Kävelevä terveysriski

Nuorempana olin kova ottamaan aurinkoa. Grillasin itseäni ilman suojakertoimia aina, kun siihen oli mahdollisuus. Usein levitin iholle vain suojakerrotonta öljyä ja annoin käristää niin kauan, kunnes nahka oli syvän ruskea. En juuri koskaan palanut, joten ajattelin, että suojakertoimet eivät ole minulle tarpeellisia.

Myöhemmin ymmärsin, että vaikken varsinaisesti palaisikaan, syntyy ihoon joka tapauksessa ruskettuessa vaurioita ja ihosyövän riski kasvaa. Myös ihon vanheneminen alkoi mietityttää.

Ymmärsin, että ihon ruskettaminen on terveysriski ja riski kasvaa joka kerta kun olen auringossa ilman suojakertoimia. Tämän riskin otin puhtaasti ulkonäkösyistä enkä vuosiin välittänyt siitä, vaikka tavallaan tiesinkin asiasta. 80-2000 luvuilla syvä rusketus oli muotia ja ruskettunutta ihoa ihailtiin.

Jostain kumman syystä, kukaan ei tullut koskaan mainitsemaan, että olen kävelevä terveysriski rusketukseni takia, vaikka tottahan se olisi ollut. Kukaan ei sanonut, että ei halua verorahoillaan tukea minun todennäköisesti tulevia ihosyöpäleikkauksiani. Eikä juuri kukaan ole edelleenkään keskustelupalstoilla huolissaan ruskettuneiden ihmisten terveydestä.

Päin vastoin, rusketustani ihailtiin ja kehuttiin. Miksi tämän terveysriskin ottavia ihmisiä ei paheksuta julkisesti mutta jotain muuta terveysriskiä, kuten lihavuutta jaksetaan päivitellä maailman tappiin asti? Siksi, koska lihavuuden paheksumisessa ei ole koskaan ollut kyseessä aito huoli ihmisten terveydestä. Ei ketään lähipiirini ulkopuolista ihmistä oikeasti kiinnosta kuolenko ihosyöpään vai diabetekseen.

Kyse on puhtaasti ulkonäköihanteista. Silloin kun rusketus oli muotia, sitä ihailtiin vaikka sen tiedettiin olevan terveysriski. Lihavuus taas ei ole länsimaissa ulkonäköihanne vaan stigma, jonka varjolla ihmisiä halutaan arvostella ja tuntea ylemmyydentunnetta jos itse on siltä välttynyt.

Mitä omaan terveyteeni tulee, pidän paaaljon todennäköisempänä sitä, että sairastun ihosyöpään, kuin mihinkään lihavuusperäiseen. Ihosyöpää pelkään aidosti ja siksi nykyään ihollani on suojakerroin 50 aina kun ulkoilen.

Ihon ruskettaminen ei ole terveellistä, eikä sitä kannata ihailla tai ihannoida yhtään sen enempää kuin muitakaan terveysriskejä. Kuitenkaan en usko, että ruskettuneiden ihmisten somelynkkaukset, arvostelemiset ja muu perseily olisi ratkaisu mihinkään, yhtään sen enempää kuin, minkään muunkaan elämäntapavalinnan arvostelu. Jokainen itse päättää millaisia valintoja ja riskejä oman terveytensä suhteen tekee ja ottaa, siihen ei ole kellään muulla nokan koputtamista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ps. Tuossa alla ja yllä näkyy satunnaisesti mainoksia. Ne eivät ole blogin laittamia tai hyväksymiä, eivätkä liity mitenkään blogin aiheisiin. Niiden poistamisesta pitäisi maksaa WordPressille, mitä en tee.

.

.

.

.

.

.

..

.

.

.

.

..

.

.

.

Mainokset

Mielikuvaharjoittelun voimalla muutokseen

Oletteko kokeillut mielikuvaharjoittelua? Itse olen ja olin vähän yllättynyt, miten hyvin se toimi. Vaati kyllä vaan aika paljon aikaa.

Oma prosessini meni seuraavanlaisesti. 2008 olin elämäni isoimmassa painolukemassa. Rakastamani liikunta oli jäänyt ruuhkavuosien jalkoihin ja syömiset oli mitä oli. En ollut aikoihin ottanut edes juoksuaskelia, koska ajattelin, että juokseminen tuntuu niin pahalta etten edes yritä.

Sitten mietin, että mitä jos yrittäisinkin. Kuvittelin itseni ensin hölkkäämässä korttelin ympäri ja pikku hiljaa, koko ajan pidempiä ja pidempiä matkoja. Siis kuvittelin. Laitoin silmät kiinni ennen nukkumaanmenoa ja kuvittelin juoksevani. Tein tätä useamman kuukauden talvella.

Sitten koitti kevät ja lumet sulivat. Yksi kaunis päivä päätin, että kävelen 7km matkan töistä kotiin. Pari kilometriä käveltyäni, otin muutaman juoksuaskeleen ja lopulta juoksin koko loppumatkan kotiin. Tosi hitaasti hölkäten toki mutta kuitenkin.

Kotona oli melkoinen voittajaolo. Tajusin, että enhän mä siihen juoksemiseen kuolekaan, olin vaan tehnyt siitä pääni sisällä esteen, etten muka voi. Toki tiedän, ettei ole järkevää tehdä useamman kilometrin juoksulenkkiä silloin, jos ei ole aikoihin juossut mutta en vaan voinut lopettaa, kun olin aloittanut.

Siitä sitten lähti melko säännöllinen juoksentelu. Penikat vaivasivat välillä pidemmillä lenkeillä mutta intervallilenkit toimivat paremmin. Joka kerta kun lähdin ulos, tavoite oli vaan vähän happihypellä, vaikka vain korttelin ympäri. Melkein aina kuitenkin päädyin tekemään vähän pidemmän lenkin.

Kaikkein oleellisinta oli, että olin ylittänyt pääni sisällä olevan esteen. Mulle oli ihan sama kuinka paljon tai kuinka nopeasti juoksin. Juoksentelin vaan koska se oli hauskaa. Ostin silloin juoksukengätkin, ne oli noi vaaleansiniset Niket. Hyvin niillä hölkötteli, mulla on ne vieläkin.

Joskus vaan pitää ottaa hyppyä tuntemattomaan mutta ilman mielikuvaharjoittelua, en olisi sitä ehkä tullut tehneeksi. Mielen voima on ihmeellinen. Joskus vielä kokeilen sitä uudestaan. Ja silloin kun kokeilen, se ei lähde ajatuksesta ”nyt on pakko” vaan uteliaasta ajatuksesta ”mitäpä jos…”.

Blogissa näkyvät mainokset eivät ole blogin laittamia eikä hyväksymiä, eikä blogi saa niistä rahaa. Niitä ei saa pois ilman lisäkuluja.

.

.

.

.

.

.

.

.

..

.

.

.

 

Pics or didn’t happen

Ennen itse asiaan menoa pieni tiedotus: blogissa olevat mainokset eivät ole blogin sinne laittamia tai hyväksymiä, eikä blogi saa niistä rahaa. En myöskään pysty ottamaan niitä pois tai estämään ilman lisäkuluja.

Ja sitten asiaan.

Aloitin tämän blogin 2013 eli 5 vuotta sitten. Kirjoitukset painottuivat alussa pääasiassa liikuntaharrastuksiini. Blogin aloitettuani, monet tulivat kommentoimaan, että ”ai kun kiva, että säkin olet alkanut harrastamaan liikuntaa” ”ai sullakin on joku kuntoprojekti menossa?”

Ihmiset olivat yllättyneitä, kun kerroin, että olen itseasiassa harrastanut liikuntaa aina ja useita vuosia jopa treenannut joitain lajeja viikon melkein jokaisena päivänä. Tanssin aloitin alle kouluikäisenä ja treenasin sitä ala-asteella muutaman kerran viikossa, yläasteella ja lukiossa melkein päivittäin. Opiskeluaikoina tanssin lisäksi treenasin thainyrkkeilyä ja kuntonyrkkeilyä.

Taukojakin oli. Kun sain esikoisen, hänen 5 ensimmäistä elinvuottaan liikuntani oli pitkälti hyötyliikuntaa, sitten palasin pariksi vuodeksi kuntonyrkkeilyn ja tanssin pariin. Sitten oli taas pari vuotta hiljaisempaa mutta 2010-2013 innostuin taas treenaamaan kovempaa ja mukaan tuli myös voimailu. Kovan treenaamisen putken katkaisi 2014-2016 raskaudet ja synnytykset. Pääpaino oli vaunulenkeillä, fysioterapialla ja osteopatialla, kunnes nyt viimeisen vuoden aikana olen taas palannut kovempien treenien pariin.

Miksi ihmiset olivat niin yllättyneitä, kun kerroin, että olen liikkunut melkein aina. Yksi syy on varmasti se, että mielikuva liikunnallisesta ihmisestä on sellainen, jonka vartalo on lähes rasvaton. Toinen syy on se, etten ollut pitänyt erityisemmin meteliä liikuntaharrastuksistani.

Somen aikakaudella on niin totuttu, että jos et jatkuvasti päivitä tekemisiäsi someen kuvien tai tekstin muodossa, sitä ei ole tapahtunut. Kukaan ei usko, että olet käynyt salilla, ellet ota siellä selfietä. Itse en ole koskaan kehdannut saliselfieitä ottaa. Ainoat kuvat, mitä musta on saleilla otettu, on olleet lehtikuvaajien ottamia. Mutta ehkä pitäisi dokumentoida ahkerammin omia treenejään, koska ”pics or didn’t happen”.

Hassua on se, että tämänkin blogin aloitin treeniblogina, mutta melko vähän itse treenaamisesta on tullut kirjoiteltua vaan aiheet ovat pyörineet enemmän yleisen hyvinvoinnin ympärillä.

Ennen blogin aloittamista, pidin treeneistäni kirjaa HeiaHeiassa ja kerroin niistä jonkin verran somepäivityksissäni. Blogin aloitettuani media oli kiinnostunut ja tuntui olevan uutta ja erikoista, että ei-hoikka ihminen treenaa ja bloggaa siitä. Olin Hesarissa, Huomenta Suomessa, Inhimillisessä tekijässä ja Fit-lehdessä. Uutta ja ihmeellistä oli monelle myös se, että ei-hoikka ihminen ei treenaa laihtuakseen. Olin silloin 5 vuotta sitten ensimmäisiä Suomessa, joka toi tätä ajatusmallia esiin.

Monesta tuntui olevan käsittämätöntä, että lihava ihminen tekee jotain muutakin, kuin makaa sohvalla herkuttelemassa. Myös se, ettei lihava ihminen laihduta oli suorastaan anarkistista ja siksi nimesinkin blogin alussa anarkistiseksi treeniblogiksi.

Silti tuntui koko ajan olevan jonkinlainen pohjavire siitä, että jos en kerro treenaamisestani, ihmiset perustavat käsityksensä minusta ulkomuodostani syntyvään ennakkoluuloon. Ilmapiiri on se, että  jos lihava haluaa ihmisarvon, hänen pitää ansaita se joko olemalla ikuisella laihdutuskuurilla tai treenaamalla kovaa.

HeiaHeiasta luovuin ja liikkumisistani en raportoi enää säännöllisesti someen, ellei ole tapahtunut jotain erityistä, kuten vaikka viime viikonloppuna. En jaksa tehdä jokaisesta liikkumisestani numeroa, koska minun ei tarvitse todistella kenellekään mitään, enkä tarvitse keltään lupaa olla sellainen kuin olen. Tämänkään oivaltaminen ei ole aina ollut itselleni itsestäänselvää.

Tulen kertomaan blogissa edelleen treeneistä, silloin, kun on jotain erityistä kerrottavaa. Ja jonkun kuvan aina postaukseen laitan, liittyi se aiheeseen vaikka useimmiten ei. Lopulta me kaikki olemme tilivelvollisia omasta kunnostamme, terveydestämme ja elämästämme vain itsellemme.

Alla olevan kuva on otettu elokuussa 2013 Hesarin kuvaajan toimesta.

Jäätävällä pokalla

”These shoes were not made for dancing” mietin, kun kaivoin kassistani kolmet eri korkkarit, jotka olin ottanut mukaan Biancaneven järjestämälle Heels -korkkaritanssitunnille. Tuntia oli tullut New Yorkista pitämään Yanis Marshall, yksi ehkä tunnetuimmista korkkareilla tanssivista miehistä.

Olen joskus yli 20 vuotta sitten tanssinut pienen pätkän kilpatanssia, joten tiesin, että tanssikorkkarin pohjan pitää luistaa, muuten pyörähdyksissä pohja tarttuu lattiaan ja polven nivelsiteet ovat vaarassa.

Jos olisin ollut fiksu, olisin käynyt etukäteen tanssitarvikeliikkeestä ostamassa joko tanssiin tarkoitetut korkokengät tai sitten jotain liukuvaa tarraa, mitä olisin voinut laittaa kenkieni päkiöiden alle. Mutta niin kaukaa viisas en valitettavasti ollut.

Vaihdoin nopeasti muutaman sanan tapahtuman organisoineen Elina Louerannan kanssa ja hän kertoi, että oli edellisenä päivänä ollut jo Yanisin Heels-tunneilla ja koreografiat olivat kuulemma nopeita ja vaikeita.

Katsoin ympärilleni ja huomasin, että paikalla oli useita pääkaupunkiseudun tanssinopettajia ja kaikki muutkin näyttivät ammattitanssijoilta tai vähintään aktiiviharrastajilta. Olin melkein tuplasti vanhempi ja tuplasti isompi, kuin valtaosa paikallaolleista.

Omasta edellisestä tanssitunnistani oli vierähtänyt jo ainakin nelisen vuotta ja sen jälkeen tapahtunut vatsalihasten erkaumaa, lantion virheasentoa, selän kroonista kipua ym. joita tässä viime aikoina yrittänyt kuntouttaa. Kylmä hiki alkoi nousta ohimoille.

Lämmittelyjen ja venyttelyjen jälkeen Yanis alkoi opettaa koreografiaa, joka oli suunniteltu Madonnan Papa don’t preach -biisiin. Koreografia oli nopea, siinä mentiin useita kertoja lattiatasoon ja ylös 15cm koroilla. Koreografia olisi ollut vaikea jo ilman korkkareitakin, saati sitten koroilla, jotka eivät luistaneet yhtään. Yanis itsekin päivitteli useita kertoja, kuinka nopea koreografia olikaan.

Mutta minähän olen sitä tyyppiä joka ei lannistu eikä luovuta kovin helpolla. Kokeilin kaikki mukana olleet korkkarini ja ne olivat jokainen ihan katastrofit mutta sinnillä mentiin koreografiaa eteenpäin. Yanis ja koko workshop oli juuri niin upea, kuin olin kuvitellutkin, joten otin vaan härkää sarvista ja tein sen minkä katastrofikengilläni pystyin.

Jotakuinkin kaikki muut tunnilla olijat olivat varustautuneet oikeilla kengillä ja selvästi treenanneet paljon tanssia, osan tiesin olevan ammattilaisia. Mutta jäätävällä pokalla vedin siellä ammattilaisten seassa ja pysyin joten kuten mukana vaikka kauhealta se varmasti näytti. Mutta ketä kiinnostaa, mitä muut ajattelevat, itseäni ja omia elämyksiäni varten olin sinne tullut.

Vanhin poikani on joskus sanonut, että mutsilla on ”zero fu*ks given” -elämänasenne, tarkoittaen, etten juurikaan piittaa siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Tälle periaatteelle uskollisena vedin homman loppuun niin hyvin kuin niillä spekseillä pystyin. Joskus vaan pitää haastaa itseään.

Kuten hieman pelkäsin, polven nivelside ei tykännyt kumipohjaisella korkkarilla pyörähtelystä, joten loppuvaiheessa jouduin painelemaan kylmäpussia polveen, jonka ihana Elina kylmälaukusta löysi. Mutta hengissä selvittiin ja olen suoraan sanottuna aika ylpeä itsestäni.

Ihan maailman fiksuin idea ei ehkä ole kylmiltään neljän vuoden tanssitauon jälkeen lähteä pro-tason korkkaritunnille väärin varustautuneena mutta en olisi voinut mistään hinnasta jättää Yanis Marshallia näkemättä. Onneksi ei polven pientä tälliä pahempia haavereita sattunut ja vaikka olisikin, niin voi pojat, olisi täysin ollut sen arvoista.

Tämän jälkeen olen yhä varmempi siitä, että koskaan ei pidä jättää asioita tekemättä siksi, että pelkää, mitä muut ajattelevat. Elämä on liian lyhyt sellaiseen. Jos haluaa kokea asioita, on joskus vaan kaivettava se jäätävä pokka ja voitettava pelkonsa.

Jos Yanis ei ole entuudestaan tuttu, Youtubesta löytyy videoita

These shoes were definitely not made for dancing!

Ps. Tuossa alla näkyy satunnaisesti mainoksia. Ne eivät ole blogin laittamia tai hyväksymiä, eivätkä liity mitenkään blogin aiheisiin. Niiden poistamisesta pitäisi maksaa WordPressille, mitä en tee. Joten jos haluat välttyä niiltä, älä scrollaa alemmaksi 🙂
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.

Kehitys alkaa tyytyväisyydestä

Moni ehkä tietää sanonnan ”kehitys loppuu tyytyväisyyteen”. Siinä on ajatuksena, että itseensä ja tekemisiinsä tyytyväinen ei koe enää mitään kehittämisen tarvetta ja jää lepäilemään laakereilleen. Omasta mielestäni kyseinen sanonta on täyttä tuubaa.

Itseensä tyytymätön tai jopa itseään inhoava voi piiskatata itsevihansa vallassa itsestään jonkin aikaa tuloksia mutta usein syyllisyydessä ja negatiivisissa tunteissa kieriskely on henkisesti niin kuluttavaa, että positiivinen kehitys tyssää melko nopeasti. Itseensä tyytymätön harvoin myöskään uskoo itseensä ja omiin voimavaroihinsa.

Sen sijaan itseensä positiivisesti tai edes neutraalisti suhtautuva ajattelee, että olen ihan ok tyyppi ja juuri siksi haluan itselleni hyviä asioita ja pystyn kyllä kehittymään. Itseensä ja omiin voimavaroihinsa uskova tietää, että halutessaan pystyy muuttamaan omaa toimintaansa.

Pitkäjännitteinen elintapojen kohentaminen vaatii kokonaisvaltaista elämänhallintaa ja asennetta, joka kantaa pitkälle, ei vain projektin, kuurin tai muun väliaikaisen toiminnan yli. Itseensä peruspositiivisesti suhtautuvalla riittää sitkeyttä, se ei lopu ensimmäiseen takapakkiin, eikä edes pidempään huonompaan jaksoon.

Tyytyväinen ymmärtää, että vastoinkäymisiä ja muita turhauttavia tilanteita tulee ja menee, ne eivät kestä loputtomiin. ”This too shall pass” ajattelee perustyytyväinen, kun kakka osuu silloin tällöin tuulettimeen.

Kaiken ytimessä on se, että pitää itseään arvokkaana juuri sellaisena kuin on. Perustyytyväinen tietää, ettei hänen tarvitse muuttaa itsessään mitään, etenkään ketään muuta varten. Mutta kun kokee olevansa arvokas ja hyvä sellaisenaan, miksei voisi silti myös kehittää itseään, ihan vaan koska mä voin.

Blogi 5 vuotta!

Mitäs ihmettä? 5 vuotta! Miten tää aika voi hurahtaa näin nopeasti, että huomaamatta blogikin tuli jo Tanhupallon ikään (Putoushahmo, lapsiperheelliset ainakin tietää).

Postaustahti on melkoisesti harventunut alkuajoista mutta yhä vieläkin juttua riittää noin kerran kuussa ainakin. Kuopus täyttää kohta 2v. ja itse palailin hiljalleen treenien pariin n. vuosi sitten. Siitä tullut ehkä turhan vähän kirjoitettua.

Välillä tuntuu, että olen jo sanonut kaiken aiheeseen liittyvän. Mutta paljon olisi kyllä kerrottavaakin mm. siitä, miten pysyvän erkauman kanssa treenaaminen onnistuu. Kyllä se nimittäin onnistuu, paljon voi tehdä vaikka onkin tiedossa, ettei erkaumani täysin enää palaudu. Joitain juttuja toki ei voi/kannata tehdä mutta kivempi keskittyä niihin, mitä voi.

Mutta siitä lisää myöhemmin ja sillä välin syödään kakkua viskari-ikäisen blogin kunniaksi!

Ei tehdä siitä numeroa

Herkut ja etenkin sokeriset sellaiset jakavat ihmisiä voimakkaasti eri leireihin. Toisen ääripään mielestä sokeri on koviin huumeisiin verrattavissa oleva aine, joka pitäisi lailla kieltää. Toisen ääripään mielestä elämä on nautintoja varten ja näitä nautintoja, kuten sokerisia herkkuja, pitää saada mm. mainostaa rajoituksetta.

Tutkimusten mukaan tähän, kuten moneen muuhunkaan asiaan ei ole yksiselitteistä vastausta. Toisaalta herkkujen demonisointi antaa herkuille kielletyn hedelmän aseman, joka saattaa lisätä niiden houkuttelevuutta entisestään. Toisaalta on myös tutkimusdataa siitä, miten se, että näemme koko ajan ympärillämme kuvia herkuista mm. mainosten muodossa, lisää herkkuhimoa ja aiheuttaa tarpeettomia nälkäsignaaleja.

Tässä ensin Mustajoen näkemys:

http://www.duodecimlehti.fi/lehti/2015/15/duo12373

”Useimmiten ensimmäinen aistihavainto ruuasta on sen näkeminen. Pelkkä näkeminen lisää todennäköisyyttä maittavien ja tiheäenergiaisten ruokien syömiseen (52). Esimerkiksi pöydällä olevasta läpinäkyvästä makeisrasiasta syödään 67 % enemmän kuin läpinäkymättömästä rasiasta (53).

Ruuan näkeminen tuo sen ajatuksiin. Jokaisella kerralla näkeminen ei johda syömiseen, mutta mitä useammin ruokaa ajatellaan, sitä suuremmalla todennäköisyydellä se johtaa syömiseen. Taustalla saattaa olla myös fysiologisia mekanismeja, sillä herkullisen ruuan näkemisen (ja tuoksun) on todettu lisäävän nälän tunnetta ja syljen eritystä (44).”

Ja Fogelholmin näkemys:

https://www.menaiset.fi/artikkeli/hyva-olo/ravinto/professorin-5-teesia-makeanhimosta-sokeri-ei-ole-uusi-tupakka

”– Ravitsemustutkijana minua häiritsee yhden ruoka-aineen demonisointi. Se voi viedä huomion pois kokonaiskuvasta.

Erityisesti Fogelholmia häiritsee, kun sokeri asetetaan samalla viivalle tupakan kanssa.

– Ei sokeri ole uusi tupakka, kuten sanotaan. Tupakka on sellainen myrkky, että niitä ei voi verrata samana päivänäkään. Se on naurettavaa. Jos ihmisellä olisi nämä kaksi vaihtoehtoa, niin ehdottamasti sanoisin, että syö vain sokeria ja jätä tupakka.

Sokeri ei ole terveydelle hyödyllistä, ja suomalaisten pitäisi vähentää sen käyttöä jonkun verran, mutta ei ole järkeä ottaa silmätikuksi yhtä ruoka-ainetta.”

Näiden kahden tutkimuslinjan perusteella voisi päätellä, että kansanterveydellisesti optimaalisinta olisi mahdollisimman neutraali ja kiihkoton suhtautuminen sokeriin ja herkkuihin. Niiden mainonnan rajoittamisesta saattaa olla hyötyä, mutta samalla voisi olla hyödyllistä myös välttää niiden demonisointia.

Joustavaan ja normaaliin ruokasuhteeseen kuuluu se, että herkkuja voi syödä hyvällä omallatunnolla ja nauttien mutta myös se, että niitä ei tarvitse ahmia huonoon oloon asti niin, kuin olisi maailman viimeisimmät herkut kyseessä. Tai varsinkaan niin, että herkuilla täytetään jotain henkistä tyhjiötä, joka vaatisi ihan muunlaista paikkaamista.

Joustavan ja ongelmattoman ruokasuhteen omaava ihminen ei himoitse jatkuvasti herkkuja eikä ajattele niiden syömistä koko ajan vaan hyvin satunnaisesti. Tähän ei tarvita minkäänlaista itsekuria silloin, kun niitä ei vaan yksinkertaisesti tee mieli kohtuutta enempää.

Kun suhde herkkuihin ja sokeriin on neutraali ja kiihkoton, ne eivät aiheuta suurempia tunteita suuntaan jos toiseenkaan, ei niiden syömisestä tai syömättömyydestäkään todennäköisesti muodostu ongelmaa.

Toisaalta ihmiset elävät elämäänsä hyvin eri tavoilla. Jotkut kokevat elävänsä täysillä vain silloin kun menevät ääripäästä toiseen, syvimmästä kuilusta korkeimpaan huippuun. Toiset taas tuntevat mukavimmaksi leppoisan ja turvallisen keskitien. Perisuomalainen ”ei tehrä siitä numeroa” -asenne voi toimia monilla mutta monille se tuntuu siltä, kuin jäisi elämää elämättä. Kukaan ei voi sanoa toisen puolesta, mikä on oikea tai väärä tapa.

Tässä asiassa ei ole yksiä ainoita totuuksia.

TIEDOKSI: BLOGISSA PYÖRIVÄT MAINOKSET EIVÄT OLE BLOGIN LAITTAMIA, EIKÄ BLOGI SAA NIISTÄ RAHAA. PÄINVASTOIN BLOGIN PITÄISI MAKSAA WORDPRESSILLE SAADAKSEEN MAINOKSET POIS JA KOSKA KYSEESSÄ EI OLE KAUPALLINEN BLOGI, NIIDEN POISTOSTA EI OLE AIKOMUSTA MAKSAA WORDPRESSILLE. BLOGI SANOUTUU IRTI KAIKISTA BLOGIN OHESSA OLEVISTA MAINOKSISTA JA NIIDEN VIESTEISTÄ.