan, että ihan OK. Negatiivisimmillanikin ajatus on korkeintaan ”meh”.

Mietin, että syy ehkä onkin perus pessimismissäni, joka positiivisimmillaankin äityy korkeintaan realismiksi. Ajattelen, että valtaosalla on makkaroita, ryppyjä ja selluliittiä ja vertaan itseäni ennemmin uimahallin mummoihin, kuin mainoksen bikinimalliin.

Olen myös ollut joskus hoikka ja olin silloin vartalooni vielä vähemmän tyytyväinen kuin nyt. Olin laihduttanut alipainon rajalle mutta sen sijaan, että vartalostani olisi tullut haaveideni mukainen, se olikin jotain ihan muuta: romuluinen, kolkko ja kirveellä veistetty, ei lainkaan sellainen siro, kuin monilla muilla hoikilla. Olin jokseenkin pettynyt lopputulokseen. Se ei vastannut yhtään sitä mielikuvaa jollaiseksi luulin laihduttuani tulevan. Olin ollut kehoni suhteen liian epärealistinen, toiveikas ja optimistinen ja siksi petyin. Vaikka laihduttaisi kaiken rasvan vartalostaan ei rotevaa luustoa pysty siroksi saamaan.

Jos ajatellaan myös ulkonäköä, tiedän, että nykypäivänä hyvin hoikaksi laihduttuani en olisi enää pelkästään romuluinen, kolkko ja kirveellä veistetty vaan hyvin todennäköisesti myös nykyistä huomattavasti ryppyisempi ja veltostumiseen taipuvainen ihoni tulisi roikkumaan joka puolelta kuin tyhjentynyt ilmapallo. Ei tunnu houkuttelevalta sekään ajatus. Roikkuvat nahkat eivät ole vain esteettinen ongelma vaan ne myös saattavat aiheuttaa ihon tulehtumista.

Koska omaan hoikkuuteeni liittyvät mielikuvani ovat melko negatiivisia ja toisaalta myös realistisia, en voi välttyä ajattelemasta, että ehkä tämänhetkinen tilanne onkin ihan OK. Se voisi olla huonompikin ja on ollutkin sitä.

Tunnistan myös omat voimavarani ja ymmärrän, että näillä kilometreillä ja elämäntilanteeni kuormittavuudella en tule tekemään dramaattista elämäntapamuutosta luultavasti seuraavaan vuosikymmeneen ja sen jälkeen olenkin jo yli 50 vuotta jolloin keskityn ehkä mieluummin ihmettelemään vaihdevuosia ja odottamaan lapsenlapsia. Toivon, että nykyiset elintapani ja pitkäjännitteinen painonhallintani tulevat pitämään ainakin pahimmat terveysriskit loitolla. Se riittää.

Unelmani liittyvät nykyään aivan muihin asioihin kuin painoon tai hoikkuuteen. Ja siitä olen todella onnellinen.

 

Tämä kuva on otettu melko lähellä aikuisikäni alinta painoani.

Mainokset

Privilege bias

Otsikon termille ei oikein ole hyvää suomennosta. Se voisi olla etuoikeutetun näkökulmaharha, kupla tai vääristymä. Se tarkoittaa sitä, että etuoikeutetussa asemassa oleva ei ymmärrä olevansa etuoikeutettu, eikä sellaisen asemaa, joka ei ole. Tämä voi olla esim. rikkaiden suhde köyhiin, miesten suhde naisiin, heterojen suhde seksuaalivähemmistöihin, hoikkien suhde lihaviin tai valkoihoisten suhde tummaihoisiin.

Usein esimerkiksi ihmetellään miksi lihavien haukkumisesta nostetaan meteliä mutta hoikkia ”saa” haukkua miten huvittaa.

Tehdään aluksi selväksi: kaikkien haukkuminen on väärin ja siksi myös hoikkien haukkuminen ei ole OK. Se on ihan yhtä huonoa käytöstä kuin lihavienkin haukkuminen ja jokainen normaalit käytöstavat omaava ihminen tajuaa, ettei mikään ulkonäköön perustuva nimittely ole oikein. Kuitenkin siinä missä lihavien haukkuminen, nimittely tms. on syrjintää, vastaava toiminta hoikkia kohtaan ei ole sitä. Kerron miksi.

Hoikkuus ja normaalipainoisuus on yhteiskunnassamme normi ja ihanne. Tämä muodostaa hoikkien ja lihavien välille valta-asetelman, jossa hoikalla on enemmän valtaa kuin lihavalla. Tämän takia lihaviin kohdistuu paljon mm. rakenteellista syrjintää, mitä hoikkiin ei kohdistu.

Rikkaille, valkoisille, hoikille, heteroille ja/tai miehille irvailu ei ole fiksua mutta se ei sisällä rakenteellista syrjintää samalla tavalla kuin irvailu köyhille, mustille, lihaville, seksuaalisille vähemmistöille tai naisille. Lyöminen henkisesti ja verbaalisesti on aina väärin mutta ylhäältä alaspäin lyöminen on enemmän väärin kuin alhaalta ylöspäin lyöminen.

Kun hoikka ihminen ihmettelee, miksi on ”sallitumpaa” haukkua hoikkia, hän ei tunnista silloin omaa etuoikeutettua asemaansa eikä osaa asettua toisen, vähemmän etuoikeutetun asemaan. Hoikkien haukkuminen on väärin ja huonoa käytöstä mutta syrjintää se ei ole niin kauan kuin yhteiskunta pitää hoikkuutta normina ja ihanteena.

Elämä on epäreilua eivätkä kaikki saa lähellekään samoja lähtökohtia. Saatat saada jo pelkästään geenilotossa huikean etulyöntiaseman muihin. Se, että pärjää elämässä paremmin etuoikeuksiensa ansiosta, ei tee kenestäkään parempaa ihmistä, ainoastaan onnekkaamman. Ihminen vain on taipuvainen selittämään omaa menestystään pelkästään omaksi ansiokseen, eikä usein halua myöntää tuurin vaikutusta.

Toisen ihmisen köyhyys, alkoholismi, lihavuus, syrjäytyminen tai jopa sairaudet halutaan laittaa kokonaan tämän ihmisen omaksi syyksi, koska halutaan sulkea silmät muiden olosuhteiden vaikutukselta ja uskoa niin lujasti omaan erinomaisuuteen ja nostaa itseään vähemmän onnekkaiden yläpuolelle. Toki näihin kaikkiin asioihin vaikuttaa myös yksilön omat valinnat. Masentavan usein silti ei. Valtaosaa vankiloihin  päätyvistä on elämä potkinut päähän jo lapsuudesta asti. Huonot lähtökohdat eivät silti toki poista yksilön omaa vastuuta. Toisen vahingoittamiseen täytyy olla nollatoleranssi.

Minun olisi helppo tuomita pitkäaikaistyöttömät laiskoiksi, kouluttamattomat tyhmiksi, alkoholistit ja tupakoitsijat itsekurittomiksi luusereiksi vain siksi, että itselleni on ollut todella helppoa olla ilman päihteitä tai kouluttautua korkealle. En kuitenkaan kuvittele, että nämä asiat johtuvat poikkeuksellisesta mielenlujuudestani tai yleisestä erinomaisuudestani. Nämä johtuvat pitkälti tuurista, joka minulle on napsahtanut niin geeniloton kautta, kuin senkin, millaiseen yhteiskunnalliseen asemaan ja tilanteeseen olen sattunut syntymään.

Jospa siis välillä uskaltaisimme astua alas etuoikeutetun jalustaltamme ja harjoittaa empatiaa niitä kohtaan, joilla ei ole käynyt yhtä hyvä tuuri. Empatiahan tarkoittaa samalle tasolle asettumista, ei siis hyysäämistä tai pään taputtelua, mitkä taas ovat ylhäältä alaspäin tapahtuvaa ei-tasavertaista toimintaa.

Asetutaan samalle tasolle ja kuunnellaan toista. Muuta ei tarvita.

Oheiset videot näyttävät konkreettisesti mitä tarkoittaa olla etuoikeutettu. Viimeisessä videossa havainnollistetaan hauskasti, mitä empatia tarkoittaa.

 

Väärin laihdutettu?

Lähes joka kerta kun kirjoitan siitä, miten en enää laihduta ja keskityn mieluummin pitämään pysyvästi pudottamani painon pois, se on jollekin ongelma. Koska en ole normaalipainossa eli alle BMI 25, moni katsoo, että painonpudotusta ei saisi vielä lopettaa, ennenkuin tuo maaginen raja on ylitetty. Väärin laihdutettu siis.

Olen nyt 9 vuotta pitänyt pudottamani kilot poissa, kun välissä olleita raskausaikoja ei lasketa. Kun kerron, että en laihduta vaan keskityn nyt pysyvään painonhallintaan saan kuulla, että ”ihannoin lihavuutta”, tai ”kehotan ihmisiä olla tekemättä ylipainolleen mitään”. Myös kerrotaan, että elintavoissani täytyy olla jotain vikaa, kun en ole kaikkea ylipainoa laihduttanut pois. Ja tehdään myös selväksi, että en voi olla terve, ennenkuin BMI on alle 25 (Newsflash: olen metabolisesti täysin terve, sokereissani, verenpaineessani tai kolesterolissani ei ole mitään vikaa)

Hassua on se, että jos keskittyy pitämään pudotetut kilot pois eli panostaa pysyvään painonhallintaan laihduttamisen sijaan, koetaan, että ”ei tee ylipainolleen mitään”. Että ainoastaan aktiivinen laihduttaminen lasketaan ylipainolle jotain tekemiseksi.

Kuitenkin tilastollinen fakta on, että 80-95% laihduttaneista lihoo kaiken takaisin. On varsin harvinaista, että ihminen, joka on pudottanut yli 10% painostaan, pitää pudotetun painon lopullisesti tai edes useita vuosia poissa.

Omalla kohdallani itse laihtuminen on melkein aina ollut helppoa, sen pudotetun painon pois pitäminen taas ollut huomattavasti vaikeampaa, välillä melkein mahdotonta. Nyt kun olen 9 vuotta pitänyt pudotetut kilot poissa, en voi väittää, että se edelleenkään kävisi itsestään. Joudun aika usein miettimään omaa ruokasuhdettani, harjoittelemaan intuitiivista syömistä jne.

Jää nähtäväksi joudunko tekemään tätä koko ikäni, jos haluan, että pudotetut kiloni pysyvät poissa vai tuleeko tästä lopulta automaatio. 9 vuodenkaan painonhallinnan jälkeen siitä ei ole tullut itsestäänselvää automaatiota ja tämä lienee syy miksi valtaosa laihduttaneista lihoo kaiken takaisin.

Pysyvää painonhallintaa kun ei voi tehdä itsekurin avulla, kukaan ei ”pidä itseään kiinni niskasta” lopun elämäänsä vaan pitää todella oppia ja sisäistää uusia toiminta- ja ajatusmalleja

Näiden syiden takia tuntuu todella absurdilta, että joidenkin mukaan ”en tee asialle mitään”, koska itseasiassa teen aika paljonkin.

Jos nyt jättäisin pysyvän painonhallinnan oppimisprosessin kesken ja lähtisin edelleen pudottamaan painoani, osaisinko pitää pudotettua painoa poissa vai tulisiko jälleen kerran kaikki kilot korkojen kera takaisin? Pidän tätä vaihtoehtoa valitettavasti erittäin todennäköisenä.

Mitään akuuttia terveydellistä pakkoa itselläni tällä hetkellä ei painon pudotukseen. Myöskään mitään muita lihavuuteen liittyviä vaivoja ja ongelmia ei ole. (Ne kivut, mistä tällä hetkellä kärsin, ovat tulleet painonpudotuksen jälkeen ja pahentuneet painon pudotessa lisää. Näin ollen kyseisillä kivuilla ei ole mitään tekemistä painon kanssa vaan ne johtuvat ihan muista syistä.)

Omien voimavarojensa suhteen tulee myös olla realistinen. Jos elää ruuhkavuosien huippua pienten lasten valvottaessa, on jo lihomisen estäminenkin  monelle saavutus. Etenkin silloin jos taustalla on suuria painonvaihteluja ja geneettistä altiutta ylipainoon. Ruokahalu ei ole pelkästään opittua eikä varsinkaan tahdonalaista. Ihmisen nälkä- ja kylläisyysmekanismit ovat vahvasti geneettisiä ja se hyvin pitkälti selittää isot erot yksilöiden välisissä painoissa. Geneettisistä syistä painonhallinta on toisille todella paljon vaikeampaa kuin toisille. Tämän allekirjoittanee kuka tahansa lihavuustutkijakin.

Jos olisin varma, että pysyvä painonhallinta tulee olemaan itselleni automaattista ja itsestäänselvää ja loputkin pudotetut kilot tulisivat varmasti pysymään poissa, saattaisin ehkä alkaakin pudottamaan painoa. Nyt en ole täysin varma, joten minimoin riskit ja pysyn tässä painossa, kunnes se on helppoa ja automaattista. Meneekö siihen vuosi vai koko loppuelämä kuka tietää, eikä sillä ole väliäkään niin kauan kuin akuuttia terveydellistä pakkoa ei ole.

Ylipaino tai edes lihavuus eivät ole sairauksia, ylipainoinen ihminen voi olla metabolisesti täysin terve, eikä ylipainolle ole olemassa mitään tautiluokitusta. Lihavuus on toki riski ja riskejä välttääkseen kannattaa välttää lihomista. Jos kuitenkin lihavuuteen on johtanut nimenomaan jojolaihduttaminen, on silloin myös laihduttamisella iso riski johtaa yhä suurempaan ylipainoon.

Jokainen yksilö punnitsee omia henkilökohtaisia riskejään ja sitä miten niiden kanssa toimii. Tällä hetkellä laihduttaminen saattaa tuoda itselleni suurempia terveysriskejä kuin terveyshyötyjä, joten siksi en laihduta. En ”ihannoi ylipainoa” tai ”kehota ihmisiä olemaan tekemättä ylipainolleen mitään” tai muita vastaavia väitteitä, jotka ovat syntyneet vain siitä, että perusteluitani ei ole vaivauduttu lukemaan otsikkoa pidemmälle.

Ylipäätään se, että kerron omista henkilökohtaisista valinnoistani, ei tarkoita sitä, että olen suosittelemassa kenellekään toiselle omia elintapojani tai yhtään mitään muutakaan. Eletään kukin tavallamme. Se mikä sopii minulle, voi olla katastrofi toiselle, eikä yksilöiden tilanteet ja taustat ole välttämättä mitenkään verrattavissa toisiinsa muutenkaan.

Allaolevista kuvista ylin ja alin on otettu 2010. Tuolloin en ollut ihan huippulukemissani enää mutta ehkä noin 10kg nykyistä painavampi. Keskimmäinen kuva on tuore. Ylimmässä ja alimmassa kuvassa olin ihan yhtä terve, onnellinen ja tyytyväinen itseeni, kuin keskimmäisessäkin kuvassa. Silti vältän palaamasta tuohon painoon enää, ihan vain minimoidakseni terveysriskejä vanhemmalla iällä. Ulkonäöllisiä syitä tälle ei ole, koska en koe näyttäväni ylemmässä ja alemmassa kuvassa yhtään huonommalta kuin keskimmäisessäkään.

 

 

Miksi en laihduta osa 2.

Olen jo muutama vuosi sitten listannut täällä syitä, miksi en laihduta. Osasta aiemman postauksen syistä olen samaa mieltä edelleen, osaa haluan tarkentaa hieman.

Suomalaisen terveydenhuollon virallinen ohjeistus on nimeltään Käypä hoito. Lihavuuden hoidon ohjeistus löytyy kokonaisuudessaan täältä: http://www.kaypahoito.fi/web/kh/suositukset/suositus?id=hoi24010

Poimin Käypä hoidosta muutamia syitä, miksi en laihduta, siitä huolimatta, että BMI:n mukaan en ole normaalipainoinen (BMI alle 25)

A) Käypä hoito linjaa: ”Hoidon tavoitteena on lihavuuteen liittyvien sairauksien hoito ja ehkäisy, johon usein riittää painon pysyvä pieneneminen vähintään 5 %:lla.” Määritellään ensin ”pysyvä painonpudotus”. Se ei ole sitä, että ensin laihdutetaan ja muutaman vuoden päästä ollaan taas yhtä lihavia kuin aina ennenkin. Pysyväksi pudotukseksi määrittelen itse sen, että pudotettu paino on pysynyt poissa vähintään 5 vuotta. Itse olin nykyistä 15% painavampi vuonna 2008, joten täytän Käypä hoidon kriteerin pysyvästä vähintään 5% pudotuksesta.

B) Käypä hoito kertoo: ”Normaalipainon tavoittelu ei useinkaan ole tarpeellista eikä realistista varsinkaan vaikeasti ja sairaalloisen lihavilla.” Tilastojen mukaan 80-95% laihduttaneista lihoo kaiken takaisin, useat korkojen kera. On erittäin todennäköistä, että jos alan väkisin pyrkimään kohti normaalipainoa, päädyn uudestaan samaan jojo-kierteeseen, joka painoni lihavuuteen alunperin johti.

C) Käypä hoito jatkaa: ”Lähes kaikilla on taipumus lihoa vuosien mittaan edelleen. Sen vuoksi varsinkin liikapainoisilla, joilla on suurin riski tulla lihavaksi, on jo painon nousun ja vyötärönympäryksen suurenemisen pysäyttäminen merkittävä tulos”. Painonnousu on omalla kohdallani siis pysäytetty ja paino on kaukana huippulukemistani. Tilastollisesti tämä on merkittävä tulos, johon pystyy vain n. 5-20% laihduttaneista.

D) Käypä hoito kertoo myös kunnon vaikutuksesta seuraavaa: ”Hoikalla huonokuntoisella on suurempi vaara kuolla sydän- ja verisuonisairauksiin kuin liikapainoisella, jolla on hyvä kunto.” Näin ollen parannan mieluummin kuntoani, kuin laihdutan.

E) Laihduttamisen jälkeistä lihomista selittää mm. tässä tutkimuksessa esitelty ”Fat overshooting” -ilmiö https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/25614201 Oman ylipainoni ensisijainen syy on rajut laihdutukset, jotka aloitin jo normaalipainoisena ja niiden jälkeen tapahtuneet fat overshooting -ilmiöt. Olen siis tyyppiesimerkki ihmisestä jonka lihomisen syy on ollut laihduttaminen.

Siinäpä ne oleellisimmat syyt, miksi en laihduta. Itselleni on tällä hetkellä prioriteettinä kuntoutua raskauksien ja synnytysten aiheuttamista kroonisista kivuista ja vammoista. Tämä kuntoutuminen jo pelkästään saattaa kestää vuosia. Tämän lisäksi yritän pitää elintavat sillä tavoin kohtuullisina, jotta uutta lihomista ei tulisi enää tapahtumaan. Tilastojen mukaan sekin on jo saavutus. Jos nämä tavoitteet toteutuvat, olen erittäin tyytyväinen.

Oheinen kuva otettu pari viikkoa sitten. Päälläni on vuonna 2004-2005 ostettuja vaatteita. Tämä on itselleni pysyvän painonhallinnan konkretiaa.

 

 

Kivuliasta treenaamista

Keväällä kuopus täytti 1v. ja aloitin ohjatut salitreenit. Ohjatut siksi, että mun selkä on edelleen niin huonossa kunnossa, että katsoin järkevämmäksi, että siellä salilla on joku, joka katsoo vähän perään, mitä touhuan.

Siitä huolimatta joka kerta mun selkä on treenin jälkeen kipeä, vaikka jätän tietysti kokonaan tekemättä kaikki liikkeet, jotka on kielletty niiltä joilla on vatsalihasten erkauma. Silti selkä kipeytyy. Viimeksi kipeytyi niin, että vielä melkein viikko treenin jälkeen selkä huutaa hoosiannaa.

Tilanne on aika masentava. Jotakuinkin kaikki liikunta aiheuttaa kipua. Ainoastaan lyhyet 15min kävelyt tai pyöräilyt selkä kestää siedettävän kivun tasolla, sen pidempiä ei. Käytännössä mulle järkevintä olisi siis saada pieniä pyrähdyksiä useamman kerran päivässä.

Ongelma on vaan se, että mun pää ei meinaa kestää ajatusta ”pienistä pyrähdyksistä” tai ”varoivaisesta aloituksesta”. Olen kaikki tai ei mitään tyyppi. Jos en saa treenata täysiä, mun mielenkiinto treenaamista kohtaan hiipuu hyvin nopeasti. Kuntouttava hissuttelu ei ole yhtään mun juttu. Pitäisi päästä haastamaan itseään, mutta nyt ei vaan voi ja se todellakin syö naista.

Mä kaipaan aikaa 4 vuotta sitten, jolloin pystyin tekemään mitä vaan ilman kipua. Jokapäiväisessä elämässä läsnä oleva kipu on henkisesti aika raskasta. En aiemmin edes ymmärtänyt millaista kroonisen kivun kanssa eläminen on, kun ei mulla sellaista koskaan ollut. Ei juurikaan edes tavallisia päänsärkyjä tai kuukautiskipuja. Olin niin tottunut kivuttomaan elämään, että pidin sitä itsestäänselvyytenä.

Mun kipukynnys on melko korkea silloin, kun pitää sietää hetkellistä kipua. Esim. hammaslääkäri ei ole koskaan ollut mulle mikään big deal. Mutta krooninen kipu on eri juttu. Mä unelmoin, että joskus tulee taas aika, jolloin saa elää ilman kipua.

 

Viimeisimmät InBodyt

Edellisestä InBodystä oli kulunut jo melkein 6kk, joten tartuin tarjoukseen, kun Eiran sairaalassa mittaus maksoi 20€ (tämä ei ole mainos, kuten ei juuri mikään muukaan tässä blogissa, maksan yleensä kaiken suosittelemani omasta pussistani). Käyntiin kuului myös 45min konsultaatio, jossa käydään läpi erittäin seikkaperäisesti jokainen mittauksen lukema. Itse olen käynyt niin monta kertaa, että lukujen selostuksia en tarvinut, joten käytin ajasta vain noin puolet. Mittaaja oli tosi asiallinen, omalle kohdalleni ei epäasiallista mittaajaa ole koskaan sattunutkaan.

Mitä mittauksessa selvisi? Ei mitään uutta ja mullistavaa, painoa oli hiukan lähtenyt kevääseen verrattuna. En ole tehnyt yhtään mitään painon lähtemisen eteen, ainoastaan makeanhimo on hieman pienempi kuin imetysaikana, mutta laihduttaut en ole, enkä aiokaan. Olen lähes täsmälleen samoissa lukemissa nyt kuin 2012, jolloin menimme mieheni kanssa naimisiin (kaikki vanhat InBody tulokset on säästössä, niitä on hauska vertailla) ja itseasiassa myös samoissa kuin vuonna 2004-2006. Vuosina 2007-2010 olin nykyistä painavampi. Huippulukemissani olin 2008, silloin olin 15% painavampi, kuin nyt.

Erikoista oli lähinnä se, että lihasprosenttini oli lähes sama, kuin tuolloin 5 vuotta sitten, vaikka treenasin silloin paljon kovempaa. En oikein tiedä miten suhtautuisin asiaan. Onko se positiivista vai ei. Paino oli 100g tarkkuudella sama, mutta lihasta oli silloin 100g enemmän ja vastaavasti rasvaa 100g vähemmän. Eli paino sama mutta nykyinen kehonkoostumukseni on ihan hitusen huonompi. Oikeastaan häkellyttävän vähän huonompi, olisin kuvitellut, että ero olisi isompi. Mittausten perusteella vaikuttaa siis siltä, että himotreenaaminen vaikuttaa enemmän kuntooni ja suorituskykyyni kuin kehonkoostumukseeni.

Toinen merkillepantava asia verrattaessa 2012 tehtyä ja viimeisintä mittausta oli se, että viskeraalirasvani on pienempi, kokonaisrasvani oli siis lähes sama, mutta nyt sitä on hieman vähemmän sisäelinten ympärillä. Tämän selittää, kuten jo aiemminkin kerroin, se, etten ole 4 vuoteen käyttänyt alkoholia juurikaan. InBody mittaa myös vyötärönympäryksen ja vatsalihasten erkaumasta ja suolisto-ongelmistani johtuen se on edelleen isompi kuin mittauksissa ennen raskauksia. Tämä siitä huolimatta, että ihonalainen rasva ei ole lisääntynyt ja sisäelinrasva jopa vähentynyt. Tämä siis todistaa sen, että vyötärönympärysmitasta ei voida aina päätellä muutosta keskivartalorasvan suhteen, mikäli muutoksen syynä on suolisto- tai vatsavaivat ja/tai vatsalihasten erkauma. Itsellänihän siis nämä kaikki ja näillä näkymin tila on pysyvä.

Monilla erkauma on kuntoutuksella korjattavissa, omalla kohdallani muutosta parempaan ei ole tapahtunut fysioterapiasta, osteopatiasta ym. kuntoutuksista huolimatta. Joillekin valitettavasti käy niin, että ainoaksi ja viimeiseksi korjausmahdollisuudeksi jää leikkaus tai sitten elämä kipujen kanssa. Itse en vielä ole päättänyt kumman valitsen. Julkinen puoli ei erkaumien leikkausia tietääkseni rahoita.

Vatsalihasten erkaumat ovat melko yleisiä synnyttäneillä naisilla, etenkin niillä joilla useampia lapsia. Erkaumat aiheuttavat kroonisia selkäkipuja mutta näitä kipuja on aina aiemmin pidetty täysin normaalina, synnyttäneiden naisten elämään kuuluvana asiana. Vuosituhansia kroonisten kipujen kanssa on vain eletty. Nykyinen kivuttomuuteen tähtäävä elämä on varsin uusi ilmiö. Koko erkauma-asiaa ei vielä muutamia vuosia sitten edes tunnettu tai haluttu noteerata mitenkään.

Kehonkoostumuksen ja painoindeksin suhteen ei siis juuri mitään eroa tähän 5 vuotta sitten otettuun kuvaan. Ja se on ihan OK. Erkauma-asia taas ei ole edelleenkään OK.

 

Body Pride!

Vihdoin on jotain asiaa! Kaveritkin jo kyselee ”kirjotatko sä enää sitä blogiasi?” No kirjoitan, mutta todella harvoin. Heftyn Fbookissa vähän enemmän elämää.

Mutta ohessa kuvia Jenny Lehtisen ja Ylen Vaakakapinan järjestämästä Body Pride tapahtumasta Espalta 23.8. Samalla kuvattiin Jenny+ sarjaa, joka tulee Yleltä myöhemmin tänä syksynä.

Body Priden idea on siis se, että kaikki erilaiset kehon mallit ovat yhtä arvokkaita ja jokaisella on vartalotyyppiin katsomatta #lupanäkyä

Tässä illan tunnelmia:

Ensin vedettiin muutaman kerran kulkueena Espaa ympäri samba-patteriston rytmittämänä.

Pinkissä hörhelössä kapinajohtaja Jenny Lehtinen

Ja glittereissä Saara Sarvas

Kulkueen jälkeen istuimme piknikille ja TV-ohjelman kuvaukset jatkuivat

Oli ihan mahtava ilta ja paljon oli päässyt ihmisiä paikalle. Toivottavasti ensi vuonna sama uudestaan!